Useamman tunnin lasinkeräyksen jälkeen ranteiden takana eivät ole lihaksia pullistelevat käsivarret vaan löysää spagettia muistuttavat letkut. Pubilla käytetään kahvallisia isoja tuoppeja, joiden sisälle on näppärä kasata erilaisia shottilaseja, drinkkilaseja, shakereita, viinilaseja ja ties mitä rockseja. Fiksusti keräten isoja laseja voi ottaa käteen viisi, joihin kannattaisi laittaa vain pari lasia sisään ja sitten viedä kuljetus lasihuoneen luukulle.

Koska järkevyyttä ei esiinny iltaisin kiireessä, tulee käsiin aina ladattua kuusi bisseä alle ja päälle niin monta eri lasia kuin vain kaatumatta kulkee mukana. Tällaisella toiminnalla käsissä alkaa tuntua kramppi. Kramppi tulee hitaasti. Ensin käsivartta suorana pitävät lihakset alkavat pehmentyä, jolloin laseja ei voi pitää enää edes silmien korkeudella, pään yläpuolesta puhumattakaan. Tässä vaiheessa olisi jo parasta olla luukku lähellä.

Seuraavaksi ranne alkaa löystyä, jolloin kädestä tulee joutsenen kaulan näköinen kantolaite. Tässä vaiheessa ei enää huudella sorrya tai excuse moisia, vaan vittuperkelesaatanalla pusketaan läpi ihmismassan. Yleensä luukulla iskee viimeinen vaihe, sormien puristusvoiman häviäminen. Silloin lasipoika polvistuu nöyränä tarjottimen äärelle, koska laseja ei voi enää yksinkertaisesti liikuttaa ylös tai alas.

After skillä ja alkuillasta niille ihmisille, jotka kutittelevat ja vääntelevät nänneistä (sic!) jaksaa vielä nauraa, mutta puolen yön jälkeen huumori alkaa loppua. Onneksi hymyn ja irvistyksen välillä ei ole suurta eroa.

Kun pubi on ahdettu täyteen, on paikalla yli 400 ihmistä. Silloin ilmastointi ei vain toimi, joten töiden jälkeen tuntuu kuin yskisi tervaa ulos jokaisella henkäyksellä. Tai sitten kyseessä on alkava angiina.