Eräänä tavallisena hiihtopäivänä katsoimme aamulla ulos ikkunasta. Aurinko paistaa pitkästä aikaa pilvettömältä ja kirkkaansiniseltä taivaalta. Aamupala oli taas reilut puoli tuntia myöhässä, joten lähdimme syömättä mäkeen. Tällaisia päiviä ei tule liian usein(olihan niitä sitten jälkeenpäin ajatellen aika monta peräkkäin).

Toppihissi oli auki, mikä on harvinaista. Kuinka ollakaan, suurin osa noin 50 hiihtoturistin joukosta oli edelleen jossakin muualla, sillä toppihissiin pääsyä odotti vain noin 15 laskijaa. Pääsimme ensimmäisten joukossa ylös.


Hirveä hissijono.


Antti päästelee.

Kashmirilaiseen tapaan yllätyksiä oli luvassa. Uutta lunta oli nimittäin sadellut illan ja yön aikana reilut 15 senttiä. Koska edellinenkin kerros oli edelleen pehmeää, oli tarjolla loistavaa hiihtoa. Yleensä lähdemme hissiltä taivaltamaan kohti erinäisiä harjanteita, mutta nyt teimme poikkeuksen ja laskimme suoraan hissin alle aukeavaa perusseinämää alas. Pientä pyydapaniikkia oli havaittavissa, mutta pahin tärinä katosi ensimmäisen laskun puolivälissä, eli noin 400 vertikaalimetrin jälkeen. Lumi oli kuin perunajauhoa; nopeaa ja kevyttä. Tuntui kuin olisi hiihdellyt vesisuksilla, vaikka alla ei ollutkaan spatuloita tai kookakkosen vehkeitä.

Seuraavalla nousulla nappasimme lähimmän harjanteen laskijan oikealle. Puuteria mitä puuteria. Niin oli seuraavankin harjanteen tilanne. Ja sitä seuraavaan. Huh, aika rankkaa tämä hissihiihto, vielä kun yhtenevää vertikaalia oli laskua kohden 700 – 900 metriä.


Sukset eivät mahdu hissin ulkopuolella oleviin telineisiin. Niinpä ovat jäävät auki. Ei korkeita paikkoja pelkääville.

Neljännen rundin jälkeen katselimme taivasta. Pilvet alkoivat kerääntyä, kuten iltapäivällä täällä lähes poikkeuksetta tapahtuu. Päätimme kokeilla laskijan vasenta puolta ja haikata toppiin, eli reiluun 4100 metriin kohoavan Apharwatin huipulle.


Seba takana, Antti edellä.

Ei muuta kuin sukset selkään, jäähakut, julbot ja raudat esiin ja menoksi. Kiinnitimme itsemme 60 metrin köyteen yhdeksi retkikunnaksi. Olimme valmiit huiputukseen. Kevyen vaelluksen jälkeen olimme ylhäällä. Siellä oli tuulista ja pilvistä. Ja vielä muutaman lumipallon kantaman takana nousi korkeampia vaaroja. Tunsimme itsemme huiputetuksi. Ei auttanut kuin hiihdellä alas, sillä näkyvyys oli sinkkiä, allekirjoittaneen pahinta vihollista.


Reunalla korkeutta oli 4124 metriä. En ole aiemmin ollut yhtä korkealla.

Antti starttaa toppiharjanteelta.

Alhaalta löysimme tyhjän snack barin, josta tilasimme ensimmäiset pitsat lähes kuukauteen. Pieniä, mutta hyviä. After ski sisälsi kolme kuppia kahvia ja kaksi kokista. Kreisiä menoa Kashmirissa!

Kommenteissa kyseltiin laskupaikkojen korkeutta, joten kysyin asiaa Artulta. (Toim. isoveli)

N. 2650 m on Gulmarin kyläkorkeus, alakylä eli Tangmarg 1300 m. Toppi 3980 m. Tänään oli pitkä ja rento hiihtopäivä - tää on hyvä mesta!

Pitkästä aikaa selvä pää. Takaisin kylille, lepo teki hyvää. Leposyke oli 100, nyt n. 60, verenpaine 170/104, tänään "enää" 140/90. Jos pian laskemaan.

Gulmargissa paljon lunta, sotilaita ja alppiapinoita. Suominrot ei toimi, joten ainakin nyt arttu/antti/seballe viestit numeroon +919797030375. Lunta on satanut kolme päivää ja pitäisi jatkua.  (Suora lainaus Artun tekstiviestistä, välittäjänä isoveli)

Eipä ole aiemmin kausi alkanut hiihtämällä reisiin asti pyydää kolmessa kilometrissä. Tosin ei siinä lujaa päässyt, kun upotti koko ajan.

Ensin poistui Juice, viime yona Kirka. Suuria suomalaisia viihdetaiteilijoita.

Kuten kaverini sanoi, epaterveellisten ja terveellisten elamantapojen valilla voi olla vain parin kuukauden ero.

Tarkoittaa myos sita, etta kannattaa menna taysilla alusta asti, silla koskaan ei voi tietaa, milloin iskee. Niin tekivat namakin herrat.

Kiitokset kommenteista, niita on mukava lukea.

Nettiaika maksaa taalla dollarin 5 minuutilta, pitaa miettia tarkkaan mihin sen kayttaa. Taalla sita ollaan...

Ayers Rock on nahty, samoin Olgas, tanaan kaveltiin Kings Canyonilla. Ei voi sanoa kuin etta isoja murikoita.

Kannykat toimivat satunnaisesti, hiekkaa on joka paikassa ja paivalla on liian kuuma tehda mitaan. Paitsi iltapaivisin kayda uima-altaalla...

Huomenna Alice Springsiin, sielta ehka lapparin kautta kuvia ja pidempaa tekstia.

Jos ei kuulu, niin olemme ajamassa viimeista siivua kohti Townsvillea. N. 2 000 kilometria. Tarkoitus olisi polkaista se kahdessa paivassa. Jaa nahtavaksi.

Syksy Sveitsissa ja Suomessa kuulostaa... tutulta. Hola! 

Tänään tuli varastoon taas yksi lähteminen. Muutto kesästudiosta evakkoon ennen ensi viikon reissua oli lähikuukausien aikana jo ties kuinka mones.

Vaikken ole määrällisesti reissannut yhtä paljon kuin himoreppumatkailijat, olen kokenut lähdön tunnelman monta kertaa. Se ei välttämättä kuulu suosikkifiiliksiini.

En juurikaan harrasta viikon reissuja, joiden aikana käydään jossakin ja palataan takaisin. Viime aikoina (käsittäen pari viime vuotta) olen aina edennyt paikasta toiseen, olkoonkin, että Verbier ja Lappeenranta ovat olleet pääasiallisia kohteita.

Tämän vuoksi olen saanut pakata kaiken ja levittää sen uudelleen ja uudelleen monta kertaa. Huolehtiminen siitä, että kaikki mahdollinen tulee mukaan eikä mitään todella tärkeää häviä mihinkään on stressaavaa. Yleensä jätän tärkeimmät asiat viimeiseksi pakattavaksi, jotka jäävät sitten johonkin muovikassiin, johon olen koonnut sitten kaiken tärkeän, kuten arkistoitavat kuitit, tiliotteet, kännykän laturi ja passit ja hammasharjat.

Näitä kasseja alkaa nyt olla jo muutamia tallessa. Tänä viikonloppuna tarkoitukseni onkin selvittää kaikki yksinäisten muovikassien sisältö. Ettei mitään tärkeää jää huomaamatta.

Lähteminen uuteen paikkaan on mukavaa. Tosin se mukavuus todentuu yleensä vasta siellä kohteessa. Etukäteen olo on lähinnä epävarma; kotona olisi paljon mukavia asioita ja syitä, joiden takia jäädä. Täällä on kuitenkin ihan kivaa. Silti ainakin tähän mennessä jokainen reissu on ollut kannattava ja kasvattava, jopa Madrid.

Olin tänään vetämässä LTY:n katin fuksien seikkailupäivänä erästä tehtävärastia. Sen lisäksi, että tapasin kaikki uudet kylterinalut, oli helppoa huomata ryhmädynamiikan toimiminen.

Joka ryhmässä on joku, joka lähtee mielellään ensimmäisenä tekemään jotain uutta ja jännittävää. Usein sama henkilö myös kannustaa muita positiivisuuden kautta, ei siis lyttäämällä vaan rehdisti tsemppaamalla.

Toisaalta ryhmän kannalta on tärkeää, että siihen kuuluu myös niitä, joita tämä johtaja voi tsempata. Ei sekään ole hyvä, että kaikki ovat johtajia, sen tietänevät kaikki armeijan johtajakaudella olleet.

Keskiviikkokiipeilyt suuntautuivat eilen Humaljärvelle. Kamera ei tietenkään ollut mukana, mutta siitä huolimatta mukavaa oli.

Tällä kertaa sadekaan ei kastellut, mutta sormet menivät kyllä verille. Kivenlaatu sillä alueella vaikuttaisi olevan aika terävä, joten ei se nyt ihan täydellistä ollut.

Toisekseen varoitus niille, jotka harkitsevat Nokian 5140i:n ostamista. Itselläni kyseinen muovipäällysteinen puhelin ehti olla hieman yli vuoden, mutta sitten kuoret alkoivat hapertua.

Muutamia pomppuja lukuunottamatta kännykkä ei ole ottanut osumia eikä varsinkaan dippauksia veteen, mutta silti viestit eivät aina kulkeneet oikeaan suuntaan. Surkea luuri, vaikka taskulamppu olikin hyödyllinen.

Toukokuussa reissaamisen jälkeen olo oli juuri sellainen, että ei ihan heti tarvitse mihinkään lähteä seikkailemaan. Varsinkin Madridin keikan jälkeen kotoinen Lappeenranta tuntui oikein mukavalta vaihtoehdolta.

Huomenna pitäisi varmaankin selvitellä, että millä aikataululla yliopistolle pitää ilmoittaa olevansa poissaoleva kaksi seuraavaa lukukautta. Tänään nimittöin paloi aika tukku rahaa, kun tilasin lentoliput.

Syyskuun alkuun Helsinki-Bangkok, marraskuun lopulle Melbourne-Helsinki. Siinä välissä pitäisi hipsiä sitten Aasiasta Australiaan ja kierrellä kenguruiden maata.

Matkalle olen asettanut kolme tavoitetta. Haluan oppia surffaamaan, nähdä koalan ja kengurun. Reissukaveri lähti muutama viikko sitten jo tiedustelemaan rikollisten mantereen oloja. Eipä hänestä ole kuulunut vielä mitään...

Hassuinta tässä on ajatella, että jos kaikki menee kuten olen suunnitellut, jatkan opintojani syksyllä 2007. Silloin olen hengaillut koululla periaatteessa kolme vuotta, mutta opintopisteitä on kertynyt vain 17.

Aamulla sähkökatkos hiihtoalueella, suurin osa hisseistä kiinni. Jippijaijee.

Noh, vähän haikkia ja päivän kääntyessä iltapäivälle vetäistiin mukava kuru. Uudet sukset eivät toimineet aivan kuten olisi pitänyt, mutta haikkaaminen on aina ihan mukavaa. Terveiset toimistoihin!


Jussi etsii sopivaa reittiä.

Arska korkkaa.

Hiihtolehdissä kirjoitetaan aina juttuja lumisateiden jälkeisistä hiihtopäivistä, kun valokuvaajat, hiihtäjät ja muut rinneurheilijat lähtevät mäkeen. Kuvituksena käytetään mielettömiä kuvia pöllyävästä lumesta, jota vain riittää ja riittää.

Tänään olivat fiilikset vähän samanlaiset kuin noissa hehkutusartikkeleissa. Kävin aamuyöstä heittämässä pitkän viikonlopun paikalle olleen kaverini Geneven lentokentälle, ja takaisinpäin ajellessa katselin koko ajan paremmaksi muuttuvaa säätä - aurinko näkyi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Lopulta olin kymmentä vaille yhdeksän takaisin Verbierissä - nopeasti laskukamat päälle ja mäkeen.

Auringon pilkahdusten myötä avattiin hissi 2700 metriin Attelakselle. Pääsimme ensimmäisten joukossa ylös vuorelle, joten täpinä hississä oli kova. Mihin suuntaan mennään, missä on varmasti hyvää, mihin saadaan vielä omat jäljet, eihän tässä hississä kenellekään ole reppua tai muita kamoja... Hissin ovien auettua hillittyä puolijuoksua rinteeseen, sukset kiinni, puolitosissaan "puuteripäivinä ei ole kavereita" ja menoksi. Omaa linjaa puhtaaseen kenttään, neljä sanaa riittänevät kuvaamaan fiiliksiä.

Kuvia ei ehditty päivän aikana liikaa ottaa, valitan ainoan onnistuneemman kuvan heikkoa tasoa. Kuvassa lumi ei pöllyä niin kuin se oikeasti teki, mutta ei se haittaa. Täällä oli kivaa, uutta lunta oli paikoitellen kevyesti yli puoli metriä.

Niille, jotka ovat käyneet Verbierissä, päivän laskulista kertonee jotain: Attelas kaksi kertaa, Vallonin oikean puolen metsät, kaksi kertaa Marlenaz, kaksi kertaa Muumimetsä, Col de Minesin alapuoliset metsät.

Päivästä jäi hyvä fiilis, kun otimme yhden kaverin kaverin kanssa vielä hissin ylös kello 16.45. Ylhäällä täysi sinkki, alempana metsässä vielä omaa linjaa aivan mielettömän hyvässä lumessa. Kello viiden face shotit, miksei. Kun pääsimme pubille, oli mäessä vietetty täysi toimistopäivä. Ihan jees.

Eipä kaikki tietenkään mennyt Verbierissä täydellisesti. Vallonista tuli iso vyöry alas, jossa loukkaantui hiihtomaikka, joka oli hiihtämässä offaria kahden asiakkaansa kanssa ilman asianmukaisia varusteita. Maikka jäi itse vyöryyn, valitettavasti tuloksena murtunut jalka ja leukaluu.

Tänään oli liikenteessä paljon myös vuoristo-oppaita, eli periaatteessa kaikista kovimpia jätkiä näillä mestoilla. En ymmärrä, miksi monet heistä eivät käyttäneet kypärää laskiessaan. Opashan laskee aina ensimmäisenä - jos hän loukkaa itsensä, vaikkapa lyö päänsä kiveen, mitä tavallinen oppaan palkannut matkaaja osaa siinä tilanteessa tehdä. Kyllähän oppaan pitäisi turvata aina oma toimintakykynsä.

Ai niin, täällä sataa taas lunta. Aivan mahdotonta.

Vaikka Verbier on iso keskus ja täällä on paljon hiihtäjiä, on suurin osa suksijoista (ja lautailijoista) kohtuullisen laiskaa jengiä. Haikit, joissa joutuisi a) hikoilemaan b) kiipeämään ylöspäin pysäyttävät suurimman osan offariosseistakin. Tietysti tyhmäähän se on mennä merta edemmäs kalaan, mutta tässä vaiheessa kelejä, kun hyvää lunta pitää vähän haistella, ei pienestä reippailusta ole haittaa.

Kävimme tänään hiihtämässä samoja mestoja, joilla olimme toissapäivänä. Ei yksiäkään uusia jälkiä joten nyt oli helppoa vetää niitä siivuja, jotka edellisellä kerralla näki vain katsomalla takaisin ylöspäin. Ja vielä sinne jäi laskettavaa.


Kuvassa copywriterin hommia tekevä Seba lähettää terveiset työkavereilleen Helsinkiin. Täällä macci laulaa illat ja huonot päivät, koska hyvällä kelillä on mukavampaa olla ulkona kuin sisällä.

Tosin Läskikympin jätkät ovat löytäneet Gravesta kultasuonen. Ei käy kateeksi, paljoa. Lähinnä onnellinen yliopistotutkijoiden puolesta, etteivät kesälomat menneet aivan hukkaan.

Yksi Verbierissä elämisen mukavista puolista on ehdottomasti yleinen rentous. Vaikka täälläkin eletään arkea, eli vapaa-ajan ja töiden välillä tasapainoilua, on tunnelma silti erilainen. Suunnitelmallisuutta ei juurikaan ole, tai se on pudonnut matkalla johonkin.

Ei täällä toisaalta tarvitse mitään suunnitella: vuoret ovat vieressä, lumisateen näkee ikkunasta ulos katsomalla ja laskuseuraa löytyy puhelimella tai alakerrasta. Jos tänään ei ehdi hiihtämään, niin huomenna sitten. Mikään ei ole niin kovin tarkkaa, "ehtiihän sitä" on hyvä, paikkansa pitävä sanonta.


Äijät eivät turhia kiirehtineet.

Kai se on myönnettävä, että elämä täällä on enemmän lomamaista kuin Suomessa. Varsinkin kun työ on aivot narikkaan-tyyppistä touhua, ei siitä tarvitse stressata samalla tavalla kuin ehkä opiskelujen kanssa pitäisi. Vapaa-ajanviettomahdollisuudet ovat täällä rajalliset, mutta itse ainakin viihdyn rinteessä erittäin hyvin, joten siinä ei ole mitään ongelmaa.

Kaikki tarvittava on täällä hyvin lyhyellä säteellä, ruokakauppa alamäessä ja perusbaari alakerrassa. Täällä on myös pubikulttuuria, joka puuttuu Suomesta - yhteisiä olohuoneita ei taida olla juuri missään, ei tosin after skitäkään. Kavereiden kanssa ei tarvitse erikseen sopia mitään kahvihetkiä, koska heitä näkee pubilla joka tapauksessa. Tietysti kylän pienuus ja samojen naamojen näkeminen päivittäin rasittaa, joten välillä on hyvä ottaa motskaria pitkin etäisyyttä tähän mikroympäristöön.


Kuvaajat kuluttamassa aikaa.

Toki yleiseen rentouteen vaikuttaa se, että monet ovat paikalla vain kauden. Lähtöpäivä on suunnilleen tiedossa, joten se antaa tiettyä kontrastia hommaan. Kun tietää, että kotimaa kutsuu lumien sulettua, osaa täällä olemisesta ehkä nauttia hieman enemmän.

Täällä työt ovat todellakin vain leipätyötä ja vapaa-aika se, minkä takia tänne tullaan. Ja sitä vapaa-aikaa on yleensä aika määrättömästi.

Toisinaan tuntuu, että täällä kaikki on liian helppoa. Toki duuni osaa olla harvinaisen perseestä, tietokoneen korjaus monen puhelun takana ja fiilikset usein matalalla, mutta eipä huonoja asioita niin jaksa murehtia, varsinkaan hyvillä lumilla. Miksi elämän yleensäkään pitäisi olla tuskaista nitkuttelua eteenpäin, jos toinen vaihtoehto on nauttia hetkestä?

Tällaisina aamuina on mukavaa tietää, että paikalla ollaan koko kausi, ei pelkästään viikkoa. Näkyvyys ei ollut rinteessäkään erikoinen, kertoivat viikonloppuvieraat. Kuten olen aiemminkin todennut, sinkissä hiihto on todella syvältä. Mitäpä sitä terveyttään uhraamaan.

Alkuilta tavallista after skita, baari kiinni kahdeksalta, koristelut, illallinen alakerran ravintolassa, myöhäisten joululahjojen jako, kylän keskusaukiolle 10 000 muun juhlijan kanssa vaihtamaan vuotta, takaisin töihin, päälle työasuna kauluspaitaa ja rusettia, jalkaan minishortsit. Töitä, bailaamista ja hyvää fiilistä aamuseitsemään asti, josta jatkamaan vielä klubille. Alla vuoden 2006 ensimmäinen aamu Verbierissä.



Pubilla ilta oli onnistunut. Aamuneljän aikaan avattiin pahvilaatikot, ja juhlijoille jaettiin kroissantteja ilmaiseksi ympäri baaria. Hyvä meininki. Muutenkin juhlintatyyli oli erilaista kuin mihin Suomessa on tottunut. Yhtään tappelua ei ollut illan aikana, eivätkä varpaat jäätyneet ulkona. On tämä etelässä asuminen toisinaan mukavaa.

Uuden vuoden bileet ovat täällä rahakkaita juhlia ainakin baareille. Meille liput olivat halvat, 35 euroa. Keskusaukion ympäristön klubeille hinnat lähtivät sadasta eurosta ylöspäin. Tosin huhujen mukaan James Blunt ja Robbie Williams olivat juhlimassa kalleimmissa paikoissa, joten kai starojen bongailusta voi jotain maksaa. Tosin ihmiset, jotka täällä käyvät niissä paikoissa, eivät ole aivan sieltä alimmista tuloluokista. Varsinkaan jos on varaa maksaa vodkapullosta pari hunttia.

Nyt kylä taas hiljenee sopivasti. Päähissiasemalla on ollut kunnon markkinat päällä, kun hiihtomaikat hakevat ryhmiään ja ihmiset tunkevat hissiporteista sisään. Nyt nekin markkinat ovat ohi, ja sopivasti meille uutta lunta on tullut taas nelisenkymmentä senttiä. Hola!

Tänään oli hyvä laskupäivä, löysimme vielä varjon puolelta koskematonta syvää lunta. Aurinko paistoi ylhäällä ja pilvet tekivät laaksosta kullanvärisen uima-altaan. Alkuillasta alkoi lumisade, joten eiköhän tämä taas tästä hiljalleen.

Tänään tuli mäestä myös kiire töihin, kun huomasin kolmelta mäessä, että tunnin päästä alkaa vuoro. Vauhdilla mäet alas, traverset täysillä ja suihkun kautta lasinkeruuseen. Fiilis ei ollut mikään paras.

Eniten töissä ärsyttää ihmisten pohjalimalasit. Jos jäljellä on alle puoli senttiä bisseä ja se on seisonut paikallaan yli kymmenen minuuttia, voisi tyhmempi luulla, että juoma on juotu. Kun blokkarina ottaa lasin ihmisiä silmiin katsoen, että jokos tämän voi viedä, niin eikös hetken päästä joku huutele takaapäin. Noh, juopa vielä limat pois, varsinkin kun iso bisse maksaa järkyttävät 3,5 euroa.

Tänään oli hauska nähdä suomituristeja pitkästä aikaa. Heiltä on sentään helppo kysyä, että voikos tyhjännäköisen lasin jo viedä. Yleensä vastaus on hölmistynyt katse ja ”joo”.. Aina yhtä hauskaa yllättää suomella.

Viime päivät aurinko on paistanut erittäin lämpimästi. Muisto Suomen ilmastosta tuli tänään, kun kävimme Ranskan puolella Chamonixissa. Rajamuodollisuudet nyt eivät olleet kovinkaan pahat, näköjään eu-maahan pääsee eu-maiden ulkopuolelta helposti ilman passia, kukapa sitä olisi muistanut ottaa mukaan.

Kylmä siellä silti oli. Verbierhän sijaitsee mukavasti etelärinteillä, kun taas Chamonixin kaupunki on keskellä laaksoa. Aurinko ei tunnu paistavan sinne ikinä. Onneksi vain kävimme siellä, ja iltapäivällä olimme jo takaisin lämpimässä Sveitsissä.

Joulu ajoittuu ravintoloiden kannalta ikävästi, mutta työntekijöiden näkökulmasta oikein mukavasti viikonlopulle. Tänäänkään ei after skilla ollut tietoakaan joulukiireestä, paikalla olivat vain käytännössä paikalliset kantajuopot. Kun tietää, että jo ensi viikolla kiire on aivan toista luokkaa, osaa hiljaisista tunneista nauttia.

Pikkukylissä alhaalla laaksossa paikalliset ottavat joulun vastaan kämppänsä hienosti koristellen. Tosin joulupukkeja he eivät tunnu arvostan kovinkaan korkealle: ne kun vaikuttavat esiintyvän lähinnä roikkuen hirtettyinä parvekkeilta ja ikkunaluukuista.

Tänään joululahjatarvikkeita ostaessani tuli jo vähän ikävä Suomea. Pienin lahjapaperirulla jonka löysin oli kokoa 10m x 70cm, ja hintaakin tuotteella oli vaatimattomat 4 euroa. Olipahan taas sveitsiläinen hinta. Luulisi kymmenen metriä riittävän yhden paketin kääräisyyn.

Kaverit Genevestä ja Lausannesta saapuivat tänään. Pojat ajelivat Ikean kautta, ja nyt on joulukinkku, pipareita, sinappia ja vaikka ties mitä odottamassa huomista.

Luulin, että tiedän lähitienoiden laskupaikat suhteellisen hyvin jo, mutta tänään taas nähtiin, että laaja hiihtoalue tarkoittaa oikeasti laajaa. Aivan hissien läheisyydestä löysimme tänään vielä mestoja, joita kukana ei ollut paukuttanut. Jonkunhan sekin oli sitten tehtävä.



Eipä muuta, peruspäivä täällä: päivä laskien ja after ski ja ilta töissä. Huomenna avautuu eräs uusi alue nimeltään Bruson, siellä on tiedossa loistavaa metsähiihtoa.

Kommenttilaatikossa jasmo kysyy, eikö jengi käytä piippareita laskiessaan.

Lumivyörypiippari on siis vyötärön/kyljen korkeudelle kiinnitettävä hieman kännykkää kookkaampi laite, joka lähettää radiosignaalia. Jos laskija hautautuu vyöryyn, muut laskuporukasta (kukaanhan ei laskettele lumivyöryalueilla yksin) voivat laittaa omat piipparinsa etsintä-modelle ja etsiä kaverin, tunnustella tarkan paikan sondeilla (vähän kuin koottava telttakeppi, pituutta yleensä 240cm) ja kaivaa kaverin nopeasti esiin lapiolla (kokoontaitettavia, ei kuitenkaan mitään intin versioita) tai jos lumi on kovaa, tehdä ensin lumisahalla lumesta paloja.

Loukkaantumisia vähentää myös kypärän käyttö, koska vyöryssä uhrilla ei ole paljon lumelle sanottavaa. Kivien yli mennään lujaa, jos niitä sattuu eteen. Samoin selkäpanssarin käyttö on hyödyllistä, vaikkakin sen eduista on ristiriitaista tietoa.

Lapioitakin on monenlaisia, sekä muovisia ja metallisia. Vaikka muovinen ei hajoakaan, se taipuu eri tavalla kuin metallinen. Lapion ja muiden tavaroiden kantaminen mukana ei ole ainoastaan itseään varten, vaan laskukavereita. Vyörylumi voi jämähtää hyvinkin nopeasti, koska liikkuva lumi lämmittää itseään. Jäistä lunta on ikävä hakata muovilapiolla, jos se on edes mukana. Itse en laske mielelläni tyyppien kanssa, joilla ei ole asiallisia varusteita mukanaan.

Varsinkin isoissa turistikeskuksissa (Verbierissä asuu vuoden ympäri 2500 asukasta, talvikaudella n. 30 000), joissa offarit ovat helposti saavutettavissa, niillä hiihtelee monenlaista aurailijaa. Tietoisuus olosuhteista, lumen rakenteesta, vyöryvaaran ja alapuolella olevien laskijoiden (vyöry tulee yleensä aika lujaa, ja se useimmiten laukeaa ylhäältä) huomioiminen...

Niin, turvallisinta olisi lasketella rinteissä, ainakin periaatteessa.

Lumisade on jatkunut yön yli tähän iltaan asti, eikä dumpille pitäisi tulla loppua edes huomenna.

Pilvisellä säällä näkyvyys on yleensä surkea. Taivas on niin sanotusti sinkissä, eli sinkkitahnamaisessa valkoisessa epävalossa. Näkyvyys on kaikenvärisillä linsseillä silloin lähellä nollaa.

Itse vihaan sinkissä laskemista, koska on epämiellyttävää edetä kumpareisissa rinteissä, kun ei tiedä milloin tulee pudotus tai isompi kumpu eteen. Olo on vähän kuin pitäisi silmiä kiinni ja yrittäisi kävellä keskellä liikenneruuhkaa; ikinä ei tiedä milloin paukku tulee. Varsinkin kun itselläni ei ole huonon kelin linssejä tällä hetkellä ollenkaan käytössä, niin peililinsseillä on ikävä haparoida.

Into päästä tykittämään hyviä siivuja oli kuitenkin niin kova, että mäkeen mentiin. Flätissä valossa on fiksuinta laskea metsäpätkiä, koska puut luovat jonkinlaista kontrastia. Laskimme oikeastaan vain yhden isomman laskun, mutta sille tuli korkeuseroa 1500 metriä, mikä on joulukuun puolivälin paikkeilla ihan hyvä metrimäärä.

Ensimmäiset syvälumiset päivät saavat laskijat levottomiksi. Meilläkin oli mukana kamerat ja muut pelit ja vehkeet, mutta hyvin vähäisiksi jäivät kuvaukset.

Taas dumppaa. Lumentulo näin alkukaudesta on kertakaikkisen loistava asia.

Kun lunta sataa kerralla useampi kymmen senttiä lunta, ovat "pohjat" kunnossa. Pohjilla tarkoitetaan siis lumen pohjakerroksia. Jos joulukuu on kuiva, kuten se oli viime kaudella, eivät tammi- ja helmikuun lumet kiinnity kunnolla seinämille, koska alla ei ole hyvin pakkautunutta lumikerrosta jo valmiina. Niinpä lumipakasta tulee epästabiili, eli herkemmin hajoava ja sitä kautta vyöryvä.

Nyt tilanne näyttää hyvältä, koska viikko sitten satoi lunta, ja saman tien korkeapaine ja aurinko painoivat lunta kasaan. Viime yön ja tämän päivän aikana kyläkorkeudelle on satanut jo yli kymmenen senttiä lunta, toivottavasti sade jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Alkukauden lumisadepäivät ovat hyvää aikaa puuhailla kaikkea muuta. Vähemmän luksusalppitouhua on tänään ollut vessanpesun yhteydessä auki pumpattu viemäri, josta löytyi toisen suihkua käyttävän rastapään hiusjämiä, siivoaminen ja pyykinpesut. Illaksi vielä töihin. Noh, ulos katsellessa muistaa, että kyllä se vielä tästä. 

Verbierissä on viime päivinä ollut kohtuullisen sotilaallinen meininki. Brittiarmeijan 110 sotilasta on tullut tänne lomalle Irakista, kuten he joka vuosi joulukuun alussa tekevät. Heille on palkattu hiihtomaikat, jotka opettavat joka päivä äijille laskettelua. Huhujen mukaan jotkut heistä jopa oppivat koviksi ratalaskijoiksi. (edit: laskettelijoista ratalaskijoiksi.)

Jos toiminta on päiväsaikaan ohjattua, on se sitä iltaisinkin. Silloin tosin ohjaajana toimii kuningas alkoholi, useimmiten perusbisse tai guinness. Huhut brittien sikailutaidoista jopa suomalaisten vastaavia kovempina pitävät täysin paikkansa. Noh, tällä kaudella kukaan ei ole sentään sylkäissyt ketään pubin henkilökuntasta naamalle...

Tänään oli ensimmäinen vähän vauhdikkaampi ilta duunissa. Kun roudasin pariakymmentä lasia huonosti ilmastoidussa alakerrassa läpi ihmismassan yrittäen saada tilaa milloin saksaksi, ranskaksi tai englanniksi, muistin tämänkin duunin varjopuolia.

Pahimpia ovat oikeastaan kaikki tutut, vapaalla olevat työntekijät ja kausilaiset. Juuri he tietävät, että lasinkerääjät kulkevat saluunaovista jatkuvasti, joten siinä ei pitäisi seisoa. Silti juuri ovien edessä ja välissä hengailevat nämä tyypit. Ei paljon auta selittää sorrya, jos oikeasti on edessä. Prkl.

Päivällä vuorilla näkyi eräs valoilmiö pitkästä aikaa. Samalla kävi selväksi, ettei halo ole ainoastaan xboxin räiskintäpeli.

Muutenkin kelit olivat ihan kohdillaan. Ja taas löydettiin hyviä pyydalinjoja8)

Vihdoinkin, kaiken mahdollistava, elämää tuottava, ihmisarvoa nostava ja muutenkin ihan jees kausari on lapasessa. Vaikka hissien valvomoissa kuva on vähän isompi kuin lipussa, aika moni päässee samalla lipulla mäkeen.

Aika erikoista, että näinkin iso lafka teettää noin huonoja kuvia. Noh, eihän se ole kuin hissifirman tappio, kun useampi muukkonen surffailee samalla lipulla.

Tänään lähdettiin siis mäkeen. Pilvistähän siellä oli kuin korkeammassakin vuoristossa, mutta yksi mukava ruohokenttä löytyi, jonka päälle oli pudonnut nelisenkymmentä senttiä lunta. Se oli sen verran sivussa, ettei meitä ennen alueella ollut kuin parit jäljet. Aika luksusta siivoilla pienet pyydat sivuun muiden alta8)

Perun pahat puheeni sveitsiläisestä rakentamisesta. Putket vetävät taas siten, ettei vettä ole enää aivan nilkkoihin asti. Siivoojamme veteli putkia puhtaaksi vesi-imurilla vajaat puoli tuntia. Nyt pelittää.

Aurinko ja lumiset vuoret ovat aina jotenkin uskomaton yhdistelmä. Kuvassa on muistaakseni Mt Rogneaux, vähän päälle 3000m.


Huomenna saan vihdoin hissilipun. Intoa vähentää hieman se, että edelleen vain kaksi rinnettä on auki. Ainiin, toki verrattuna taas rukaylläsleviin, toisen auki olevan rinteen korkeusero on 2800 metristä 2200:aan. Kai sitä voi vähän aikaa höylätä.

Liveshot suoraan kämpiltä, otettu 20 minuuttia sitten:

Heräsin aamulla johonkin kosteaan. Koska olin mennyt nukkumaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa, en ensin epäillyt mitään vahinkoja. Eikä syyllinen ollutkaan mikään elävä. Katosta tippui vettä.

Asun ensimmäisessä asuinkerroksessa, eikä ulkona satanut, joten kesti vähän aikaa ymmärtää mistä on kyse. Yritin sinnikkäästi peittää korvat, mutta parin sekunnin välein sängylle napsahtavalle vesipisaralle ei tavallinen kuolevainen voi mitään. Oli pakko nousta, siirtää sänkyä ja laittaa lattialle ämpäri. Noh, nohevana taistelijana vesipisara keräsi lisäjoukkoja, ja pian 15 sentin päässä alkoi kuulua pienimuotoisen vesisateen ääniä.

Luovutin puoliksi. Vaihdoin ekstrasänkyyn, peitto korville ja silmille ja musiikit täysille. Mitäpä siitä tuli, ei mitään.

Sveitsiläinen rakennustyyli on tosiaan hieman erikoista. Varsinkin hieman vanhemmat (pubi rakennettu 1970-luvun lopulla) rakennukset ovat ihmeen surkeita. Ikkunoissa on isoja rakoja, patterit on sijoitettu aivan muualle kuin ikkunoiden alle, kokolattiamatot keräävät pölyä, vessat eivät vedä, sähköt eivät aina toimi. En ole käynyt vielä yhdessäkään suihkussa, jossa ei tarvitsisi olla nilkkoja myöten pesuvedessä, kun viemäri ei vain vedä.

Tämä vesipisaraepisodi johtuu ilmeisesti putkien rikkoutumisesta. Heheeh, täällä päin kun raksamiehen palkkakin pyörii 30 euron tienoilla, edessä on varmasti halpa remontti.

Viime aikoina päivitys on hidastunut hyvästä syystä. Sitä hyvää syytä on satanut jo yli 30 senttiä. Alla myös hyvä selitys. Olemme viimeiset pari päivää kuvanneet tuota lumitykin muodostamaa seinää. Joitakin hyviä ruutuja on tullut.
Kuvan on ottanut Tero Repo, laskijana mie ihte.

Hissilipun hankkiminen on osoittautunut kohtuullisen hankalaksi. Perusvaihtoehto olisi tietty maksaa yli 800 euroa ja ostaa lippu täysihintaisena. Puolet rahoista saisi takaisin työlupaa vastaan, mutta sen saan joskus tammikuussa virallisesti käteen.

Toinen vaihtoehto on mennä poliisilaitoksella sopimusten ja muiden papereiden kanssa ja hankkia lappunen, joka todistaa, että työlupa on tulossa, ja sitä kautta lipun saisi suoraan puoleen hintaan. Noh, kaikki muut paperit löytyvät, mutta vakuutustodistus on edelleen vakuutusyhtiössämme, joten homma ei onnistu. Ei auta kuin käydä kiipeilemässä mäkiä sitten jalan ylös.

Ja kolmas vaihtoehto on tehdä töitä, käydä bailaamassa ja nukkua pitkään sekä odottaa kiltisti vakuutuspapereita.. Voih tätä valintojen vaikeutta.

Pikkuhiljaa elämä alkaa päästä järjestykseen. Työt alkavat vihdoinkin, onpahan illallakin jotain tekemistä. Poliisilaitokselta pitäisi vielä hakea erillinen lupalappunen, jonka avulla voisi hakea kausikortin puoleen hintaan. Noh, ehtii sitä ensi viikollakin.

Tänään minustakin tuli sveitsiläisen pankkitilin omistaja. Olo oli ja on edelleen aika pollea; eipähän enää mitään nordeaa tai koppia, nyt kotipankin nimi on Credit Suisse. Vielä kun siellä olisi sveitsiläisen keskiarvon verran frangeja, niin jo kelpaisi möet chandonia tilailla. Noh, kaikki aikanaan=)

Eilen ajattelin käydä lyhyesti iltateellä alakerrassa. Kun kämppä on työpaikan yläpuolella, pitäähän sitä jotenkin hyödyntää. Ilta venähti lopulta aika pitkäksi, sillä ihmeellisesti kaikki viime kauden tutut olivat taas paikalla. Ison baarin yksi nurkkaus, jossa tavallisesti hengaavat kaikki suomalaiset, oli täynnä ihmisiä, muuten tyhjää tilaa oli aivan riittämiin. Jotenkin alkuajan lievä ankeus poistui saman tien ja fiilikset aivan kokonaisuudessaan lähtivät nousuun. Löytyihän se oma paikka, taas kerran.

JK. Ai niin, missasin big brotherin finaalin. Niin tulee käymään myös idolsin kanssa. Aina valinnat eivät mene aivan kohdilleen...

Ruotsalaiset ovat taas täällä. En ole rasisti enkä mitään muutakaan, mutta tietyt osat kansoista ovat jossakin sietokyvyn tuolla puolen.

Verbierissä ruotsalaisia on kahdenlaisia. Toiset ovat samanlaisia kuin suomalaiset kausilaiset, eli laskettelu ja työnteko ovat pääasia.

Sitten ovat ne toiset. Argh, jo ajatus heistä ärsyttää. Nämä sankarit tulevat siis Verbieriin, koska heillä ei ole parempaakaan tekemistä. Pappa betalar big time. Vaatetus on tietysti viimeisen päälle huoletonta bossia, tigeria, hilfigeriä, dolce gabbanaa ja ties mitä. Burberryä nyt ei tarvitse edes mainita, se on niitä vaatehuonemerkkejä.

Näiden tyyppien koko olemus ärsyttää. Pojilla hiukset ovat överipitkät liimaletit, mutta ne on vedetty huolettomasti geelillä taakse. Kaulahuivit kuristavat hirttosolmulla tänä vuonna vielä kireämmin kuin viime kaudella.

Kun suomipoika ja -tyttö vetää bisseä, svenskat ottavat shampanjaa. Tietenkin.

Koko olemus ja meininki ärsyttää. Kun itse on paikalla tekemässä duunia yötä myöten ja päivät kuluvat rinteessä, niin kyllä sellainen todellinen olemisen sietämätön keveys ärsyttää. Eikä tämä ole ainoastaan suomalaisten mielipide. Jotkut ruotsalaisetkin inhoavat näitä rikkaita pentuja.

Eräs ruotsalainen baarimikko osaa muun muassa sanoa "vitun ruotsalaiset shampanjanlitkijät". Tosin sama kaveri osaa sanoa sujuvalla suomella "perkeleen suomalaiset siideritytöt". 

Lunta tuiskuttaa niin, ettei eteen näe edes sumuvaloilla. Alla ei ole todellakaan nastarenkaita, eihän sellaisilla saa Saksassa ajella.

Ylämäkiä, alamäkiä, valehtelematta tuhansia rekkoja, muutama vasemmalta ohi ajava mersu, joilla nopeutta noin 180km/h.

Siinäpä lyhyesti ajo Saksan läpi, eli tarkemmin ottaen Rostock - Hampuri - Frankfurt - Stuttgart sekä Singen. Toivottavasti ei tarvitse enää toista kertaa luistella loskaisilla autobahneilla.

Sveitsissä kaikki oli helpompaa. Rajalla vartija katsoi passit ja kysyi määränpäätämme. Lava-auton pullottava pressu ei kiinnostanut sen enempää. Kun Verbier lähestyi, alkoivat vuoret kasvaa samaa tahtia. Viimeiset 8 kilometriä olivat perinteistä alppiserpentiiniä paikallisine ohittelijoineen. Lähelt piti -tilanne sai taas aivan uudet mittasuhteet.

Kämppä oli positiivinen yllätys. Vajaa 15 neliötä, riittävästi kaappitilaa, oma lavuaarisysteemi, maisemat ikkunasta suoraan vuorille (kuva tulee myöhemmin, se on varma) ja päähissiasema 50 m päässä. Naapurikämppien asukkaissakaan ei ole valittamista.

Täälläkin kausi alkaa oikeastaan vasta joulukuun puolivälin jälkeen. On mukava seurata tilannetta nyt, kun kylä vasta heräilee taas uuteen kauteen. Kylä on kohtuullisen autio ja kaupat vasta availevat oviaan.

En ole pariin viime yöhön nukkunut juuri ollenkaan. Energiajuomien vaikutus, joita vältän kuin ruttoa, alkaa ilmeisesti loppua. Eilisiltana kahdeksasta aamuviiteen ne pelittivät kyllä oikein hyvin...

Kassa katsoi oudoksuen, kun ladoin hihnalle kymmenisen erilaista purkkia ja pulloa "hygieniatuotteita", kuten paikallinen risma sanoo käytävän nro 16 kohdalla.

Sikäli kun Sveitsissä inflaatio pelittää siinä missä Suomessa, ovat shampoot ja vastaavat hörhellykset alppimaassa kalliimpia kuin viime kautena. Ja viime kautena ne olivat kalliita.

Perusshampoo, jotain näitä vihreitä mitä lie fructisgarnierelastaseherbina -mömmöjä, maksaa siellä kuutisen euroa. Samoin kaikki kasvojenhoitotuotteet (c´mon, alppiaurinko vanhentaa nopeasti) lähes tuplahintoja Suomeen verrattuna. Hammastahnasta ja aurinkorasvasta puhumattakaan.

Okei, halpoja tuotteitahan nuo ovat jos suhteuttaa koko kauden hintaan. Mutta silti, se nyt vaan on oikeasti tyhmää maksaa liikaa.


PS. Sveitsissä on jo luonnonlunta!

Tänään oli viimeinen työpäivä. Vanhat jäärät yllättyivät, kun iänikuisten kuivahtaneiden pullapitkojen tai pikkumunkkien sijaan lätkäisin kahvihuoneen pöytään sipsejä ja limpparia. Kolesterolit kohdilleen...

Tänään olivat myös viimeiset bileet ennen lähtöä. Ylioppilaskunnan pikkujouluissa näin koulukavereita viimeistä kertaa. Heheh, kateellisia katseita ja huokauksia sateli taas. Tällä kertaa hymyilin vain, en jaksanut kysellä vastakysymyksiä.

Yllättäen viimeiset kaksi päivää näyttävät aika tehokkaasti täytetyiltä. Viimeiset viilaukset projektiin, pari palaveria, pakkaaminen, tavaroiden tarkistus, viimeisetkin kaverit vielä. Milloinkohan sitä nukkuisi?

Aloin hiljalleen keräillä tavaroita ja vaatteita kasaan.  Ensimmäiseksi olen joutunut etsimään shortsit, t-paidat ja sandaalit kaappien ja hyllyjen perukoilta. Myös aurinkorasva ja uimahousut, samoin kuin kiipeilykamat alkavat olla valmiina. Kuten tavaroista voi päätellä, Sveitsissä kaikki on paremmin, jopa talvisää.

Kyläkorkeudella eli 1500 metrissä luminen, kylmä ja suomimainen sää jatkuu jonnekin helmikuun puoliväliin asti. Sen jälkeen aurinko alkaa lämmittää toden teolla, ja kylässä asfaltti säilyy kuivana käytännössä kesään asti. Toki osansa on silläkin, että melkein kaikki tiet ovat lämmitettyjä tai vähintään vahvasti suolattuja.

Verbierin kylä on tavallaan etelään avautuvan hevosenkengän sisällä. Niinpä varsinkin maaliskuussa, kun leskenlehdet ovat jo kukassaan, alkavat oikeasti shortsikelit, jotka jatkuvat huhtikuun lumisadeperiodia lukuunottamatta syksyyn asti. Vähän eri meininki kuin Suomessa...

(Ja katso, Verbierissä alkaa kausi tulevana lauantaina! Lunta se on hileinen tykkilumikin...)

Nyt lähtö alkaa lävähtää oikeasti naamalle. Huomasin, että töitä on jäljellä enää pari päivää. Koska valmisteluilla jää vähän aikaa, täytyy toivoa, ettei mitään korvaamatonta ole unohtunut. Kun vakuutukset on maksettu ja sveitsiläisen helikopterifirman hakupalveluvakuutusta on jäljellä vielä maaliskuulle asti, en usko, että mitään kovin tärkeää on jäänyt hoitamatta.

Maksoin osuuteni Hanko-Rostock -lautasta. Noin 150 euroa + bensat on kohtuullisen edullista touhua siihen nähden, että tavaraa saa ottaa niin paljon kuin lavalle ja penkkien taakse mahtuu.

Viime kauden lopussa, lentokentällä kokeilin kaverini kanssa kuinka paljon rinkka ja suksipussi painaa. Ohjeiden mukaan suksipussin paino lasketaan 25 matkatavarakiloon. Yksin rinkka painoi 25 kiloa, suksipussi parikymmentä. Ja silloin oli vielä käsimatkatavarat punnitsematta.

Sillä hetkellä, kun mietin, mitä vaatteita pitäisi heittää, jotta saisi painoa alas (kaikki mainospaidat jäivät Geneven lentokentän roskiksen viereen - ehkä joku sai siitä hyviä, mutta valitettavan painavia vaatteita) päätin, että seuraavalla kerralla lähden matkaan autolla.

Autossa kymmenen kilon monot, 12 kilon sukset, toiset kympin sukset ja muut tavarat kulkevat huomattavasti sujuvammin autossa kuin 10e/kg ylipainona lentokoneessa.

Webcam lupailee jo vähän lunta, lumiraportti ei. Tosin lunta se on tykkilumikin...

Täytyy myöntää, että keskustelu kaudesta Alpeilla on hauskaa. Yllätykset ovat muutenkin mukavia, joten miksei niitä voisi järjestää tavallisen keskustelun yhteydessä.

Aloitin tänä syksynä opiskelut yliopistossa. Läheisimmät opiskelukaverit ovat tietäneet jo jonkin aikaa, että lähden reissuun, suurin osa ei. Puhun kyllä mielelläni itsestäni ja suunnitelmistani, mutta useimmiten vain, jos joku kysyy. Itselleni tämä ei ole sen enempää kuin suunnitelman mukainen muutto lähemmäs oikeita laskupaikkoja, ei nyt toisella kerralla enää mitenkään erikoisen hehkutettava huippuhetki.

Viime viikolla kävin koululla ja näin paria kaveria. Toinen sattui kysymään tarkkaa lähtöpäivää, ja sanoin lähteväni seuraavan viikon lauantaina. Samassa porukassa oli pari muuta kasvoiltaan tuttua kurssikaveria. Keskustelu oli aika hauska.

Kaveri: Aijaa, oletko lähdössä jonnekin?
Minä: Joo, Sveitsiin.
K: Ai vaihtoon vai?
M: Eeh, lähden laskettelemaan ja tekemään vähän töitä. Hiihtopummiksi.
K: Aijaa, vähän hienoa! Oletko montakin viikkoa?
M: No joo, tarkoitus olisi olla viisi kuukautta.
K: Mitäh?!?!?!?!? Oikeasti?! Mites opiskelut, kurssit jäävät kesken, milloin aiot valmistua?
M: Niinhän ne jäävät, mutta eikai tässä vielä muutamaan vuoteen ole kiire..?
K: No niin tietysti...

Tuollaisia keskusteluja olen käynyt viime aikoina useampiakin. Ihmettelen, miten ihmiset ovat niin kiinnostuneita opintojen edistymisestä. Samat tyypit jauhavat, kuinka opiskeluaika on rentoa ja hienoa ja kivaa ja huoletonta ja... Sitten ihmettelevät, kun joku ei teekään case-harjoituksia eikä istu luennoilla.

Tarkoitukseni ei ole vähätellä opiskelua. Ajattelen pikemminkin niin, että jos tekoni toimisivat jollekin kimmokkeena repäistä ja ottaa pään pois puskasta ja saada hänet katsomaan elämää kirjojen ulkopuolelta, olisin tyytyväinen. Hänen puolestaan.

Viime talvena asuin tammikuun alusta huhtikuun loppuun Sveitsin Verbierissä. Päivät sujuivat lasketellen ja vuoristokylässä hengaillen, illat duunissa tai kämpillä pyöriessä.

Kun kotiuduin lopulta toukokuussa, oli seuraavasta kaudesta jo sovittu. Tällä kertaa edessä on viitisen kuukautta Alppeja. Viisi iltaa viikosta olen töissä baarissa, muuten ollaan vaan ja hengaillaan. Opiskelut jäävät hieman kesken, mutta luulen pärjääväni.

Lähden reissuun yhden kaverini kanssa. Lentosuunnitelman vaihdoimme lopulta roadtrippiin. Lähdemme vuoden 89 Nissanin pick-upilla liikkeelle tavoitteenamme Hangon ja Rostockin kautta lopulta Genevestä 170km etäisyydellä oleva Verbier.

Tällä kertaa matkavalmistelut ovat sujuneet huomattavasti helpommin. Ei stressiä radiopuhelimista, lumivyörypiippareista, sondeista, käyttöä kestävistä kalvovaatteista, repuista, juomapusseista eikä juuri paljon muustakaan. Kaikki on jo viime kaudelta hanskassa.

Työt alkavat vasta joulukuun ensimmäisenä päivänä, mutta lähdemme jo 26. päivänä matkaan. Paikalla kun pitää olla jo pari päivää ennen töiden alkua.

Miksikö jättää opinnot, kaverit, turvallinen ja helppo elämä Suomessa ja lähteä laskettelemaan kaudeksi Sveitsiin? Siihen on useampikin syy, mutta päällimmäisenä on se puuterilumi, joka Keski-Euroopassa odottaa. Face shot tarkoittaa niissä piireissä aivan jotain muuta.