Blogin kuvasysteemit eivät toimineet aivan täydellä teholla, ja muutenkin on ollut vähän tekemistä, niinpä päivitykset ovat jääneet vähemmälle. Kurotaanpa aikaa kuvien muodossa kiinni.

Hiihtohommien jälkeen oli aikaa pienelle Euroopan-reissulle.


Kuinka hard rock on Venetsian Hard Rock Cafe?



Now playing: mgmt?



Hiljaista piteli gondoliereilla, noilla Venetsian limusiinikuskeilla: tunnin veneily olisi maksanut melkein huntin.



Kaksi kameraa.


Kroatia on pieni maa, sanotaan. Ei se ratin takana ihan niin pieneltä tunnu.


Muikkuja etualalla.


Berliini rokkaa.


Värit kuin siisteissä lenkkareissa.



Siistit lenkkarit.



Ettei niin tapahtuisi enää koskaan.



Se siitä reissusta.



Satuimme Simon kanssa varaamaan matkat samalle lautalle. Guetes!



Siellä se Suomi taas näkyy.

Olin Helsingissä ripustamassa keikkaa ja ajelin keikan jälkeen yöllä kohti Lappeenrantaa.

Musiikki soi, teillä oli hiljaista ja tunnelma oli chilli, kun parin keikan putki oli takana. Utin jälkeen ihailin aamuyön usvaa ja hiljalleen heräävää luontoa, kun parinsadan metrin päässä tien oikeassa laidassa näkyi jotakin tummaa. Jarrutin vaistomaisesti ja lähestyin tummaa kohdetta, joka paljastuikin ehdaksi hirveksi.

Hirvi tuijotteli hiljaa rullaavaa autoa aika pitkään. Pääsin parinkymmenen metrin päähän, kunnes se kääntyi aivan kuin niskojaan nakellen ja lähti juoksemaan takaisin metsään. Oli muuten aika hirvimäistä etenemistä.

Mutta kyllähän herätti, vaikkei väsyttänytkään. Vähän jaloissa tutisi ja rinnassa tuntui epämiellyttävä tunne. Hassua, koska itse kohtaamisessa melkein hymyilytti luontokappaleen utelias ilme.

En ole aiemmin suhtautunut hirviin kovinkaan vakavasti, ne ovat olleet vähän kuin joulupukki, satuolentoja. Tästä eteenpäin tietä tulee katseltua entistä tarkemmin.

Olin monesti kuullut, että on hassua ylittää raja käsivarren Lapista Norjan puolelle, koska saman tien rajan toisella puolella alkaa vuoristo.

Valitettavasti en voinut todistaa tätä faktaa, koska olimme niin myöhään liikkeellä, että ainoastaan auton ajovalot valaisivat maisemaa.

Lento Hki-Rva maksaa n. 150 egeä, juna ahkeralle opiskelijalle noin 40 euroa. Kun varaa mahdollisimman myöhään, ei tule kiusausta varata paikkaa makuuvaunusta, koska ne ovat jo täynnä. Ah, halpaa.


Toinen juttu, jota usein kuulee Pohjois-Norjasta, on säät. Ne ovat epävakaat, yleensä kuitenkin vähän märemmät kuin kuivemmat. Tätäkään en voinut todistaa rajaa ylittäessämme, koska oli tähtitaivas.


Aamulla laaksossa katsellessani ikkunasta ulos ympäröivillä vuorilla satoi vettä. Selvästi Norja.


Seuraavan viikon ohjelma oli seuraava: ArcticX -laskukilpailu Tamokissa, Lyngenin lähellä. Siellä Pohjois-Norjassa siis tiedoksi niille, jotka eivät ole paikalla käyneet. Ideana oli käydä tsekkailemassa lumitilanteet ympäri vuoria, jotta kisa voitaisiin järkätä hyvällä seinällä. Kaikki tämä tapahtui helikopterilla ja moottorikelkoilla.

Eka kerta hekossa oli jännä kokemus. Ensimmäinen tuulinen nousu vielä jännempi. "Wind is not a problem", sanoi Sven (kuva alla). Henk. koht. metallipurkin heilahtelu ja tuulen mukana liikkuminen oli kyllä vähän ongelma, mutta en oksentanut.


Sven näyttää miksi hekon lähellä pitää liikkua matalana: roottorinlapa saattaa tärähtää kalloon, jos heko vähän heilahtaa.


On hekossa puolensa. Esimerkiksi silloin, kun aurinko paistaa, maisemat avautuvat upeina ja kaksi skinnailijaa kapuaa mäkeä ylös ja heitä saa katsella yläpuolelta. Elämää.


Iltapäivämäki. Huomaa laskijat harjanteella keskellä alhaallahkolla.


Vuoret Tamokissa ovat hienoja. Laakso on merenpinnan korkeudella, joten vuoret, jotka nousevat reilusta 1000 metristä aina 1600 metriin ovat aika vaikuttavia, vaikka alhaalta näyttävät vähän pieniltä. Tosiasia on se, ettei Alpeilla normimäet ole kovinkaan pitkiä - vertikaalia tulee harvoin edes tuhatta metriä. Norjassa tonni on normaali lasku, vaikkakin peruskurut ovat ehkä jonkin verran lyhyempiä. Muun muassa siitä siis Norjan tenho.


Blumi ja Ape valmiina suuntaamaan alas.

Mutta yhtä totta on se, ettei Norjassa pääse välttämättä puuterilumelle. Eikä välttämättä edes samettisella kevätloskalle, koska vesisateet, pakkaset, pilvet, auringot ja muut tekijät tuntuvat vaihtelevan turskarannoilla reippaalla syklillä. Kannattaa siis vahata sukset, tai voi jäädä jumiin. Kokeiltu on.



Kaunista siellä on, kun sille päälle sattuu.



Mie!


Aurinkoa melkein siniseltä taivaalta.


Norjan erikoisuuksiin kuuluu omakotitalot, jotka on merkitty jopa karttoihin. Kenen lie omistamia, mutta talvisin niitä saa vuokrailla majapaikaksi, vieläpä aika edulliseen hintaan. Toki telttahiihtämistäkin olisi siisti kokeilla, mutta mökkeilyssä on oma fiiliksensä. Esimerkiksi kuivat monot ja kamat -fiilis.


Jarkko tulee kisamiittinkiin, Olsrudin vanha isäntä ei paljon stressaa.


Mukana kisassa myös Wille från Sverige.


Jarkko, Hautsi ja Ape tsiigailevat keliä tulevaksi.


Vuoristosäätä kutsutaan usein arvaamattomaksi. Kirjoista saa usein lukea tarinoita mönkään menneistä seikkailuista, kun yhtäkkiä pilvet ovat peittäneet reitit ja tuuli ja lumisade aiemmat reitit.

Eihän noita juttuja ota hirveän vakavasti, ennen kuin omalle kohdalle sattuu jotakin vastaavaa. Esimerkki Norjan arpapelistä tuli eräänä iltana, kun olimme odotelleet muutaman tunnin aukkoja pilviverhossa. Kun jengi oli kasassa ja olimme valmiita lähtöön, alkoi vuorten takana olla kirkasta - näytti siltä, että seuraavan laakson päällä olisi jo sinitaivasta.

Lähdimme ylös ja aurinko paistoi kauniisti, pilvet näyttivät olevan kaukana vuorien takana, josta ne eivät nousisi.

Pääsimme kopterista ulos ja lähdimme haikkaamaan harjannetta eteenpäin, kun yhtäkkiä iski totaalinen white out ja lumisade päälle. Näkyvyys putosi joihinkin metreihin. Jatkoimme vielä kiipeämistä, koska kelit tosiaan vaihtelevat miten sattuu. Joitakin korkeuserometrejä ylempänä keli ei kirkastunutkaan, vaan keli tuli todella päälle.

Pysähdyimme, yritimme saada radioilla yhteyttä muihin, mutta kuuluvuus oli kadonnut. Kännykällä saimme kerrottua koordinaatit siitä missä olimme ja mihin aioimme suunnata. Tähtäimessä oli suunnitellun reitin vastapuoli, pyysimme kelkan vastaan. Sitten katosikin kenttä ja akku piippasi vähäisen virran merkiksi.


Tässä vaiheessa oli vielä ihan hauskaa, vaikka vähän oli jo puhuri käynytkin naamalla.

Hissuttelimme varovasti alaspäin. Jonkin matkaa lanailtuamme pääsimme isoon bowliin, josta pääsimme laskemaan alaspäin.

Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä, mutta vielä piti päästä alas laaksoon. Ainoa ongelma oli lumi, joka oli kovinta mahdollista lunta - seuraava aste olisi jäätä. Ryhmän kokenein laskija kävi katsomassa, että pääsisikö kallioista rinnettä alas - ei päässyt, tai ainakin se olisi ollut hankalaa. Kiersimme kalliot bootpack-nousulla, joka oli jyrkintä ja kovinta seinää mitä olen kiivennyt.

Alaspäin luisuteltuamme alkoi olla jo aika aika flätti valo. Ohessa kuva.


Kyllähän sieltä jostain olisi näköjään päässyt alas, mutta ylhäältä eivät linjat näytä yhtä selkeiltä.

Noh, reippaan traversauksen, vyöryjälkien ylitysten, kelkkauran löytämisen, hitonmoisen murtsikoinnin ja kellon katsomisen jälkeen näkyi vapahdus, kelkan valo. Enpä ollut aiemmin ollut vetoköydessäkään, mutta nyt sekin on kokeiltu. Jäisellä ladulla se oli aika jännää touhua.


Kelit olivat olleet sen verran vaihtelevat, että kisat jäivät tänä vuonna väliin. Kotimatkalle, siis.

Nyt näin vähän niitä maisemia Norjan ja Suomen välillä. Masentavasti maasto madaltuu samaa tahtia kuin Suomen raja lähestyy. Ihme homma.


Aurinko laskee Norjan suunnalla.

Rovaniemeltä lähti päiväjuna Helsinkiin. Meren, vuorten, vuonojen ja kaiken sen upean luonnon jälkeen Suomi näytti jotenkin tylsältä:


Junasta.

Kävin Suomessa ja Saas Feessa, illaksi tulin takaisin Verbieriin. Lämmin päivä oli kääntynyt illan puolelle.


Le Chableen, Verbieristä yksi kylä alaspäin, laskeutui parapente-mies.


Aurinko värjäsi taivaan pitkästä aikaa punaiseksi.

Tänä talvena olen panostanut jonkin verran valokuvaamiseen. Tietyllä tavalla tuntuu, että peruskuvat ja -meiningit ovat hallussa, haluaisin luoda jotain todella uniikkia. Mutta ainutlaatuisuuteen taitaa kuulua se, ettei sen tekeminen ole hirmuisen helppoa.

Omalle vaatimustasolle yltäminen ei ole edes jokapäiväistä touhua. Yhden kuvan onnistuminen on niin monesta tekijästä kiinni, ettei sitä itse tiedäkään. Esimerkiksi Verbierissä taivas on ollut viime aikoina vähän utuinen, joten valon sävy on aivan erilainen kuin täysin kirkkaalla säällä.

Joskus - aika useinkin, totta puhuakseni - tuntuu, ettei tästä kuvien räpsimisestä tule yhtään mitään. Se jokin vaan puuttuu. Se, mikä saa pysähtymään kuvan äärelle, tutkimaan sitä, ihmettelemään, päästämään suusta hiljaisen wow-äännähdyksen. Ei kai muunlaisia kuvia kannata edes yrittää ottaa?

Olen kuluneen talven aikana haastatellut suomalaisia laskukuvaajia vapaalasku.comin kuvaaja-juttusarjaan. Oikeastaan kaikki sanovat samaa: kun tietää ottaneensa hyvän kuvan, ei siinä ajattele rahaa tai mitään muutakaan, vaan fiilistelee vain sitä onnistunutta otosta.

Pitkähkön harmaan jakson jälkeen tuli itselleni juuri tämä fiilis. Olimme Andermattissa videokuvaamassa Karhumaan Joonasta Virne-leffaa varten, mutta olin ottanut stilli-kamat myös mukaan. Olin aiemmin jo ihastellut erästä harjannetta, jonka Joonas sitten laskikin. Yksi ruutu osui erinomaisen hyvin, vähän kuten olin suunnitellutkin. Kyllä hymyilytti, usko palautui taas, hetkeksi ainakin.


Mutta mutta, Andrmattissa oli mukavaa. Aurinko sattui paistamaan, joten keskuksen huono puoli, metsähiihdon puute, ei päässyt meitä vaivaamaan. Andermattissa on todella paljon hienoja kuruja, linjoja, harjanteita ja muita mukavia pelikenttiä. Luntakin on, kylillä pari metriä ja ylhäällä vielä enemmän. Tosin vähän tuo aurinko oli joitakin traverseja lämmittänyt, yöpakkasten myötä ne olivat painavalla repulla taiteilevalle ja suksihuoltoja välttävälle vähän pahoja paikkoja.


Andermatt, tuosta kun menee alas niin saa murtsikoida parikymmentä minuuttia takaisin kylille. Lentsikoita riitti, siitä vanat.

Andermatt on ollut sellainen kylä, jossa olen halunnut käydä, muttei aiemmin ole tullut mentyä. Toisaalta ei olisi kannattanut, koska kylä meni siihen kohdekategoriaan, että taas tulee valinnanvaikeutta tulevia reissuja suunniteltaessa: hyvähän tuollakin olisi ihmisen olla.

Kuten todettua, metsähiihtoa ei Andermattissa ole, koska natsit katkoivat aikanaan vuorelta kaikki puut. Pientä pusikkoa löytyy, joten ihan hukkaan eivät dumppipäivät tuollakaan menisi.

Kylä on pieni ja mukava, idyllinen ja ihmiset ystävällisiä. Ja puhuvat saksaa. Se kuulostaa kivemmalta kuin ranska.


Murtsikoinnin jälkeen kohti kylää. Matti ja Joonas haikkaavat.


Joonas rippaa isosti.


Pääsin kokeilemaan myös jotakin uutta, eli aamua vuorilla. Pääsimme huoltokabiinin kyytiin aamuvarhaisella eli 7.30. Maisemat olivat upeat, valo hieno ja vuorilla todella hiljaista. Hieno elämys.


Joonas pakkaa kamojaan seuraavaa laskua varten. Takana yksi lasku, kello 8.30.



Jokitörmää kyliltä.


Ja autojunalla poies.


Kiitämme:
- Joonasta perheineen ja Ursia
- Makeita seiniä ja maisemia
- Pehmeää lunta pohjoisseinällä
- Hyviä pitsoja Spyrchissä (tms)

Moitimme:
- Natsien puuhakkuita
- Pitkää etäisyyttä Verbieriin
- Ihmisiä, joiden mielestä kabiiniin ahtautuminen on hankalaa. Vinkki: tuolihissitkin pyörivät

Seikkaileminen on mukavaa. Jos kerran menomatkalla eksyimme Grenobleen motareita pitkin, niin paluumatkan ainoa toteuttamisvaihtoehto oli ottaa tiekartasta pienin kärrypolku ja seurata sitä.

Ensin piti tosin saada pösö kulkemaan. Graven kosteus sai mitkälieosat mistäliekohdasta kuivumaan/kostumaan, joten kulkuväline ei käynnistynyt, vaikka kuinka yritti. Kämppämme (kiitokset yösijasta Jussi ja kumpp!) alapuolella oli autokorjaamo, joten siirsimme auton ennen laskupäivää rassaamon eteen. Ihme ja kumma, että homma hoitui, sillä dialogi meni korjaajan kanssa kutakuinkin seuraavasti. Ohessa käännös ranskaa puhumattomille.

Bonsuur mösjöö, vuparle anglee? (Päivää herra, puhutteko englantia?)
No. (En.)
Dakkord. lö automobile (joo joo, se on oikeasti joku voiture tms) no pa... (virta-avaimen kääntämisen imitoimista elein ja äänin). (Ok. Automme ei...käynnisty.)
Ok. Lösöpalesönelövotetraa? [Selvä. Missä se on, voitteko tuoda sen tähän? (veikkaisin sen kysyneen tuota)]
Ööh... Lö auto isi? (Auto tänne/täällä?)
Vi. (Jep.)
Dakkord. Än moment, silvuplee (Selvä selvä, pikku hetki, pyydän.)

Kielitaitoa löytyi sen verran, että iltapäivällä pösö kehräsi kuin hiihtopupu konsanaan.



Lähellä Gravea.

Eli paluumatkaan. Suuntasimme siis tietullittomille reiteille. Apuna jo perinteeksi muodostunut bussireitistö ja Kotiteollisuuden koneelta ripattu kokoelmalevy.


Eli siis... Pimeäsuunnistus oli suosikkiharrastukseni jo inttiaikana.

Parin uukkarin ja yksittäisen vuoristotie-erikoistaipaleen jälkeen tienviitat alkoivat neuvoa meitä samaan suuntaan kuin olimme mielestämme koko ajan menossa. Tylsän motarikiihdyttelyn sijaan ajelimme pikkukylien (hiljaisia ja pimeitä näin alkuillan aikaan) ja vähän isompien taajamien (monessa kylässä oli makeita talvivaloja pitkin pääkatua) läpi.


Ystävämme Autres directions. Sitä kautta pääsi aina oikeaan suuntaan. Mitä autres tarkoittaa, tietääkö kukaan?

Meinasin sanoa jotakin kaunista idyllisistä ranskalaisen maaseudun kylistä, mutta totta puhuen useimmat niistä ovat rumempia kuin Kouvola. Harmaita kivi/betonitaloja vieri vieressä, katuvalot rikki ja pääkadun varrella mikään paikka ei ollut enää seiskan jälkeen auki. Kirkot ja linnat juhlavalaistuksineen sentään pelastivat paljon.


Jos sanon että taivas on musta se on niin musta...

Yksi parhaista ajopätkistä oli hieman ennen Albertvilleä. Kahden kylän välissä oli australialaishenkinen, yli kolmen kilometrin suora. Siinä sitten luukutettiin Kotiteollisuutta subbari täristen ja korvissa soiden. Fiilistä, sanon.


Sallanche, luulisin.

Lopulta selvisimme Chamonixiin asti. Aikaa taisi palaa saman verran kuin motarilla olisi kestänyt. Suosittelemme.

Vapaalasketteluun kuuluu paljon muutakin kuin pelkkää hiihtämistä. Yksi tärkeimmistä oheisvälineistä hiihtohommissa on laskukaverit. Ihan jo turvallisuusnäkökohtana, mutta myös kahvilassaistumisseurana.

Toinen päivä Gravessa alkoi lupaavasti. Pieni sininen pala taivasta taisteli sinnikkäästi paikastaan paksun pilviverhon puristuksessa. Taistelu oli hävitty jo ensimmäisellä etapilla, kun päivän metsähiihdon sai todeta menetetyksi: vettä ropisi melkein 2 000 metrissä. Ylöspäin, sanoi hiihtäjä sinkissä.


Väliaseman ilmoitustaululla.

Kuten edellisessä postauksessa totesin, Graven hissien toiminta”varmuus” on aivan omaa luokkaansa. Niinpä keikuimme hissukseen kohti gondolin yläasemaa, vaikka vinkka heiluttelikin koppiamme tuon tuosta.

Hissirakennuksesta ei meinannut päästä ulos, koska tuulenpuuskat olivat niin voimakkaita. Sukset piti asetella tarkasti maahan, jotta ne eivät lähtisi lennolle. Oli aika siistiä.

Hiihtäminen oli mukavaa. Tuulen pakkaama lumikerros oli niin paksu, etteivät käännökset menneet siitä läpi. Toisaalta näkyvyys oli taas lähellä nollaa, joten tuntumahiihtotreeniä tuli taas ihan riittävästi. Suuntasimme kahville.


Ne kuuluisat hissit. Tulivat sarjassa, menivät sarjassa. Kivat värit.

Väliaseman kahvilassa edulliset annokset vetivät puoleensa, joten istuimme ruoan ja juomien kanssa paikoillamme reilut pari tuntia. Mikäs siinä oli lämpimässä jutellessa, kun ulkona pauhasi hillitön myrsky.

Timo ja sinkki.

Kamera, kahvila ja paljon aikaa. Tietäähän sen mitä siitä seuraa.


Sakke mietti kahvin ja maitovaahdon oikeaa sekoitussuhdetta.

Ruokalevon jälkeen loppuseurue lähti uudelle kierrokselle toppiin. Jäin pitämään kahvilaa pystyssä.
Parin tunnin päästä kyllästyin kahvilan interiöörin valokuvaamiseen ja lähdin ulos odottelemaan. Lisäksi kahvilan omistaja siivoili lattiaa sen verran tehokkaan oloisena, että rafla oli menossa kiinni. Kello oli sentään jo neljä, Verbierissä häppärit käynnissä.

Olin jättänyt sukset ulos lumivallia vasten. Muutamassa tunnissa ne olivat jäätyneet kiinni, joten lankut piti repiä irti. Olisin ottanut kuvan, mutta olin niin jäässä jo valmiiksi, etten viitsinyt uhrautua. Lopulta vuorenvalloittajat tulivat sinkistä näköpiiriin. Hissinousu oli kestänyt vaatimattomat 1h 15 minuuttia. Alas pääsi nopeammin.

Nopean afterin jälkeen pistimme kamat kasaan ja jätimme Graven taaksemme.


Siinä näkyy koko la Grave. Vähän pienemmässä kuosissa kuin Verbier.

Niin, Grave. Kylästä jäi hyvä fiilis. Pieni, rauhallinen, edullinen, miellyttävä, isoa vuorta, hyviä mäkiä, chilliä menoa ja sopivan hidas hissi. Miinusta? Ööh... ei ole uimahallia ja lähin iso kauppa on kaukana.

En ole ennen kokenut yhta vauhdikasta laskeutumista kuin tanaan palatessani Zürichiin. Blue1:n kapteeni ei tuntunut konettaan saalivan, kun jysahdimme kiitoradalle. Ei voida puhua pehmeasta laskusta.

Laskeutumisen jalkeen vuoristorata jatkui tiukalla jarrutuksella. Mita lie alppikaurista kuski vaisti, mutta yhtakki tunsin turvavyon nappaavan lanteiltani kiinni. Viereiselta penkilta lehdet lensivat komeassa kaaressa pain edessa olevaa penkkia. Oli itseasiassa ihan hauskaa.

Hattuhyllylla reppu (edit: ja sisällä siis läppäri) oli liukunut toisesta laidasta toiseen. Johtuiko siita vai mista, mutta eipa toiminut enaa junamatkan aikana. Pika-analyysin mukaan jokin pala on irronnu sisalta, koska vehje ei tunnista operating systemia. Halleluja.

---

Suomessa oli kiva kayda, mutta ei tehnyt mieli jaada. Sanokoon joku fennomaani mita huvittaa,  mutta talvinen Suomi ei ole mikaan juhlava paikka hengailla. Mieluummin karvistelen pakkasissa vuorilla kuin Lappeenrannan kavelykadulla.

Muutaman paivan irtokarkkidieetin jalkeen on hyva palata taas tavalliseen ruokaan. Onpahan pumpattu verensokeri tappiin koko loppukauden ajaksi. Ja varmistettu sokerit rinkallisella karkkeja. Ja suomalaisia lehtia. Ettei jotain hyvaakin.

---

Sveitsissa satelee hirmuisella tahdilla lunta. Nollaraja on joissakin sadoissa metreissa, eli maaliskuun loppu on kuin tammikuun puolivalin normikeli. Eika haittaa. Pyydaa!

Lähipiirissä juhlittiin viikonloppuna pyöreitä vuosia. Juhlan kohde ei tosin tiennyt, että kaikki läheiset ovat paikalla ennen kuin ovi avattiin. Yllätys toimi sadalla prosentilla.

Ei tässä siis huvikseen ole painettu ylimääräisiä työpäiviä, vaan tavoite on ollut kirkkaana mielessä. Pidennetty viikonloppu Suomessa oli tervetullut breikki: huomasin taas, että Sveitsissä on talvella paljon mukavampaa, hiihtämistä odottelen taas aivan uudella innolla ja nyt on hetkeksi irtaannuttu kokonaan Verbierin ympyröistä. Teki ihan hyvää.


Perjantaina Martignyn juna-asemalla.

Viikonlopun aikana ehdin käydä katsomassa paikkaa, josta kaikki alkoi. Lappeenrannan kaupungin ylläpitämä Huhtiniemen laskettelurinne oli edelleen tukevasti paikallaan. Niihin mäkiin en ole neljään talveen ehtinyt.


Lunta kaipailisi. Keskellä kuvaa gappi ja alhaalla qp/korneri, joita oltiin aikanaan suunnittelemassa.

Aloitin laskettelun harrastuksena verrattain myöhään, vasta 13-vuotiaana. Muistan, että jo heti alussa isojen poikien hyppyritouhut vetosivat puoleensa. Eikä niinkään niiden ihailu vaan halu osata tehdä itse samanlaisia temppuja.

Huhtiniemi tarjosi loistavat mahdollisuudet mistään paremmasta tietämättömälle juniorille. Kapulahissit toivat vauhdilla ylös, rinteisiin sai rakennella mitä huvitti ja joku kaveri sattui aina mäkeen, viikonloppuna useampi. 15-18 -vuotiaana temppuilun eli trendikkäästi new schoolin treenaus oli kovimmillaan ja jonkinlaista kehitystäkin tapahtui. Asteissa ehdin 720:een asti ja volteissa lincoln loopiin. Mistyja harjoittelin vielä ensimmäisellä alppikaudella, mutta vähitellen hyppyjen ja reilien treenaaminen on jäänyt tärkeämpien asioiden tieltä, lähinnä puuterilaskun.


Kahdesta kapulahissistä toinen oli muutaman sekunnin nopeampi kuin toinen. Hissi kuljetti alhaalta ylös 58 sekunnissa. Ja kaiuttimista soi Iskelmäradio.

Junnarina ei ollut tietoakaan vesihyppyreistä tai trampoliineista. Temput harjoiteltiin pehmeään alastuloon, yleensä keväthangilla. Toista se on nykyisin. Ja turvallisempaa. Ihme kyllä mitään vakampaa ei käynyt, vaikka ensimmäisen (ja viimeisen) takaperin voltin syöksyin pää edeltä alas. Ainoa pidempiaikaista sairaalahoitoa vaatinut vamma laskettelussa tuli vasta 19-vuotiaana, kun nilkka murtui pienen hypyn alastulon jälkeen.

En tiedä johtuuko se siitä, että alkaa tulla vanhaksi, mutta oli jotenkin nostalgista käydä katsomassa "kotimäkeä". Voisi sanoa, että aika kauas on sieltä edetty. Toisaalta samaa lapsenomaista intoa laskettelu herättää edelleen, vaikka enää ei tarvitsekään pyörällä sotkea koulun jälkeen rinteeseen. Nyt on hissiasemalle enää 50 metriä matkaa.

Kuten monet ovat varmasti huomanneet, ei vuodatuksen hallinta toimi täydellisesti. Toivotaan, että ongelmat ratkeavat.

Suomessa on ollut mukavaa. Jos ei muuta 18 000 kilometrin etäisyys opettanut, niin lähipiirin arvostamista.

Tapasin reissullani erään sankarin, joka sanoi olevansa iloinen jo siitä, että saa joka aamu herätä ja huomata olevansa elossa. Iloiseksi hänet tekee kuulemma myös se, että hän voi nousta omin avuin sängystä ylös. Jatkaen, ettei tällaisesta päivästä voi muodostua huonoa.

Alkuun ajattelin, että kaveri taitaa olla pilvessä.

Toinen hänen teesinsä oli se, että hän arvostaa jokaista kohtaamista ihmisten kanssa. Kuinka jokaisesta tapaamisesta voi oppia, kuinka jokainen ihminen on omalla tavallaan hieno ja hyvä. Että pitäisi muistaa kiittää jokaisesta hetkestä, jonka saa viettää toisen lähellä, vuorovaikutuksessa.

Tässä vaiheessa kuuntelin jo tarkemmin. Sillä kieltämättä, harvoin itsekään on kiitollinen siitä, että saa elää niiden ihmisten kanssa, jotka ovat ympärillä.

Yksin reissatessani huomasin, että omia ajatuksia pitäisi saada purkaa omalla äidinkielellä, mieluiten jonkun tutun kanssa.Vaikka blogi on aina olemassa, ei tännekään ihan kaikkia aamuyön leimahduksia kehtaa kirjoitella. Sanonta "täytyy mennä kauas, että näkee lähelle" avautui itselleni matkan yötä taas uudesta näkökulmasta.

Lueskelin pallontallaajat.netin keskustelusta miten ihmisillä on rahat loppuneet kesken matkan. Se vahvisti aikomuksiani olla kerrankin järkevä reissaaja ja ottaa mukaan korttien lisäksi ihan aitoa käteistä rahaa.

Myös rahavyö pitäisi ostaa. Kävin tänään kiltisti valokopiokoneen ääreen ja otin muutaman kopion passistani, samalla reissulla skannasin samaisen dokumentin ja lähetin kuvan sähköposteihin. Eniten jännittää passin käyttäminen - kuva kun on vuodelta 1998, eikä sillä päässyt muutama vuosi sitten edes baariin. Noh, mitä sitä etukäteen stressaamaan.

Laskeskelin tänään reissun kestoa. Käytännössä en ole matkalla kuin kaksi ja puoli kuukautta, jos aikaistan paluuta tietyistä syistä, niin en edes sitä. Reissun lyhyyden ymmärtäminen (niin, itsehän niitä lentoja varailin...) oli helpotus varsinkin matkabudjettia ajatellen.

Yksi epävarmuustekijä muodostuu matkaan lähtevistä työvälineistäni. Ajatuksenani on kirjoittaa muutama lehtijuttu, joten läppärin ja kameran olisi toivottavaa toimia. Jos jompi kumpi vehkeistä hajoaa, olen aika pulassa. Noh, mitä sitäkään etukäteen stressaamaan.

Rahaan liittyy myös matkatavaroiden määrä. Tarkoitukseni on ottaa tavaraa ja vaatetta mukaan niin vähän kuin mahdollista. Toisaalta en viitsisi kuluttaa matkabudjettia turhaan esimerkiksi t-paitojen tai vastaavien vaatteiden ostoon, koska niitä on kotonakin riittävästi. Toisaalta taas esimerkiksi Thaimaassa voi kuulopuheiden mukaan vaikka teettää viisi kauluspaitaa erittäin edullisesti, jos sellaisille on tarvetta.

Absoluuttisen oikeaa matkustusasuakin on vaikea keksiä. Suomessa on kylmää ja kosteaa, Thaimaassa kuumaa ja kosteaa, Australiassa kuumaa, kylmää ja kosteaa. Mitä sitä sitten 16 tunnin lentomatkalle päälleen laittaisi? Noh, tiistaina ehtii sitäkin miettiä.

Soitto Kilroylle helpotti kummasti. Heidän kauttaan saa turistiviisumin Australiaan. Hintaa lapulle tulee kymmenen euroa. Käynti toimistolla ja passi mukaan.

Asiakas:"Kauanko sen valmistuminen tai siis hyväksyminen kestää?"

Kilroy:"Pari minuuttia kun se tuolla koneella tehdään".

Aika helppoa. Onni on varmuus viisumista.

Kaikki lähtee väärille urille jo tiistaina Helsingissä. Olisihan se pitänyt arvata.

"Viekää rinkkanne tuonne hihnaston päädyssä olevalle erikoistavarahihnalle. Siinä on niin paljon hihnoja ja viilekkeitä, ettei se mahdu tältä hihnastolta, sanoo virkailija."

Totta kai, mikäs siinä, hihnaa ja hihnastoa.

Hyppään Brysselin koneeseen. Viereeni istahtaa europarlamentaarikko, jonka faksi lauloi aikanaan pyytämättä ja täysin yllättäen. Meidän välillämme on tosin kolme tyhjää penkkiä ja käytävä, mutta vieressäni hän silti on. Syö banaania, ei lentokoneen herkullista herkkusienikanarisottoa.

Brysselissä kaikki on vielä hyvin. Nettiaika maksaa vain euron viideltä minuutilta. Parin tunnin odottelun jälkeen lento lähtee. Madrid, here I come!

Madridin lennolla tarjoillaan samaa herkullista herkkusienikanarisottoa kuin edelliselläkin lennolla. Nyt ymmärrän europarlamentaarikkoa. Ehkä ruokien rotaatio ei ole järin nopeaa, tai sitten se on juuri liian nopeaa.


Ruotsikengillä sähellykset naapureiden piikkiin.

Madridin lentokentässä olisi kyläkauppias Keskisellekin mallia. Hihnastoja, joilla matkatavaroita pyörii, on yli kaksikymmentä, ja ne on sijoitettu varmaankin hehtaarin kokoiseen halliin. Onneksi halli ei ole tasakattoista mallia.

Löydän linjastoni. Kivaa pientä matkalaukkua pukkaa näytille, mutta missä on reteä rinkkani? Kosmopoliittien bäkpäkkereiden ja travellaajien täytyy näyttää peruspaxeille eli –turisteille, että kuka reissaa asenteella, perkele. Sitä paitsi samsonitet maksavat aivan törkeästi.

Halli alkaa hiljentyä, matkatavaroiden sisääntulohihna ei enää pyöri. Setä aurinkolaseissa tulee hakemaan hihnalle jääneet matkalaukut. Mikä lie paikallinen trokari, mietin. Sitten hän kääntyy selkä minuun päin. Hah, laittanut vielä lentokentän paitaliivinkin päälle. Ei hämää. Tosin ilta hämärtyy jo.

Menen hävinneiden matkatavaroiden tiskille. Heidän 10-15 minuutin ylimääräinen odotteluaika on mennyt umpeen. Tarjoan matkatavaralipukettani, jonka yleensä heitän menemään check inin jälkeen muiden turhien romppeiden kanssa. Sinne se trokarikin tuo niitä laukkuja. Taitaa olla omaa bisnestä. Ottaisi edes tuon huomioliivin pois. Yhtä tyhmän värinen kuin Lappeenrannan kyltereiden vappuhaalari.

"Matkatavaranne ovat yhä Helsingissä."

Koska olen kokenut kosmopoliitti, naurahdan vain kevyesti. Tällaista tämä on. Saako sen huomenna? Ei, ylihuomenna. Toimitetaan antamaanne osoitteeseen. Onko teillä jotain peruspakkausta, esimerkiksi sellaista, jossa on lentoyhtiön ylisuuri valkoinen t-paita ja hammasharja, joka tuo etäisesti mieleen ala-asteen kirsikanmakuiset punaiseksi värjäävät plakinpaljastustabletit, joita harjattiin pois harjalla, joka repi terveetkin ikenet verille? Vain Iberian asiakkaille. Sepä mukavaa.

Soitto vakuutusyhtiöön. Kahden tunnin omavastuun jälkeen he korvaavat välttämättömät tarvikeostokset 85 eurolla jokaista palautusta edeltävää alkavaa vuorokautta kohti. Näitähän tässä riittää, joten mikäs tässä, eiköhän Espanjan pääkaupungista joku kauppa löydy.

Kello näyttää tässä vaiheessa kuitenkin jo sitä aikaa, jolloin on fiksumpaa nukkua lentokentällä kuin lähteä sompailemaan keskustaan etsimään ensimmäiseksi yöksi majoitusta. Varsinkin, kun taksien täyttyminen tapahtuu formuloiden lähdön malliin. Varmasti joutuisin vielä hyvällä tuurilla Barcelonaan.

Kenellä on kevein polttoainekuorma?

Seuraathan lentojesi aikataulua itse, koska emme kuuluta boardingia kovaäänisten kautta. Mukava kuulla tämäkin kahdelta yöllä, kun seuraava lento lähtee kuudelta aamulla.

Kaikki tietenkin espanjaksi ja englanniksi. Kosmopoliitti kun olen, huomaan, että espanjassa on paljon samoja sanoja kuin ranskassa. Esimerkiksi fumer. Sitä ei voi olla kuulematta.


Suoraa kuin Saksan moottoriteillä. Kuka on niitä ajellut tietää, etteivät ne ole kuumia, vaan ainoastaan pitkiä.

Aamulla herään kuuden aikaan, kun ihmisiä kulkee ohitseni. Tarkistan käsimatkatavarareppuni sekä taskuni. Kukaan ei ole raiskannut minua tai vienyt kamojani.

Kokeneena kosmopoliittina olen pakannut käsimatkatavaroihin vain välttämättömimmät, eli läppärin, digikameran, ipodin, kännyn, lompakon, passin, uudetkin pankkikortit sekä kaikista arvokkaimmat: kaksi Suosikkia, toisen kannessa Madonna ja toisen Natalie Portman. Ei parane hävittää.

Jatkan aamua vakuutusyhtiöni tarjoamilla kauneudenhoitotuotteilla. Etsin kentän hiljaisimman vessan, ja ryhdyn toimiin.


Kuka kehtaa väittää, ettei mainostoimistoilla ole sanottavaa nykyajan kauneusihanteisiin? Haluaisitko samanlaisen? Ota yhteys marketing@laena.es, kuten kuvan vas. yläreuna ohjeistaa.

Hampaita pestessäni ihmettelen ihmisiä, jotka katselevat minua. Ehkä heistä vaikuttaa sille, ettei katseeni oikein tarkennu. Luulevat varmasti huumehörhöksi. Oikeasti en vain näe ilman silmälaseja mitään, joten se katse ei oikeastikaan tarkennu. Tai sitten he katsovat töpselissä kiinni olevaa läppäriä. Mikä siinäkin on. Eivät he varmasti tuijottaisi partaansa sähkökoneella ajavaa, vaikka siinäkin käytetään virtaa. Tää on tätä nykyaikaa, urpot.

Rostockin satamassa tunnelma on jo suomalainen. Kotimaisilla rekkareilla näkyy harrikoita, busseja, honkarakenteen rekkoja ja muun muassa yksi vanha mazda.

Hangosta Rostockiin mennessämme lumimyrsky hidasti matkaa ja pääsimme lähtöselvityksestä kuin hätäoven kautta. Nyt ajelimme reteästi portille kysymään, että jokohan tästä pääsee. Eipä päässyt. Kun käänsimme autoa tyhjännäköiselle parkkipaikalle, huomasimme oikealla hillittömät autojonot. Ahaa, noin siis pitäisi tehdä.

Kun lastaus pikkuhiljaa alkoi, nöyristelimme ja ajelimme jonon perään. Emme tosin pisimmän jonon, joku roti sentään.


Siellä kaukana on Hanko, vähän lähempänä meidät sinne siirtävä autolautta.

Tallink osti vastikään super fast ferriesin, eivätkä matkaanlähtömuodollisuudet tuntuneet olevan vielä hanskassa. Jonotus kesti varmaankin nelisen tuntia.


Jonotus ei tuntunut olevan kenellekään herkkua. Meillä sentään olivat läppärit ja leffat.

Laivalle pääsyn jälkeen muistikuvat ovat hatarat.  Suoraan nukkumaan ja herääminen yhdeltä seuraavana päivänä. Jaahas, jäljellä vielä 20 tuntia matkaa.

Ensimmäisestä laivareissusta myös tässä viisastuneena vietimme pari tuntia sauna- ja poreallasosastolla. Halpaa lystiä, vitosella sai viihtyä niin pitkään kuin jaksoi.

Muuten matka sujui mukavasti suomiporojen tuliaisviinojen makutarkastusten seurauksia katsellessa. Tappeluita, halailua, mutta myös rauhallisten ihmisten rauhallista matkanviettoa.

Arcon kirkonkellot soivat kahdelta yöllä, kuten joka yö ja tunti tähän mennessä. Tällä kertaa heräämme molemmat siihen. Puoli kolmelta teltta on pakattu ja keula kohti Rostockia, välillä Innsbruck, München, Nürnberg, Leipzig, Berliinin länsipuoli sekä Rostock.


Kuljettaja ajoi viileässä, itse nukuin lämpimässä.

Sotaratsumme vuodelta 89 ei enää ole aivan täydessä kunnossa. Jäähdytysjärjestelmässä on häikkää, joten lähdemme muutaman tunnin vara-ajalla liikenteeseen.

Tämä Mazda on käynyt paikoissa, joista muiden autojen keulat eivät edes osaisi uneksia.

Ajaminen rekkojen puristuksessa ei ole ikinä mukavaa. Ei varsinkaan silloin, kun matkaa on 1 400 kilometriä ja ajotunteja 18.

Mittarilukemamme on koko matkan ajan alle sadassa, koska muuten kulutus nousisi järjettömästä älyttömäksi. Toisekseen lämmöt pysyvät nyt edes jotenkuten kohdallaan.

Kolmanneksi mazda muuttuu traktorista katuporaksi jo ohituksissa, joita teimme matkan aikana kaksi. Sitä tärinää ei kestä kukaan.


Kuinka pitkä on suora?

Tasainen mateleminen on toisinaan ihan mukavaa, silloin kun ajoon osaa suhtautua kuin pieneen retkeen. Yleensä suhtautuminen on jotain aivan muuta.

Iltaseitsemän jälkeen olemme Rostockissa. Viiden kuukauden takaisesta lauttamatkasta viisastuneina lähdemme etsimeen Rostockin keskustaa ja ruokakauppaa.

Muutamien kymmenien minuuttien kiertokävelyn kaupungin ghetto-osissa tehtyämme löydämme kuin ihmeen kaupalla auki olevan supermarketin. Fiilis on kuin Siwassa, paitsi että suomalaisten kauppojen kassojen läheisten makeisten sijaan tarjolla on ehtaa, halpaa viinaa.


Onkohan tämä nyt sitä guerilla-markkinointia?

Kunnon suomiporoina otamme vielä viime tuliaistäydennykset paikallisesta. Paluumatkalla näemme ihan aidon narkkarin valkoisine kasvoineen ja lähes mustine silmänalusineen. Kokemuksia nuorille pojille.
 

Gardajärvi on eräs Euroopan laajimpia ja suosituimpia kiipeilyalueita. Satuimme paikalle viikolla, jolloin oli paikallinen arkipyhä. Auringon ja pyhän yhdistelmän myötä alueella oli todella paljon ihmisiä.


Nuorna vitsa väännettävä...

Suosittujen reittien myötä tulevat esiin erilaiset ongelmat. Yksi niistä on otteiden lasittuminen. Kuulemma kiipeilykenkien pohjamateriaalista johtuen joidenkin reittien otteet täyttyvät kumista ja lopulta näyttävät lasittuneilta. Lasittuneet otteet ovat rasittavia käytössä, koska ne luistavat aivan älyttömästi. Roiku siinä sitten köydessä.

Kiiltävä ote lipsuu.

Varmistaminen subtrooppisessa ilmanalassa on mielenkiintoista puuhaa. Niskalle tekee hyvää välillä laskea katse maahan. Silloin edessä voi olla mitä vain.

Gekkolisko matkalla kaverinsa perään.



Seuraavalla kerralla tuo toinen seinä sitten.

Menet telttailemaan leirintäalueelle. Respassa otetaan passi – ok, joku voisi mennä karkuun maksamatta. Ilman passia ei pääse muille maille, joten eiköhän se ole täällä turvassa.


Iso arcolainen pupu valvoo internetin käyttäjiä.

Lautalla pitäisi päästä Rostockista Hankoon. Lasku tulee sähköpostiin. Wifiä ei löydy, ehkä jossakin on nettikahvila.

Nettikahvila löytyy. Koneelle ei pääse, ellei ole passia. Eikö ajokortti käy? Ei. Eikö kuvallinen henkilökortti? Ei.

Ainoastaan passi käy. Passi on leirintäalueella, katso minulla on leirintäalueen magneettikorttikin. Tiskin takana etsitään katseella seuraavaa asiakasta.

Autolla leirintäalueelle. Respassa mies nauraa anteeksipyydellen. Tällaista tämä on koko Italiassa. Nettikahviloiden täytyy ottaa kopio passista, sekä käytön jälkeen merkitä netissäviipymisaika ylös. Sivuhistoriaa ei saa pyyhkiä.


Wifiä on näissä maisemissa turha toivoa.

Silloin tällöin ”ne Rooman viranomaiset” tulevat ja vievät passikopiopinkat mukanaan.

Onneksi pasta carbonara on al dentea ja sitä on riittävästi. Forza Italia!

Jos joku haluaa kokeilla, kuinka lompakon ja kortit voi hävittää puolentoista kuukauden välein, ota yhteyttä kommenttilaatikon kautta.

Gardajärvi Pohjois-Italiassa on ihmeellinen paikka. Huhtikuun lopussa illalla on lämmintä kuin etelässä, kaskaat sirittävät ja bulevardeja reunustavat palmut. Jos tästä ajettaisiin pari tuntia ylöspäin, olisivat edessä Itävallan Alpit.

On kai sitä tylsemmissäkin taukopaikoissa pysähdytty. 

Onhan Gardalla omiakin vuoria. Tuntuu absurdilta syödä focacciaa rannalla palmujen alla ja katsella lumipeitteisiä vuoria.


1870-luvun kasvitieteellisen puutarhan peruja. Palmut ovat levittäytyneet ympäri järveä.

Lomalla on ollut kivaa. Ollaan kiipeiltykin. Aamulla on ollut vain vaikea päättää, että mihin suuntaisi. Sporttireittejä löytyy Gardan alueelta 2 500. Tosin tiukasti greidatulla alueella alemman vaikeusluokan reittejä on vain vähän,. Seiskan tasoisille löytyisi klippailtavaa runsaasti, 9a:kin saa yrittää.

Kalliot ovat erittäin kauniiden reittien takana. Tiistaina kävimme Arcon "pääseinällä", Massimolla. Kiemurainen tie kulki joen yli kohti oliivipuutarhoja.


Tällä tilalla ei varmaankaan järjestetä viininmaistiaisiltoja.

Maanomistajat ovat tehneet alueelle parkkipaikkoja sekä antaneet kulkuluvan oliivitarhojen läpi. Kyltit kertovat, että koska oliivipuut ovat tulonlähde ja elämisen edellytys, ne toivotaan jätettävän rauhaan. Kiipeilijät tuntuvat noudattavan ohjeita erittäin hyvin.

Kun asteita on +25 varjossa, nestetankkaukseen on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Arcon alue on turistin näkökulmasta palmujen ja oliivilehtojen lisäksi muutenkin erikoinen lomakohde. Sveitsin hintoihin tottuneena viiden ja kuuden euron pastat ja pitsat tuntuvat lähinnä ravintoloitsijan ryöväämiseltä. Mielellään laadukkaista ja tuoreista aineksista tehdyistä annoksista maksaisi enemmänkin. Arco on ehdottomasti budjettimatkaajan unelmakohde.


Linnojen rauniot ovat jostakin vuodelta miekka ja kivi. Nykyisin raunioissa voi yöpyä ihan hotellimajoituksessa.

Tosin magnesiumia kuluu aivan liikaa, koska reilusti yli 20 asteen lämmössä kädet alkavat oikeasti hikoilla.

Tiistaina lähdimme vaellukselle Verbieristä Zermattiin. Auto-junayhdistelmällä sama matka taittuisi muutamaan tuntiin. Hiihtäen ylä-, ala- ja sivumäkeen noin 55 kilometriä ja yli 3 500 vertikaalimetriä taittuisi neljään päivään.

Haute Route eli yläreitti on ensimmäisen kerran vaellettu jo 1850-luvulla. Mitään uutta emme siis lähteneet keksimään. Oikea reitti menee oikeastaan Chamonixista Zermattiin, mutta työläisillä ei ole aikaa eikä intoa hihhuloida seitsemää päivää vuorilla, joten valitsimme hieman lyhyemmän reitin.

Yleensä opasvetoiset ryhmät kulkevat haute routen cabanelta eli majatalolta toiselle. Koska halusimme hieman yksilöllisemmän reitin (ja koska useimmat cabanet olivat täynnä) olimme puolihoitomajatalossa yhden yön ja autio"tuvilla" kaksi yötä.

Tiistaina vaelsimme Verbieristä Pantalon Blancille. Päivän aikana skinnausta tuli vajaat viisi tuntia ja vertikaalia nousua 850 metriä, laskua 330 metriä.

15 hengen Sveitsin Alppikerhon ylläpitämä maja Pantalon Blancilla 3080 metrin korkeudella.

Yli kolmessa tonnissa läpsyttely ottaa voimille, joten ensimmäinen päivä oli hyvä ottaa kevyesti. Päivän aikana takaraivoa nakuttanut päänsärky katosi yöllä, joten toinen päivä oli mukava aloittaa auringonpaisteessa, vaikka illalla näkyvyys oli pahimmillaan pari metriä.


Toisen päivän alku. Etummaisena Hannu, seuraavana Tero.

Haute route ei sinällään ole mikään laskureitti, vaikka alamäkeenkin mennään. Toisena päivänä reittivalinnan ansiosta löysimme muutaman hyvän pyydakäännöksen, mutta iso reppu selässä ei laskuasentoa välttämättä saanut aivan optimaaliseksi.

Toisena päivänä skinnailimme kohtuullisen rasittavaa siksak-skinilatua 550 metriä, alaspäin lojottelimme 820 metriä. Matkalla olimme vaatimattomat kolme tuntia ja kolme varttia.

Päiväksi ehdimme Cabanes des Dixille, puolihoitomajatalolle. Olimme perillä jo ennen yhtä, ja henkinen valmistautuminen kolmanteen, reissun vaativimpaan päivään alkoi heti, kunhan sain 35 kertoimen suojavoiteesta huolimatta kärähtäneet huulet ja otsan varjoon.


Dixillä eteisessä riitti valikoimaa.

Vuoristovaellus on terveellistä puuhaa. Iltaisin mennään nukkumaan puoli yhdeksän aikaan ja aamulla herätään viiden jälkeen. Ohut ilma vie päivällä puhdin, joten illalla tuntuu aivan luonnolliselta simahtaa samaan aikaan kuin aikanaan ala-asteikäisenä. Toisaalta aamut ovat mielettömän hienoja, kun kuu vielä valaisee alkuskinnausta vaihtuen muutamassa tunnissa hohkaavaan kuumuuteen auringon noustessa.

Kolmas aamu oli yksi elämäni hienoimmista hetkistä.
Hyvin nukutun yön jälkeen heräsimme kello 5.10, samaan aikaan kun kaverit Verbierissä lähtivät Beach Partyjen jatkoilta kohti kotejaan. Aamupala oli tarjolla 5.30, sukset laitoimme jalkaan heti kuuden paikkeilla. Ei muuta kuin läpsyttelemään kohti Pigne d´Arollaa, reissun korkeinta kohtaa.


Cabane des Dix, 2 920metriä, muut syövät vielä aamupalaa.

Akklimatisaatio eli kehon ja elimistön tottuminen vähähappiseen ilmaan oli parin ensimmäisen päivän myötä onnistunut hyvin, joten ensimmäinen rykäisy, 550 metriä vertikaalia meni serakkeja, isoja jääpatsaita sekä jättimäisiä railoja ihmetellessä.

Aamupäivästä, kavereiden Verbierissä pohtiessa korjaavan ja nukkumisen jatkamisen välillä, olimme reissun huippupaikoilla Pigne d`Arollan topissa, 3 790 metrin korkeudella.
 
Topista lähti lasku kohti kaukana siintävää Zermattia ja seuraavaa autiotupaa kohti. 700 metriä vertikaalia kenttää alaspäin, tosin lumi ei ollut mitenkään erikoista.

Iltapäivällä rykäisimme vielä viitisen sataa metriä ylöspäin sekä muutamia kenttiä alas, joten päivän saldoksi saatiin lopulta liikkeelläoloa vajaat kahdeksan tuntia, nousua 1 480 metriä ja laskua 1 310 metriä.


Vaikka sää oli pääosin pelkkää aurinkoa, näimme myös pilviä. Keskellä kuvaa jonkin vuoren toppi.

Neljännen päivän piti olla mukava ja kevyt nousujen suhteen, hieman reilu 500 metriä. Saimme lopulta kiivetä jalan, skineillä ja muutaman kerran naamalleen skinin karatessa alta lähes ryömien 815 metriä. Tänään suhde oli kuitenkin kohdallaan, kun laskua tuli 1 920 metriä - ei tosin aivan yhtenäistä.


Alhaalta vasemmalta Tero 1,78m, Hannu 1,75m ja Matterhorn n. 4 500 m.

Perjantaina alkuiltapäivästä Zermattissa fiilis oli jo kohdillaan. Reissu oli erittäin hieno kokemus. Sopivasti hikeä, rusketusta, hiertymiä ja hengästyttäviä maisemia - eikä viimeinen johtunut pelkästään ohuesta ilmanalasta.


Ikijäätä, tosin nykyisellä ilmastonmuutosvauhdilla ikuinen murenee pala palalta, tai oikeastaan tonni tonnilta.

Uusien kokemuksia reissulla kertyi roppakaupalla.
Enpä ollut aiemmin nukkunut yli 3 000 metrissä, polttanut alahuulta niin, ettei ruokaa voi syödä, vaeltanut 55 kilometriä kisamonot jalassa, käynyt 3 790 metrissä, nähnyt jättimäisiä serakkeja, herännyt niin aikaisin, ettei edes vuoren silhuetti näy, tuntenut kunnon alppivinkkaa mökin ovella aamuyöllä jäätikön reunalla seisten, nähnyt ikijään reunaa, syönyt pahanmakuista valkosipulipastaa kun majan toinen seurue vetää punaviiniä ja sisäfilettä uunissa lämmitetyiltä lautasilta (prkleen sveitsinranskalaiset päivämatkalaiset), kokenut pitkiä katseita löysähköjen hiihtohousujen takia (useimmat keskieurooppalaiset alppinistit skinnailevat trikoissa), katsonut vieressä olevaa vuorta niin pitkään että käsitys sen koosta katoaa ja alkaa pyörryttää tai käynyt sveitsiläisessä Mäkkärissä ja kuunnellut vessassa käsiä pestessäni The Rasmuksen In The Shadowsia.


Kohti Pigne d`Arollaa.

Kiinnostaako skineillä läpsyttely? Elämysmatkat.com järjestää Haute Route -vaelluksia.

Copyright: kuvat & teksti Arttu Muukkonen, käyttö ilman lupaa kiellettyä.

Tiistain 8.45 Haute Routelle. Seuraava päivitys odotettavissa pe-layönä. Mukavaa viikkoa!

Lämpöä parikymppiä, jengi ottaa iisisti ja limonadikin maksaa enemmän kuin viina. Siinä Chamonixin turistipäivä lyhykäisyydessään.


Idyllisen alppikaupungin majoitustunnelmaa...

Kelit olivat tänään tosiaan mielettömät. Ranskan puolelta alkuillasta Martignyyn saapuessamme kylässä oli roudattu kahviloiden pöydät kadulle ja meininki oli Välimerta parhaimmillaan, tosin edessä huokuvat valkoiset vuoret veivät vähän fiilikset lähemmäs talvea.


Edessä Nixin keskusaukio, taustalla Mont Blanc, Etelä-Euroopan korkein vuori.

Junamatka Nixistä Sveitsin puolelle oli jännittävä. Juna oli kuin Helsingin peruslähijuna, jolla jurrutimme rajalle asti. Passit valmiina ja junaliput kädessä odottelimme että jotain tapahtuisi, mutta kun rajakaupunki vaikutti aavekylältä, hyppäsimme Sveitsiin vievään junaan. Penkit olivat pehmeitä ja käsinojallisia, kuulutukset tulivat ranskaksi, saksaksi ja englanniksi eikä juna tuntunut toisin kuin Ranskan puolella suistuvan aivan joka mutkassa raiteiltaan.


Sveitsissä junaradat tarjoavat muun hyvän lisäksi paremmat maisematkin.

Kukaan ei ikinä tarkistanut lippujamme. Liekö kukaan niitä junia kuljettanutkaan. Nyt taas odotellaan dumppia, taivas meni iltaa myöten sinkkiin.

Tänään sunnuntaina kelit alkoivat olla sellaisia, niin kuin keväällä pitääkin olla: shortsit ja t-paita riittivät mainiosti, kun keskipäivällä lähdin ihmettelemään pitkästä aikaa aurinkoista Verbieriä.


Hyvää lunta on vielä ehkä yli 2900 metrissä.

Saavuttuani Suomen-keikalta kotiin, ei netti toiminut pitkään aikaan. Ei sillä, että täältä hirveästi olisi ollut kerrottavaa: välillä oli pilvistä, useammin sateista, joskus aurinkokin näyttäytyi. Lauantaina kelit hieman aukesivat ja kaverit pääsivät stikkaamaan lähes tyhjissä mäissä pyydaa, itse ajelin keikkaa Zürichiin ja Chamonixiin. Yöllä kotiin päästyäni ei aamulla mäkeen lähteminen ollut aivan ensimmäisenä mielessä.


Martigny by night.

Ylhäällä aurinko oli lämmittänyt huhujen mukana lumen nuoskaksi jo puolilta päivin. Terassipäivä ei siis ollut huono valinta.

Kieltämättä ei harmittanut pätkääkään lähteä Suomesta pois. Pakkasta oli aamulennolle jonottaessani ulkona viisitoista astetta, luntakin aivan riittämiin. Tosin eihän Sveitsikään ole täydellinen: poltin käsivarret auringossa. Noh, after-sun auttaa.

Suomessa oli piristävää käydä. Olin vähän kuin lomalla täältä. En tiedä oliko kyseessä pettyminen omiin odotuksiini vai mihin, mutta koululla käydessäni meininki näytti aivan samalta kuin ennenkin, aivan kuin yli puolessa vuodessa mitään ei olisi muuttunut. Ei kai toisaalta luennot, tentit, biletys ja merkkivaatteilla bostailu mihinkään lopu.

Kun itse on edellisinä päivinä hengaillut hiljaisessa vuoristossa yli kolmessa tonnissa, jotenkin olo oli hieman ulkopuolinen. Voi olla, että tämä muukkonen on ensi vuonna kirjoilla poissaolevana.


Tällaista täällä.

Kylä on piristynyt viikonloppuna kummasti, kun entiset suomalaiset hiihtopummit, pekat, ovat tulleet pariksi viikoksi pelipaikoille. Äijät, jotka harrastivat hiihtoa ennen carving-suksia, osaavat kyllä iloisen juhlimisen meiningin. Kevät on hienoa aikaa.

Verbierissä kausilaiset saavat tiettyjä etuja; alennuksia kaupoista, tietoja kämpistä, halpoja käytettyjä kamoja ja tietysti paljon hyvää seuraa. Vähävaraisena tietysti alennukset tuntuvat parhailta, joten oli yllätys, kun kävimme lähimmässä kaupungissa, Martignyssa hankkimassa kiipeilykamoja. Myyjä oli kumman kiinnostunut siitä, missä asun, ja lopulta tarjosi piikkiä, jonka avulla saa alennusta heidän liikkeestään. Ei kai sellaisesta kannata kieltäytyä.

Kävimme katsomassa lähikallion lämpötilaa tänään. Hyvältä näyttää.



Lähilaaksoissa on kallioiden lisäksi paljon rinteisiin laitettuja viinitarhoja. Sveitsiläisiä viinejä ei kuitenkaan pidetä mitenkään erityisen laadukkaina, eikä niitä viedä ulkomaille juuri ollenkaan. Ehkä tarhojen sijainnilla on vaikutuksensa asiaan, ellei sitten valtatie tuo rypäleeseen omaa, haluttua aromiaan.

Muutaman viikon takainen kaatuminen vaivaa selkää edelleen. Tällä kertaa lekuri antoi lääkkeiden sijaan fysioterapiaa. Onneksi työpaikan vakuutus korvaa koko hoidon, joten uusi selkä voi pian olla tosiasia.

En ollut aiemmin käynyt fysioterapeutilla, joten sähköllä rentouttaminen, venytysliikkeet ja liikeratojen tarkistukset olivat kaikki yhtä uutta ja ihmeellistä. Parasta oli kuitenkin sähköimpulssien johtaminen lihaksiin; ei tarvitse enää ostaa tv-shopin ihmevyötä, se on koettu.

Verbieriin johtavan laakson pohjalla on paljon pieniä kyliä, tänään kävimme katselemassa Sembrancherin meininkiä ilman monoja.

Kylässä on varmaankin joitakin satoja asukkaita, liikaa lehmänlannan hajua ja paljon satoja vuosia sitten rakennettuja, romahtamaisillaan olevia taloja sekä uutta ja kaunista betonihelvettiä. Ihmeellinen paikka.



Iltapäivällä kylässä ei tuntunut olevan ketään liikkeellä, kapeita katuja sai tallailla kaikessa rauhassa. Sembrancheriin voi laskea Brusonin puolelta, joten punavalkea juna lienee aika monelle tuttu. Aika hoikassa kunnossa on kuvan Pulivari.



Suomessa taitaa edelleen olla tiukasti talvi ja pakkaset kohdillaan, täällä varsinkin laaksokorkeudella alkavat säät olla suomalaisittain kesäiset.


Toisaalta täällä ei ole satanut lunta pariin viikkoon, joten ei nyt ihan liikoja voi vihellellä. Tänä vuonna tammikuun lopun dumppi jäi tulematta. Toivottavasti huhtikuun sade pelastaa sitten kunnolla, ettei sekin nyt sitten jäisi odottelemaan ensi vuotta.

Jaahas, taisi Tarza voittaa skabat. Ennakkoäänestys jäi valitettavasti toisellakin kierroksella, koska valitettavasti silloin satoi viimeisimmät kunnon lumet, joten prioriteetit piti taas laittaa kohdilleen.

Viikonloppu meni vapaapäiviä viettäessä. Lauantaina kävimme Sionissa. On aika komea mesta; kaupunki on levittäytynyt laaksosta vuorille, ja keskellä kylää kohoaa Suomen mittakaavassa vuori, jonka huipulle on rakennettu kaksi isoa linnaa. Aika reilua peliä aikaan linnanherroilta kyläläisiä kohtaan.



Uusi viikko on alkanut aurinkoisissa merkeissä. Uutta lunta, uusia suksia ja uutta selkää odotellessa.

Mutta ettei jotain hyvääkin; pubin yläkertaan saatiin viimein oma nettiyhteys, ja Suomesta tulleilta kavereilta tuli riittävästi kotimaista lukemista loppukaudeksi. Ja katso, palkkapäiväkin on jo tällä viikolla. Hola!


Vuorimaisema, autot ja mäkkärin logo.