Ihan lyhyesti vain ihmettelen, että miksi hyttyset ovat olemassa. Että pärjäisivätkö linnut, sammakot ja muut matelijat ilman hyttysiäkin. Söisivät vaikka muita öttiäisiä sitten vähän enemmän. Muistin siis juhannuksen myötä, miksi pidän niin paljon talvesta.

Kävin tänään hieronnassa, kun niska ja hartiat tuntuivat tuskaisen kireiltä. Muistelin, että milloinkohan olen viimeksi harrastanut liikuntaa tai urheilua. Taitaa olla vajaa kuukausi sitten juostu maraton.

Nuorempana olin innokas urheilija, harrastusskaalasta löytyy nuoruusvuosilta muun muassa jousiammuntaa, judoa, jalkapalloa, capoeiraa, tennistä, kuntonyrkkeilyä, juoksua, tanssia... Muistan olleeni hyvinkin fanaattinen hikoilija. Kuntoilu toi hyvää mieltä.

Nykyisin nautin huomattavasti enemmän pelkästä oleskelusta. Veltostelun mahdollistaa talvinen harrastus. Kun talvella hipsii joka päivä mäkeen ja pois, ei kesällä jaksa stressata turhia. Toisaalta kiipeily ja futis ovat sellaista mukavaa höntsäilyä, tavoitteet tässä iässä eivät enää ole kummassakaan lajissa sen suurempia.

Koskapa en ole ylipainoinen, verisuonissa virtaa veri ilman ongelmia ja psyykekin toimii, ajattelin aloittaa kuntokuurin. Tilasin 100 metrin päässä sijaitsevasta liikuntakeskuksesta oikein kuntotestin. Siitä sitten ohjelma päälle ja treenaamaan. Tavoitteena on olla syksyllä vinttikoirakunnossa, nostaa penkiltä vähintään oma paino rautaa ja reisien pitää kasvaa sellaisiksi, että ensi kaudella jaksan laskea kolme kilometriä vertikaalia yhdellä vedolla ja hypätä loppuun 20 metrinen kallio jaloilleen.

Lisäksi yritän vähentää niska-hartiaseudun kipuilua sekä hankkia pinkit salivaatteet. Ruokavaliota en aio muuttaa, jatkan hyväksi havaitsemallani linjalla.

Hallitus aikoo nostaa tulorajoja ihan kohta ja opisntorahaa vuoden 2008 syksyksi. Silloin onkin hyvä aika jatkaa opintoja. Onhan se 15 prosenttia kuitenkin joitakin kymmeniä euroja.

Jos oikein tätä asiaa pohtii, niin onhan se aika hienoa, että meillä Suomessa saa opiskella kuka tahansa mitä huvittaa käytännössä ilmaiseksi. Ja siihen annetaan vielä valtiolta rahaa ja 30 prosentin tulorajakorotuksen myötä mahdollisuus tehdä duunia samalla. Asiat ovat aika hyvin, jos ne on siten osannut järjestää.

Toinen mielenkiintoinen asia on tuo innovaatio/huippuyliopisto. Onko kukaan huomioinut, että samat opiskelijathan siellä jatkavat opintojaan? Vai muuttavatko hekin yhdessä yössä superopiskelijoiksi? Ehkä toivo onkin tulevissa hakijoissa.

Puolitoista viikkoa ennen
Luin Taikurin johonkin lehteen (teksti ei ole blogissa) kirjoittaman tarinan myöhäisen lauantai-illan vedosta, jonka seurauksena Janne kävi juoksemassa maratonin sekä kaksi kierrosta parkkipaikan ympäri.

Idea oli suorastaan nerokas. Kylmiltään maratonille on tarpeeksi tyhmää, että siinä tutustuu omaan itseensä, mutta toisaalta siinä saisi senkin "pitäisi"-tempauksen tehtyä.

Luin tarinan torstaina. Tulevalle lauantaille en viitsinyt enää tsempata, mutta sitä seuraavalle löytyikin jo maraton suht läheltä eli Joensuusta.

Toisekseen olin haikkaillut Alpeilla viitisen kuukautta, joten oletettavasti veren hapenkuljetuskyky on varmaankin ihan hyvällä tasolla. Ei sen pitäisi siis kunnosta olla kiinni.

Kuusi päivää ennen
Sunnuntaina kävin lämmittelylenkillä vähän kokeilemassa, että miten hölköttely sujuu. Edellisen kerran kävin lenkkeilemässä joulukuun alkupuolella.  Juoksu meni hyvin, mutta jälkeenpäin ajatellen 21 kilometriä kuusi päivää ennen maratonia oli ehkä vähän ylimitoitettu.

Kulunut viikko sujui ahkerasti venytellessä. Vaikka sankari olenkin, eivät jalkani uskoneet sitä. Nehän jumittuivat tuollaisesta parinkympin rasituksesta. Keskiviikkona kävin vielä palauttavassa hieronnassa. Perjantaina oikea takareisikin tuntui jo löysältä.

Alle 24h lähtöön
Viimeisen illan valmistautumisena suoritin ruoka- ja juomahuollon työpaikan kesänavausbileissä juomalla vissyä ja syömällä särää. Loppuillasta kollegoiden kanssa baariin, tunti unta ja yöbussilla Joensuuhun.

Aamulla alkoi vähän jännittää. Vaikeuksien kautta voittoon oli ollut sloganini, mutta tunti ennen lähtöä aloin ymmärtää, että se 42 kilometriä on aika pitkä matka. Ei sillä, olen pidempiäkin matkoja taivaltanut, mutta en ihan tällaisella valmistautumisella...

Noh, turha selittely sikseen ja juoksuun.
Joensuun maratonille oli ilmoittautunut 463 juoksijaa, joista naurettavat 60 täysmatkalle. Puolikkaitahan juoksin jo 15-vuotiaana, joten lähtöviivalla mielialani kohosi. Tavoitteekseni tarkentui juosta pidemmälle kuin 400 muuta osallistujaa.

0-11 km
Lähtö sujui hyvin aina kilometrin kohdalle. Silloin jalat menivät siihen samaan jumitusasentoon, jossa ne olivat olleet koko viikon. Tapoihini ei kuulu missään nimessä luovuttaminen, mutta nyt vähän mietitytti. Jos nyt aikatavoitteesta luovutaan (tarkentui 5km juoksun jälkeen maaliinpääsyyn ennen kuin ajanotto 5.30 kohdalla lopetetaan), niin juosten pitää koko matka edetä.

Ensimmäisen kierroksen lopussa, kympin matkan jälkeen vasen jalka vähän löystyi. Taitaa ikää olla jo sen verran, että kone lämpenee hitaasti, ajattelin. No, ei se ihan niinkään ollut. 15 kilometrin jälkeen molempien takareisien lisäksi myös etu- ja sivureidet, pohkeet, alaselkä, kyljet ja kyynärtaipeet olivat turvallisen kovana.

11 - 32 km
Eihän siinä auttanut kuin tähdätä puoliväliin. Myönnän, että toisen kierroksen jälkeen olisin mielelläni kääntynyt maalisuoralle, mutta jatkoin silti kolmannelle kierrokselle. Tätä pidemmälle en ollut aiemmin juossutkaan.

Kolmas kierros oli tylsin. Ajatukseni sinä tunnin ja vartin aikana olivat lähinnä siinä, että seuraava kierros on viimeinen. Tsemppiä antoi peesiapuna toiminut kaveri, joka sanoi, että 30 kilometristästähän maraton alkaa. Niin, ei tässä auta kuin räpiköidä. Jalat olivat edelleen kipeät. Askel mukavan matala ja hidas.

32-42,195 km
Neljäs kierros, takana 32 kilometriä, edessä kymppi. En kokenut mitään maagisia hetkiä, päänpimennyksiä tai hoiperteluja. Kivut vain kasvoivat tasaisesti. Suurimmat taistelut itseni kanssa kävin siitä, että kävelisinkö pari kilometriä vai en. Voimia antoi mansikanmakuinen energiapatukka. Toisin kuin etukäteen kaavailin, se ei tullut ylös vaan antoi puhtia koneeseen, vähän kuin sen tarkoituskin lienee.

Fiilikset vaihtelivat puolen kilometrin välein. Oli ihan kiva edetä, toisaalta taas ei ollenkaan. Tuli ihan murrosikä mieleen. Kilometrikyltit ja huoltopaikkojen kohdat olivat kuin palkkapäiviä - tasaisen ähellyksen lomassa edes jotain, minkä vuoksi hymyillä.

Etukäteen kuvittelin, että jossakin 37 kilometrin kohdalla juoksu muuttuisi kivaksi, viimeistään 40 kohdalla. Hitot. Samaa tuskaa se oli, lähinnä ärsytti oma hitaus. Mieluummin olisi ollut jo maalissa.

Viimeisen puolen kilometrin paikkeilla tsemppasin. Jostakin löysin voimia ottaa lentävää askelta, ohittaa yhden hoipertelijan (helppo nakki) ja yhden pari kertaa minut ohittaneen juoksijan, jolla oli viimeisellä kympillä ollut pyöräilijä tsemppaamassa (piti jo vähän kiihdyttää).

Maalissa sain mitalin kaulaan. Ja voin sanoa juosseeni koko matkan.

42,195 kilometrin jälkeen
Jälkeenpäin jalat olivat kipeät. Saunan lauteille piti punnertaa käsivoimin. Toisaalta nyt liikuin ilman apuja, toisin kuin sadan kilometrin kävelyn jälkeen. Yöbussilla matkustaminen, neljän tunnin ja vajaan 56 minuutin läpsyttely ja syöminen yhdessä saivat yhden Artun jäämään aika pysyvästi jo alkuillasta vaaka-asentoon.

Menisinkö uudestaan? En tiedä. Olisihan se hienoa juosta alle neljään tuntiin, mutta silloin pitäisi varmaankin harjoitella. Tai ainakin juosta viimeistelylenkki pari viikkoa ennen koitosta.

Kiitokset Tuomakselle ja Katille mahtavasta vieraanvaraisuudesta!

Noin 4.55:55 oli aika. Olisi ehkä kannattanut treenata etukäteen enemmän kuin yhden lenkin verran. Mutta läpi meni.

Tällä kehtaa keskellä suvea huristella.


Suzuki Love, vm. 89. Alamäkeen huiput 42 km/h.

---
Olen ollut kuluneen viikon iltavuorossa, eli töistä pääsee hyvällä tuurilla ennen kahtatoista kotiin. Kun unirytmi on mitä on, olen nähnyt kavereita töiden jälkeen. Samasta syystä on löytynyt aivan loistava paikka istua iltaa keskellä viikkoa. Golden Apple, joka on paikallisen ketjumonipoliryhmittymän omistama alakerta, toimii kuin sinappi kissalla. Tuttuja baarimikkoja, vähän ihmisiä (yllättäen, arkipäivänä) ja rokkia Kissistä The Automaticiin. Eikä silti tarvitse huutaa kuullakseen kaverin puheita.

Tänään kokeilin baarimikon "haasteena" Kola-Ollin temppua eli 1,5, litraa kokista mahdollisimman nopeasti juotuna. Panimme kolme puolen litran tuoppia seisomaan puoleksi tunniksi, ettei vaan olisi liian kylmää tai hapokasta. Kolmas tuoppi teetti vähän ongelmia, mutta minuutti ja 20 sekuntia tuli tulokseksi. En suosittele, koska mahaan alkaa sattua. Mutta onpahan kokeiltu.

Mistä tämä videoiden lisäämisvimma iltapäivälehtien nettiversioihin oikein johtuu? Olen pari kertaa niitä katsonut ja kokemukseni on lähinnä hurja myötähäpeän tunne. Jos valjussa valossa kysellään minuutin ajan yhdentekeväisyyksiä, niin kuka siitä hyötyy? Onko tässä "kun muutkin niin mekin"-ajattelutapa päällä vai mitä ihmettä.

Tänään paras Euroviisu-aiheinen läppä on ehdottomasti Ilta-Sanomien kysely: Yllättikö Euroviisujen homosuosio?

...

Prisma on Lappeenrannan suurin marketti. Vietin nuoruuteni kesät vihreänä tonttuna, samoin joulut ja muut ruuhka-ajat. Lisäksi se on otollisella paikalla nykyiseen asuinpaikkaani nähden, siksi siellä siis kävin.

Juttelin Verbier-kaverin eli Sannan kanssa kaupassakäynnistä ja oli pakko jatkaa jo ihmettelemääni kauppashokkia. Verbierissä kantakauppani oli Migros. Siellä tunsi jokaisen hyllyn, joka nurkan ja muisti, mistä kohtaa häkkihyllyä löytää randobanaanit.

Nyt Lappeenrannan Rismaa rempataan ja muutenkin se vaikuttaa ihan muuttuneelta. Ennen navigoin tottuneesti hyllynumeroiden mukaan, mutta en enää. Piti kierrellä, tehdä täyskäännöksiä ja ties mitä.

Ja se valikoiman määrä. Kuten Sanna sanoi, Migroksesta otti sitä lihaa mitä tiskistä löyty. Kaikkina päivinä ei löytynyt mitään, varsinkin jos sattui menemään alkuillasta shoppailemaan. Prismassa valikoiman määrä sokaisee. Hyllykymmenmetreittäin erilaisia läskinpaloja lojui tiskissä. Leikkeileitä ja muita oli vakuumissa ja irtona. Paljon. Vaihtoehtoja. Katto on korkealla, seinät laajoja, ihmisiä illalla vähän, hyllyjen välit useiden harppausten kokoisia, loisteputket sokaisevat katossa... Missä läheisyys, missä se nyrpeä kassatäti, entä se kauppiaan poika, joka oli aivan varmasti lapsityövoimaa? Nyt kassalla palvelee värjättyhiuksinen nuori tyttö rengas nenässään. Pieni ihminen tuntee olevansa eksyksissä. Ja vanha.

Pitää etsiä jostakin lähikauppa.

(PS. Oikeasti se kassatyöntekijä oli ystävällinen ja hymyili. Ei valitettavaa.)

Milloin on tullut tieto, että tuleeko jouluna mätkyjä vai palautuksia?

Muuttaminen on tylsää. Kun lähtee kaudeksi reissuun, ei tarvitse ottaa mukaan kuin elektroniikka, hiihtokamat ja muutama vaatekerta. Helppoa ja mukavaa.

Kun muuttaa melkein oikeasti eli kalustettuun kämppään, pitää ottaa mukaan koko omaisuus. Olen pyrkinyt pitämään omaisuuteni kohtuullisen kokoisena; keittiötarvikkeet ja kaikki muut tarpeelliset kamat vaatteineen kulkevat parilla pikkuautokyydillä. Sohva ja runkopatjasänky saavat jäädä vielä pitkäksi aikaa kauppoihin.

Muuttamisessa on sekin ikävä juttu, että jääkaappiin pitää saada täytettä. Olen hiljalleen alkanut ymmärtää paremmin vanhempia kansanosia, kun he valittavat automarkettien kokoja. Tänään tuntui kuin olisin tehnyt keskiraskaan juoksulenkin, kun pääsin lopulta Lappeenrannan (bussimainosten mukaan) kohta Suomen suurimmassa Rismassa. Puuh. Tykkäsin enemmän Migroksesta. Neliöitä ei ollut kuin murto-osa Rismaan verrattuna. Mutta olipahan leipälaatuja ainakin 50 erilaista vaihtoehtoa. Suomi-elämä on aika helppoa.

Kerrostaloissa tapahtuu kaikenlaista hassua, sehän oli jo tiedossa. Mutta on silti jotenkin huvittavaa tulla hissistä ulos ja nähdä jonkun kävelevän edellä parin metrin päässä, eikä hän käännä edes päätään sanoakseen terve. Epätodellista, väittäisin.

Mp3-soittimesta hajosi kuulokkeet, joten kävin ostamassa uudet. Koska haluan olla vakuuttava hifistelijöiden keskuudessa, ostin Kossin napit. Luulin, että valkoisen soittimen omat napit ovat ihan laadukkaat, mutta kosseista avautui ihan erilainen äänimaisema kuin vanhoista blancoista. Uskomatonta. Hynynen ja Kotiteollisuus kuulostivat vielä aiempaakin läheisemmiltä.

Millä perusteella elämä Alpeilla olisi jossakin määrin epäaidompaa elämää kuin Suomessa? Ihan kuin olisi olemassa jokin malli, jonka mukaan pitää mennä. Ihan kuin arki olisi aidompaa Suomessa kuin jossakin muualla. Entäpä jos tämä härmäläinen katuuntuijotus-meillä-ei-tunneta-termiä-please -meininki onkin vain sellaista, josta ihmisen pitäisi päästä pois, mutta ei vain irtoa? Miksi oletusarvoisesti suomalaisen pitäisi olla onnellisin Suomessa?

Isku vasten kasvoja on kova, kun on jättänyt lämpimän ja vihreän Sveitsin ja haistelee täällä harmautta. Toisaalta nyt pitää muuttaa, hoitaa asioita ja hakea tavaroita ympäri Suomea. Jos keskittyisi sitten suomenkielisiin lehtiin ja radiokanaviin, joilta ei kuulu ranskalaista muzakkia ollenkaan. Ettei jotain hyvääkin.

Kylmää, harmaata. Ihan kuin marraskuun lopussa, kun lähdin Sveitsiin. Kyllä tämä tästä.

Ulkomailla parhaat ja tärkeimmät tiedot Suomen asioista tarjoavat iltapäivälehtien lööpit. Viime aikoina siellä on ollut paljon puhetta Idolsista. Totta kai aidolssia on seurattu youtuben kautta tarkasti läpi finaalien. Eniten minua on jäänyt ihmetyttämään Arin voitto. Eikö edellisestä kisasta otettu mitään opiksi, kun voittajaksi tuli maallikon korvaan ihan tavallisen lauluäänen omistava Ilkka Jääskeläinen? Mitä erikoista tässä Arissa sitten oikein on?

Jos Idolsin pääkohderyhmä on pikkuteinit, niin millä heidät saadaan ostamaan speed metallia lupailevan Arin levy? Ja miksi se jamppa lauloi niitä isojen poikien lauluja, kun sillä ei ole riittävästi elopainoa niitä varten? Oma veikkaukseni on, että Arin levyä ostetaan kauppoihin kultalevyn verran, mutta sitä myydään alle 15 000 kappaletta. Toista levyä ei hevi-Ari varmaankaan pääse edes tekemään.

Iltapäivälehdissä jatketaan: "Langanlaihan tytön sijasta varikolla kävelee käsi kädessä puolisonsa kanssa kansainvälinen kaunotar: ryhdikäs ja muodokas, mutta kiinteä." (IL 12.4.07) Kenestä puhutaan? Ja varsinkin kuka tuon kirjoitti?

No tietysti Jenni Dahlman-Räikkösestä. Ensin ajattelin, ettei tuollaiseen "sanailoitteluun" kykene kuin Rita Tainola, mutta lainaus on kilpailevasta Iltalehdestä. Ritahan ei sinne kirjoittele. Toimittajana Tarinassa Tuula Nieminen. Millainenkohan meteli nousisi, jos tuon olisi kirjoittanut joku mies?

Ja vielä. Ketä kiinnostaa Sienna Miller ja Jude Law? Miksi heistä kirjoitetaan Suomen iltapäivälehdissä? Mitä he ovat tehneet? Samaa sarjaa kuin Britney Spears...

Nykyään on trendikästä tuottaa online-uutisia. Miten se sitten näkyy iltapäivälehtien vasemman laidan sivupalkissa? "Viisitoista kuoli Guatemalassa. Mies puukotti kaverinsa hengiltä Pöytyällä. Irakin parlamentissa räjähti. Taksiautoilija sammui rattiin Turussa." Niin, yleensähän surulliset uutiset täyttävät uutisen kriteerit.

Puuh, siinä tärkeimmät. Täällä paistaa aurinko ja ruoho on vihreää.

Kirjoittelen yliopistomme kauppatieteiden osaston julkaisemaan Kyylef-lehteen. Seuraavassa maanantaina julkaistun 2/07-numeron kolumnini.

Mistä tunnistaa vapaalaskijan?

Kausilaisethan ovat tunnetusti maailman kovimpia jätkiä ja chicksejä. Miten sitten ”vain” pari kuukautta paikalla viipyvä tai jopa viikkoturisti voi naamioitua kovia kokeneeksi kurujyräksi?

Kaikki alkaa vaatetuksesta. Kausilainen ei pidä liian kireitä vaatteita, koska muuten rento asenne voi hukkua toissijaisiin kiristyksiin. Jalkaan pojille löysät farkut tai tuulipuvunhousut, tytöille alaosassa saa olla pillifarkut, mieluiten kuitenkin jotakin löysää. Paidaksi kelpaa pääasiassa vain huppari, mutta iso surffipaitakin käy. Kauluspaita on totaalinen no no, koska se muistuttaa hämärästi jostakin toimistoympäristöstä. Paitsi jos haluaa näyttää ruotsalaiselta.



Ennen pelipaikoille saapumista kannattaa opetella paikannimet ja slangisanat ulkoa. Esimerkiksi Verbierissä perinteinen after ski-paikka on virallisesti Pub Mont Fort, mutta kausilaisten suussa Pubi. Vain turistit puhuvat Mofosta, joten varo. Mofo tarkoittaa tietysti hiihtoalueen korkeinta kohtaa eli Mont Fortia...

Muutenkin puheenaiheet pysyttelevät hiihdossa. Millaista lumi oli missäkin paikassa, näkyikö vyöryjä, millaista säätä on luvassa, missä pitäisi käydä vielä laskemassa... Joka päivä ei tarvitse käydä edes mäessä. Viikkoturistin kannattaakin ottaa vain muutaman päivän hissilippu, jotta voi retostella Pubilla sillä, että nukkui pitkään ja jätti lämpimät loskahiihdot väliin. Eihän täällä tarvitse hiihtämisestä stressata.

Jos hiihtoaiheet loppuvat, kannattaa jauhaa oravanpyörästä, bisnesmaailman raadollisuudesta ja tulevaisuuden pätkätöistä. Ja tietysti nauraa päälle. Kuka nyt sellaista elämää haluaisi viettää? Kausilainenhan ei aloillaan pysyttele, paitsi oman vuorensa luona.

Loppuviikosta tai -kuusta, kun turistin kausilaisuus on porautunut syvälle sydämeen, voi ryhtyä harrastamaan todellista kausitouhua eli valokuvausta. Eihän sillä hiihdolla niin väliä, kunhan kuvat ovat hyviä. Yhden käännöksen vauhdit pois -metodilla still-kuvassa nuoskakin pöllyää. Kuvatessa kannattaa kovaan ääneen varmistaa, etteivät lähistöllä hiihtävät laskijat tule liian lähelle. Kuvassa ei tietenkään saa näkyä muiden jälkiä, koska... noh, ei vain saa.

Kuvia esitellään sitten muka vaatimattomasti kaikille halukkaille Pubilla selkäpanssari selässä ja hiihtolasit otsalla. Ei kun se olikin sitä turistimeininkiä.

ARTTU MUUKKONEN
Kirjoittaja on toisen välivuoden kauppatieteilijä.

Syyskuun alun kiipeilyturma ei ollutkaan kaiken pahan alku ja juuri. Oikea nilkka on kulkenut mukana, mutta aina välillä on siinä ollut viime aikoina voimakastakin kipua ja turvotusta.

Nyt ennen Verbieriin lähtöä päätin käydä lekurilla kyselemässä, että mikä siinä on vikana.

Jotain löytyi. Koska nykylääketiede ja varsinkin röntgentouhuilu on varsin modernia, sain nilkan luut kätevästi cd-levyllä kotiin mukaan. Katsotaanpa.


Oikea nilkka. Etsi harmaita palasia.

Eli vika on vaalean neliön keskikohdassa. Deltaligamentti eli nivelside on vaurioitunut vuoden 2004 helmikuun mällissä, kun Tahkon streetin alastulo väänsi nilkan vinoon. Murtuman lisäksi sieltä irtosi sitten jotakin, joka on nyt arpeutunut ja revennyt ja vaikka ties mitä. Tuo keskikohta pitäisi olla siis tasaisen harmaa ja jatkua (ymmärtääkseni) kehrinluusta suoraan alas, mutta nyt siinä on tuollainen tumma aukko.

Lekurin mukaan sitä ei kannata leikata, koska tuo nivelside ei ole niin tärkeä. Tärkeintä kuulemma on, että jalan lihakset ovat hyvässä hapessa. Tukilihaksistohan harjoittuu kiipeilyllä ja laskettelulla, eli ei hätää.

Eniten tässä mietityttää se, että 21-vuotiaana alkavat paikat hajoilla. Enkä ole edes urheilija. Toisaalta, polvet ja olkapäät ovat säästyneet vammoilta, joten onnellinenhan tässä pitää olla.

Verbierissä on dumpannut. Tosin vasta pari mäkeä auki, mutta enhän minäkään ole vielä siellä.

Suomessa on päivälläkin pimeää, kadut harmaita, kylmä, liukasta, ihmiset surullisia ja ruoka pahaa.

No eikä ole. Pimeys on rauhoittavaa, ihmiset iloisia - tai ainakin ne nauravat kun näkevät allekirjoittaneen, kylmyys on mahtavaa ja liukkaus on hyväksi tasapainon kannalta. Ja suomalainen kebab maistuu hyvälle.

Ja sitä paitsi, täällä on koti. Ja kaverit.

PS: Kymmenen päivää lähtöön.

Kesätyö loppui eilen. Enpä olisi alkukesästä uskaltanut ennakoida, että joudun puuhastelemaan kesän aikana ympäripyöreitä päiviä. Toinen yllätys oli paikallisten urheiluihmisten intohimoisuus. Olen kyllä ymmärtänyt, että samaa intohimoa löytyy myös kulttuurin ja poliitikan alalta, ei se ole urheilijoiden yksinoikeus.

Mutta siitä ei tarvitse taas vähään aikaan huolehtia. Jos ensi kesänä kuitenkin.

---

Meillähän on hieno hiekkalinna täällä Lappeenrannassa.

Jo muutaman vuoden ajan satamaan on pystytetty Pohjoisen isoin hiekkalinna. Mielestäni tuo on loistavaaa markkinointikieltä, koska ilmeisesti jo Tanskassa tai jossakin siellä on olemassa isompi hiekkateos.



Tänä vuonna teemana oli kansainvälisyys ja itse linnassa ilmeisesti vesielementit.

---

Sunnuntaina oli harvinaisen epärock olo, kun kävin Tuuliajolla2006-kiertueen korvaavassa konsertissa. Märkä hiekkakenttä, valoton pieni lava ja CMX:n progeilu oli kertakaikkiaan huvittava yhdistelmä. Tykkäsin kyllä.
Samoin torniolaisten jälkeen esiintynyt Kotiteollisuus, illan pimeys tuo tiettyä särmää. Mutta mukavaa, että järjestivät tuon keikan niin nopealla aikataululla.

Flunssasta huolimatta heräsin aamulla ajoissa ja jos en nyt ihan täynnä virtaa, niin ainakin täynnä intoa. Lähdimme saman tien aamupäivällä kohti Simpeleen Haukkavuorta.
Päivän master planina oli kuvata ties jos millaista materiaalia Taikuri&Teräsmiehelle promootiotarkoituksiin. Omana planinani oli lähinnä ottaa rennosti.
Suurin osallistujajoukko kuvaajineen saapui vasta iltapäivällä, mutta varaslähtö heti aamusta oli houkuttelevampi vaihtoehto.


Riippumatto toimii testatusti. Kuvan otti Jolli, Imatran kiipeilyparoni.

Päivän ohjelmassa oli kiipeilyä, laskeutumista ja melontaa. Testailin auringonoton ohella köysitoiminnanohjausjuttuja sekä uusia tekniikoita, kuten 40 metrin nousukahvatreeniä. Toistoja, toistoja.

En muista, milloin olisin viimeksi ollut raittiissa ulkoilmassa aamusta iltaan. Myös rento meininki, vaikka paikalla oli kuvaajia, oli pitkästä aikaa deadlainien sävyttämässä kesässä tervetullutta.


Loikkien alaspäin. Kuvaajana hieman harvahkosti nykyisin päivittävä taikuri-Janne.

Toki kiipeilykin kuului ohjelmistoon. En ollut aiemmin käynyt Haukkavuorella. Potentiaalia kallioilla on vaikka Lappeenrannalle jakaa, sillä pultattujen linjojen lisäksi vielä mahtuisi lisää. Jolli liidasi, itse tulin perässä. Tai ainakin yritin. Mukavaa puuhastelua ja uusien muuvien opettelua. Lisää metrejä, kunhan olo on taas terve.


Jolli tutki otteita seiskalle.

Aktiviteettipäivän ja saunaillan jälkeen olo oli hämmentävä. Vapaata olisi torstaihin asti, eikä ohjelmassa ole mitään merkittävämpää tekemistä. Mitäs tämä nyt oikein on?

Tänään käytiin harrastamassa taas hyötyliikuntaa eli kiipeilyä.

Lappeenrannan on vallannut lämpöaalto, mittarissa oli alkuillasta vajaat 30 astetta. Aight.

Tietysti lämpötilaa silmällä pitäen olin valmistautunut kalliovuorten valloitukseen shortseissa ja t-paidassa. Hipsimme kallioille, jotka ovat keskellä ryteikköä ja tiheää metsää - pari naarmua jaloissa tarkoittaa vaan että on karski jätkä.

Sitten ilmojen perkeleet paikallistivat meidät. Kaveri vetää hihitellen pitkähihaista paitaa päälle, ite tanssin sadetanssia ja ties mitä mamboa että ei sattuisi niin paljon, mutta kesän ensimmäinen hyttyshyökkäys tuntuu aina niiin pahalle. Muistin taas, miksi olen ehdottomasti kuitenkin talvi-ihminen. Ei paljon helikopterin kokoisia moskiittoja näy kulmilla.

Parin lämmittelyn jälkeen luovutin ja luikin autolle ja kämpiltä hakemaan pitkää vaatetta. Psyyke oli jo lähellä murtumista.

Mutta. Kiipeilyhän oli mahdottoman hauskaa. Ei tarvinnut pohtia arjen ongelmia tai sitä, että edellisestä palkkapäivästä on puolitoista kuukautta ja seuraavaan kaksi viikkoa, tai sitä että kohta on juhannus ja elämä suuntaa kohti syksyä. Ei, tärkeintä oli miettiä saisiko yhden nivelen hyllyltä otteen vai ei, ja kestääkö kenkä sileällä kalliolla.

Henkilökohtaisesti parasta koko reissussa oli se, että jalat kestivät ensimmäistä kertaa useamman nousun ilman infernaalista kipua. Hyvä kesä tiedossa.

Tuplapitkän iltavuoron jälkeen ajelin kotiin päin, kun katsahdin Saimaalle.

Auringon, kuun ja veden tiimityö jaksaa yllättää ja pysäyttää kerta toisensa jälkeen.

Olen aina ollut sitä mieltä, että luonto on ehdottomasti paras elokuvateatteri. Elävää kuvaa on mahdotonta vangita muistikortille, filmille tai nauhalle, mutta eipä se estä yrittämästä.


Toivottavasti pakkaaminen ei täysin tuhoa värejä ja sävyjä.

Tällaiselle nuorelle ulkoilmaurheilusta innostuneelle kesärille sattui lauantaina zurnalistisen uran huippuhetki, kun pääsin haastattelemaan action man -nukenkin mallina olevaa Veikka Gustafssonia.

Eniten huomiota herätti Gustafssonin rauhallisuus ja - voisiko sanoa - tavallisuus. Kirjoista voi lukea millaisissa olosuhteissa siellä korkeuksissa liikutaan. Mahtaa olla hieno fiilis oksentaa monta päivää putkeen, tuntea kuinka happi ei yksinkertaisesti riitä - lisähappeahan ei ole tarkoitus käyttää.

Samoin oli mielenkiintoista kuulla, miten suhtautua kuolemaan, kun sitä näkee käytännössä joka reissulla - pahimmillaan omat kiipeilykaverit lähtevät. Tai millaista on hinuttaa 100km lähestymismarssi ennen kuin on edes perusleirissä, jossa alkaa sitten reittien rakentaminen ylempiin leireihin.

Mutta myös se, että ei ammattivuorikiipeilijälle ne pelkät huiput ole se juttu. Kokemukset matkalla, kiipeilykavereihin paremmin tutustuminen, maisemat, elämän yksinkertaisuus, pari kuukautta on aika selvät sävelet, mitä tehdään... Ja tietysti uuden huipun saavuttaminen.

Ei siis mitään maailmaa syleileviä syitä.

Reilu viikko takana kesäduunia. Kelle Etelä-Saimaa tulee, kannattaa tsekkailla urheilusivuja aina silloin tällöin.

Urheilussa juttujen lisäksi teemme taittoa sekä puhdistamme avustajien juttuja. Tähän mennessä olen tehnyt pelkkää iltavuoroa, koska ensi viikolla pitäisi hanskata sivut kasaan parina päivänä jo ihan yksin.

Iltavuoro sopii kyllä itselleni hyvin. Työt alkavat neljältä, kotiin pääsee ennen puoltayötä. Työajat ovat kuin pubilla. Tosin neljältä ei sentään ala after ski vaan iltapalaveri. Muutenkin homma on fyysisesti vähän kevyempää. Hartiat ovat edelleen kovina, mutta aiheuttajana on huono istuma-asento, eivät ne kirotut tuopit.

Talvella kirjoittelin jonkin verran juttuja vapaana toimittajana. Juttuja sai märehtiä aika pitkään, luetuttaa kavereilla ja pohtia rakennetta tarkasti. Jokainen juttu, jonka lähetin eteenpäin, tuntui todella merkitykselliseltä ja uraani eteenpäin vievältä, kuningasjutulta.

Arkinen duuni toimituksessa vie kieltämättä tietyllä tapaa luulot juttujen merkityksestä. Tietysti jokainen juttu tuntuu edelleen hienolta ja oman nimen näkeminen lehdessä vielä hienommalta, mutta jokapäiväinen jutunkirjoitus vie hieman hohtoa. Toisaalta sitä vartenhan siellä päätteen ääressä istutaan, "toimituksellisissa tehtävissä", kuten työsopimus duunin määrittelee.

Ja onhan meille kesätoimittajillekin tulossa käyntikortit. Yksi tavoite taas saavutettu...


Kesä.


Tässä vaiheessa uskallan jo kiittää uudemman kerran kaikkia kautta ja reissuja seuranneita. Merkintöjä on mukava kirjoitella joka tapauksessa, mutta kyllähän touhusta 85% tulee lukijoiden olemassaolon tiedostamisesta.

Yritän parhaillaan etsiä sopivaa galleriapohjaa kuville. Tavoitteeni olisi lähiaikoina saattaa suurin osa blogissa julkaistuista kuvista sellaiseen muotoon, että niitä voisi katsoa kymppikokoa isompina. Lisäksi vuodatuksen rajat tulevat pian vastaan, joten kuvien julkaisu täytyy joka tapauksessa siirtää ulkopuoliselle palvelimelle.


Kohti ensi kautta.

Tällaisen semihiihtopummin kesä kuluu tiukasti töitä tehden. Esaimaa tarjoaa perustunnit. Silloin kun duunia on tarjolla, toimin seikkailu- ja elämystoiminnan ohjaajana erään firman kautta. Jos vapaa-aikaa jää, suunnitelmissa olisivat vaellusreissut Pohjois-Karjalan alueella. Postaukset jatkuvat myös kesällä.

Viimeistään syyskuussa kannattaa katsahtaa tänne seuraavan kerran. Surffauksen opettelu ja kenguruiden sielunelämään tutustuminen polttelee jo. Lähtö syyskuun alussa.

En voi liikaa kehua sveitsiläisiä pankkeja. Uusi maestro tärähti postilaatikkoon alle viikko tilaamisesta. Suomeen asti kestäisi kuulemma "vähän normaalia kauemmin".

Suomalainen, tai oikeastaan ruotsalainen, pankki lupasi uutta korttia parissa viikossa. Toki ruotsalaisen puolustukseksi sanottakoon, ettei uuden tilaaminen maksanut mitään.


Mökillä pitkästä aikaa. Saunan takana olevan liiterin ovi. Aika vanhalta näyttää.

Kortittomana eläminen on ollut tuskaisaa. Ärsyttää olla veloissa kenellekään, vielä enemmän se, kun ei voi oikein mitään tehdä. Ei sillä, että tässä nyt olisi suuria suunnitelmia, joihin rahaa pitäisi heti saada.

Nyt kuitenkin kaikki helpottaa. Hyvällä tuurilla vuokratakuu ja tipitkin ovat kilahtaneet jo tilille.


Auringonlaskut tuntuvat täällä pohjoisessa olevan huomattavasti sävykkäämpiä kuin keskemmällä Eurooppaa.

Joskus tulee hetkiä, jolloin huomaa yhtäkkiä syrjäytyneensä. Lentolippujen tilaaminen netistähän on peruskauraa, mutta nyt on sitten varattu hostellimajoitus Madridin keskusta-alueelta 15 euroa/yö. Tekstiviestitse tuli vielä vahvistus sekä infonumero, johon voi soittaa, jos on kysyttävää. Nykyaikaa... Huomenna Madridiin.

Radiopuhelimet, vyörysetit, kypärä, pitkät sukat, eri hanskat, eri lasit, laskuvaatteet. Olen vakavissani joskus pohtinut varastotilan vuokraamista. Tekisi elämän paljon helpommaksi.

Varastoinnista voi huomata, että Norjan reissu jää ensi tai sitä seuraavaan vuoteen. Aikataulujen ristittäminen on taiteen laji, jossa olemme onnistuneet. Ei olisi huvittanut vetäistä taas yli kahta tuhatta kilometriä maitse joidenkin päivien takia.

Vähän kyllä harmittaa. Haikkaaminen on kuitenkin mukavaa touhua, ja Norskeissa kelit ovat ilmeisesti edelleen kohdillaan. Toisaalta viisi kuukautta hiihtoa takana, voinee olla tyytyväinen. Kauden yhteenvedot tulevat seuraavina päivinä.


Lappeenranta, Saimaan äärellä.

Varasin lennot ensi viikoksi Madridiin. Niin, vaikka viisi kuukautta on hiihdetty, olen samalla tehnyt töitä viisi päivää, tai oikeastaan yötä, viikossa. Tosin nyt jo pari päivää pelkkää kaupunkielämää alkaa tylsistyttää, en siis valita sitä, millaista elämä Sveitsissä oli ja on. Lomaa on kuitenkin mukava pitää. Aikaistin kylläkin kesäduunin aloittamista, joten pitkää taukoa ei ennen seuraavaa työrupeamaa ole luvassa.

Verpparissahan elämä on jatkunut, mitä viesteistä on voinut päätellä. Pubilaisten kausi loppuu vasta perjantaina siivouspäivään. Suurin osa henkilökunnasta lähtee vasta silloin koteihinsa, tosin yhtä suuri osa on suurella todennäköisyydellä palaamassa ensi kaudeksi.

Musiikin kuunteleminen stereoista haluamallaan volyymilla on mukavaa.
Nukkuminen pitkästä aikaa sängyssä, patjalla, lakanoiden välissä.
Oma suihku, joka toimii eikä haise pahalle.
Asioiden hoitaminen virastoaikana siten, etteivät virastot vietä siestaa klo 12 - 15.
O.C, Las Vegas, Huippumalli haussa, uutiset, urheilu/tulosruutu, dubbaamattomina.
Kebabraflat.
Puhelinlaskun puolittuminen tuplapuhumisella.

Soitin sveitsiläiseen pankkikortinkatoamisnumeroon. Nimeäni tavatessani virkailija sanoi, että Suomi onkin tuttu maa, on poikaystävänsä kanssa suunnitellut matkaa kesän metallifestareille. Sanoin, että ainakin Lordi on ilmeisesti tuttu Sveitsissäkin. Virkailija naurahti ja sanoi, että ei, he kuuntelevat hyvää suomalaista metallia. Helmeä8)