Viikonloppuna ehdimme kiipeilemään. Playa Del Verbierissä aurinko paistoi ja elämä maistui, joten suuntasimme läheiselle kiipeilykalliolle, joka avautuu tietysti etelään.

Lähestymismarssi oli hieman luminen, mutta itse kivellä t-paita ja shortsit oli aivan riittävä keli. Paitsi varjossa untsikka oli vielä ihan kiva lisä.


Näitä riittää.

Kiipeily oli oikein kivaa, vaikkakin rutiini kaikkineen on ihan hakusessa. Muistin taas, miksi kiipeily alkujaan nappasi mukaansa. Kiipeilyssä (ja hyvissä laskupaikoissa) keskittymisen täytyy olla kohdillaan. Ei ehdi miettiä päivän muita hommia, kun kurottelee kohti seuraavaa otetta. Ja köyden varaan hyppääminen on aina yhtä jännää.


Sakke varmistaa.


Maiju keskittyy.


Sakke hyökkää pimeydestä.


Sakke lepuuttelee kätöstään.

Illalla ajelimme Chamonixiin. Löysimme kämppämme ja ruokakaupasta perustavarat.


Shoppin frenzi.

Illalla poikain kanssa kiipeilemään.

Muutaman lupaavan yrityksen jälkeen vasen takareisi alkaa kiristellä. Olisikohan pitänyt venytellä joskus maratonin jälkeen vähän huolellisemmin?

Kävimme boulderoimassa eli kiipeilemässä matalahkolla kivenmurikalla reittejä ilman köysivarmistuksia. Boulderoidessa maahan laitetaan padi eli patja, jonka päälle putoamiset tähdätään. Sellainen olisi ollut fiksu veto viime syksynä, kun teloin nilkkaa oikein urakalla.

En ole ikinä pitänyt boulderoinnista juuri sen putoamisaspektin vuoksi. Jos nilkka tulee huonossa asennossa alas tai padin läpi tuntuu kivi, muljahdus voikin muuttua murtumaksi. Ilmeisesti viime syksy traumatisoi sen verran pahasti, ettei mieli antanut periksi yrittää täysillä. En ole tavallisesti traumatisoituvaa tyyppiä, joten tämänpäiväinen vähän yllätti.

Otin sitten kuvia muista, samalla kun venytin takareittä takaisin normipituuteensa.


Tuomo kurotteli.


Tuomo väänsi.


Aurinko paistoi.

Mikä olisi paras tapa viettää vapaa viikonloppu ennen pitkää reissua? Fiksumpi istuisi rauhassa kotonaan ja varoisi satuttamasta itseään. Kiipeilijäkin miettii tätä vaihtoehtoa, mutta ei päädy mukavaan ratkaisuun. Vain tekemällä kokee elävänsä!

Kiipeilijä lähtee aamuyöstä (klo 8.20) kohti Imatraa ja Simbabwen Haukkavuorta. Tavoitteena on harrastaa kiipeilyä.


Haukkavuori.

Mukaan lähtee pari kaveria. Totta puhuen kiipeilijä lähtee kahden oikean kiipeilijän matkaan.


Rami projektoi jotakin 8a:ta. Minäkin sitten kymmenen vuoden päästä.

Kaverit harrastelevat reitin selvittelyä, kiipeilijä boulderointia. Ilman crash padia, eli maantasoittajaa. Kuka sellaisia tarvitsee, kun ei nouse korkealle?


Toimistorotan näppäimistöllä menossa.

Kiipeilijä tulee alaspäin topattuaan hurjan boulderin. Kaikessa rauhassa unelmoiden jo parin päivän kuluttua odottavasta +30 asteen lämmöstä toisella puolella maapalloa. Kädet hyvillä kahvoilla oikean käden ote lipeää.

Mutta ei hätää, kiipeilijä paikantaa salamannopeasti vasemmalle jalalle ison kiven alle. Tuohon vaan parinkymmenen sentin pudotus ja meno jatkuu.
Meno ei ihan jatku. Kiipeilijän oikea jalka etsii oman paikkansa louhikosta. Sama oikea jalka, josta on kaksi kertaa katkennut nivelsiteet sekä kertaalleen murtunut nilkka. Jalassa tuntuu lämmin tunne. Se ei ole hyvä fiilis.


Nilkka ilmaan, pian repun päälle.

Kiipeilijä siirtyy horisontaaliseen etenemiseen yhdellä jalalla. Ensiapuhenkilö Jolli puristaa nilkkaa, kiipeilijä muistelee kipukynnyksensä olevan korkea. Kaikenlaista hulluttelua.

Nilkkaan sattuu. Koskee. Ärsyttää. Harmittaa. Muutama ibuprofeiinitabu suuhun ja olo muuttuu. Ei enää harmita, ärsyyntyminenkin on unohtunut. Sitä puukolla silmään joka vanhoja muistaa ja niin edelleen.

Reilun kilometrin lähestymismarssi kohti autoa alkaa puolen kilometrin kivikkoreitillä. Siltä se ainakin tuntuu. Jalka kestää kyllä varata, mutta sivuttaisliikkeet ovat kuin väärän eukalyptuspuun lehti koalalle. Ei maistu.

Kiipeilijän kotiluolassa nilkka näyttää tennispallolta. "Jäätä 15 minuutin intervalleissa muutama päivä, niin se on hyvä", kertoo urheiluhieroja. Matkaan on vielä kolme ja puoli päivää, eli ei hätää.


Jolli ehti sitomisen ohella käydä toppaamassa "pikku" projektin. Jonkun se on tehtävä.

Aika paljon täytyy asioita hoitaa, kun lähtee melkein yhdeksäksi kuukaudeksi reissuun. Varmasti yli puolet jää tehtävistä jää vielä roikkumaan. Onneksi tässä ei olla tekemässä mitään irtiottoa, vaan Suomi kutsuu vielä marraskuussa. Ei ole niin viimeisen päälle, että kaikki jää kuntoon.

Juuri kaupungilla juoksentelu myöhästytti lähtöä Imatralle, jossa Linnavuori taas kutsui. Otin mukaani myös pokkaria paremman kameran, Nikonin mallin D50. Polte ostaa oma järkkäri kasvoi taas, mutta ehtiihän sitä vielä.


Jolli varmistaa.

Yläköysittely oli taas kerran sopiva treenimuoto. Ärsyttää kiivetä, kun tietää, että säännöllisellä harjoittelulla voisi olla paljon parempi. Perustekniikkakin voisi näyttää paremmalta. Ehkä ensi kesänä sitten.
Kiipeäminen hämärässä on mielenkiintoista touhua. Mankkajälkien perusteella voi yrittää etsiä otteita, mutta mitään varmuutta ei ole.

Vaikka välillä edettiinkin käsikopelolla, tuntuu reitin kiipeämien ylös - vaikkakin parilla breikillä - aina yhtä hyvältä. Tällä kertaa maisemissa ei ollut kylläkään mitään nähtävää. Liidatessa fiilis on kuulemma potenssiin viisi. Ehkä ensi kesänä sitten.


Janne nojaa oikealle.

Lisää metrejä tarvitaan. Tuomo näytti, miten muurahaiskivellä mennään ylös, itselleni jäi vielä reilusti parannettavaa. En tiedä onko se aikuisen tylsyyttä vai turvallisuuden ajattelemista, mutta ilman crash padia, eli tasaista siirrettävää alustaa, ei tee mieli kokeilla mitään rajoja ylittävää boulderointia.


Taipalsaarella eivät hyttyset ole häirinneet kevyen tuulen ansiosta koko kesänä.


Kitka pitää.

Sormijumpan jälkeen sidoin lenkkarit jalkaan ja juoksin kesän toisen lenkin. Aika masentavaa huomata, että kahdeksan kilometrin lenkki menee samoilla tuntemuksilla kuin silloin joskus kun harjoittelin säännöllisesti - myöskään paino ei ole pariin vuoteen näköjään muuttunut mihinkään, vaikka liikunnan määrä vaihtelee. Josko syksyn reissussa saisi päälle vinttikoira-lookin.

Niksat on nyt hetkeksi tyydytetty. Vapaapäivän kunniaksi kävin Imatralla tutustumassa paikalliseen kiipeilyskeneen, tällä kertaa aiheena oli boulderit.

Lokaalihero näytti muutamia hienoja paikkoja, ja bouldernoviisilla riitti problemoitavaa. Pari tuntia meni mukavasti hikoillessa. Uskomatonta, miten pari otetta voivat tehdä touhusta niin tuskaisen oloista.

En ole ennen pitänyt bouldereista, koska olen aina luullut, että padille pudotessa jalat jos eivät katkea niin ainakin nilkat pyörivät ympyrää. Kuinka väärässä sitä ihminen voi ollakaan.

Boulderilla saa oikein kunnolla puristaa. Puristaa niin, että kaupassa kuittia allekirjoittaessani sormissa ei riitä tuntoa. Tästä se lähtee.


Lokaali-Jolli seisoi päällä, kun allekirjoittanut taisteli ylöspäin.

Illaksi lähdimme kavereiden kanssa vielä Lappeenrannan omille hyttysalueille pistettäväksi. Hyttysten lisäksi mestoilta löytyi pari uutta otetta ja reittiä.

Kiipeilijä lähti perjantaina pienelle road tripille vapaapäivän kunniaksi. Kohteenaan kiipeilijällä oli lokaalipartiolaisten kutupaikka, jossa on muun hyvän lisäksi soutumatkan päässä pari hyvää kalliota.

Aurinko paistoi, kiipeilijä souteli ystävineen tyynellä lampi/järvisekoituksella perille. Virittelimme köydet kunnon kto-sääntöjen mukaisesti. Valjaat päälle, köyttä atc:n ympärille ja lämmittelykalliota alas.

Silloin kiipeilijä tuntee sen, mitä hänen mankkapussinsa oli epäillyt. Suomalainen trooppinen kesäsade. Juuri sellainen, joka kestää 15 minuuttia, loppuu yhtä nopeasti kun on alkanutkin ja kastelee kaiken.

Kiipeilijää hieman harmittaa.
Pikku ropsuttelin jälkeen kaikki otteet olivat märkiä, joten ylöspäin menemisestä ei tullut mitään.

Onneksi kiipeilijä ystävineen on näppärä ja älykäs. Jos ei ylös, niin sitten sivulle. Kengät jalkaan ja halkeamaa pitkin kohti kulmaa, josta käännöksen jälkeen taas eteenpäin.

Pientä haastetta tarjosi käsiotteiden lähes täydellinen puuttuminen sekä veneessä odotteleva kiipeilykaveri. Tällä kertaa psyykkistä haastetta ei siis tarjoa korkealta räpsyttely vaan yksityinen molskahdus metrin päässä vaanivaan järviveteen. Lisäksi veneessä sauhuttelevan toverin tarkoituksellinen huonon läpän heittäminen, josta seuraava nauramisefekti vaikeuttaa muutenkin haasteellista missiota. Kiipeilijä taistelee, ei räpiköi vedessä. Toisin kuin ystävä.


"Vitti tästä ei pääse mihinkään..."

Töissä ajatus ei pysy kasassa. Vapaa-ajallakin ajattelen vain yhtä asiaa. Nukkumaankäydessä pohdin, miten lähestyä sitä. Mietin, onko se sittenkin liian vaikeaa vai juuri siinä äärirajoilla. Tahtoisin olla sen vieressä koko ajan, keskittyä tiukkaan otteeseen ja edetä aina vain pidemmälle, askel kerrallaan.

Puhun siis kiipeilystä. Juhannuksen roikkuminen katkaisi viimeisetkin pyristykset pitää roikkuminen vain yhtenä kivana liikuntamuotona.


Ostin tänään alennusmyynneistä retkityynyn. Jotain luksusta noille reissuille, kun en ilmalla täytettävää nukkuma-alustaa jaksa kantaa mukanani. Kotona huomasin, että retkityyny on parempi kuin tällä hetkellä sängyssä tyynyn virkaa toimittava perunasäkki. Nooh, arvot kohdilleen.

Onneksi perjantaina on vapaapäivä ja säiden salliessa myös kiipeily/sauna/grillauspäivä. Alkuviikosta suunnitelmien mukaan Joensuuhun pariksi päiväksi Karelian kiipeilijöiden hoodeille. Rok rok.