Laskettelun lisäksi reissu Intiaan ja varsinkin Kashmiriin oli varsin mielenkiintoinen kokemus. En osaa vieläkään sanalla kuvata sitä oloa, joka iski Gulmargissa. Se ei ole säälittävää, surkuhupaisaa, ei surullista eikä huvittavaakaan, että kashmirlaiset joutuvat elämään siellä elämäänsä, mutta meillä on mahdollisuus käydä siellä vain kääntymässä. Mutta niinhän se on joka puolella maailmaa, tai ihan vaan Suomessakin. Kuka nyt Imatralla haluaisi elää?

Sotilaat olivat aluksi hassu kuriositeetti. Ovat tietysti edelleen: suurimmaksi osaksi Intian armeija taitaa vartioida olematonta vihollista. Toisaalta paikallisten sanomalehtien uutisten perusteella terroristitoiminta on alueella varsin runsasta, joten saavathan ne sotilaat siellä olla.

En ollut aiemmin tajunnut, kuinka paljon aitojen ja muurien määrä kertoo yhteiskunnan tilasta. Euroopassa on aika vähän esteitä, saati poliisien tarkastuspisteitä ja liikuteltavia piikkimattoja esillä katukuvassa.
Ei sillä, etteikö media toisi viestiä kriisialueilta sanoin ja kuvin. Vaikutus tulee aivan eri tasolla, kun sitä arkea näkee ja tuntee henkilökohtaisesti paikan päällä. Esimerkiksi Srinagarissa monen hotellin parvekkeet on vuorattu piikkilangalla. Ei sellaista tarvitse onneksi nähdä Suomessa tai yleensäkään Euroopassa.


Drangilaista mäenlaskua.

Entä millaista on paikallisten arki? Miltä tuntuu elää yhteiskunnassa, jonka perusrytmiin kuuluvat pommi-iskut, ihmisten katoamiset ja sotilaiden vahva läsnäolo paikassa kuin paikassa, linja-autoasemilta ruokakauppaan. Millaista on lukea sanomalehtiä kun tietää, että niitä sensuroidaan ylhäältäpäin? Poliisi tappoi militantteja, sanoi uutinen, mutta he saattoivat olla myös poliittisia toisinajattelijoita tai tavan kansalaisia.

Tai Drangin kylä vuoriston kupeessa. Millaista olisi kasvaa paikassa, jossa todennäköisesti piileskelee terroristeja, jossa ei ole teitä, ei katuvaloja, ei välttämättä edes toivoa paremmasta. Monet paikalliset, aikuiset ihmiset suhtautuvat skeptisesti tulevaan. Insallah, kun nettiäkään ei ole, josta voisi poliittisen tilanteen kehittymistä seurata.

Jotkut kyselivät joissakin kommenteissa (tarkka lähdeviittaus) majoituksista ja muista systeemeistä Kashmirissa.

Kashmiriin pääsee mm. Finskillä. Lento Delhiin (n. 7h), josta jatkolento Jet Airwaysilla, Spicejetilla, Air Saharalla tai Kingfisher Airlinesilla Srinagariin (1,5h). Srinagarista pääsee taksilla Gulmargiin (2h), tai ainakin Tangmargiin, josta vaihto Gulmargiin kulkevaan taksiin.

Majoitusvaihtoehdoista ilmeisesti paras on Hotel Pine Palace. Siisti, sähköt ja lämmöt toimivat, samoin lämmin vesi. Kallein ja tyylikkäin taitaa olla Hotel Hilltop. Isoja mestoja ovat myös Hotel Grand Mumtaz, Alpine Ridge aka Pir Panjal Inn sekä Highland Park. Lista hotelleista ja puhelinnumeroista löytyy täältä.

Hotelleihin voi hyvinkin soittaa, sillä Intiassa puhutaan hyvää englantia. Yleensä hotellin henkilökunta on myös avuliasta, joten jos heillä on täyttä, saattavat he hyvinkin vinkata jostakin toisesta majoituspaikasta.

Mielenkiintoinen ja edullinen vaihtoehto on Raja´s Restaurant. Sijaitsee tiellä Grand Mumtaziin. Pieni hökkeli, jossa lämpimät huoneet ja hyvä isäntä. Jos tykkää Afganistanin tuotteista ja halvoista hinnoista niin sinne vaan. On siellä vissiin puhelin, mutta kun paikalle menee, niin homma hoituu varmasti. Hinnat eivät päätä huimaa, noin 7e/yö.

Maassa, jossa on enemmän ihmisiä kuin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa yhteensä, oppii pitämään puolensa. Varsinkin lentokentällä.

Srinagarin eli eli tuttavallisemmin Snägärin lentokenttä oli ollut alkuviikon lumimyrskyn vuoksi suljettuna. Niinpä perjantaina samalla lennolle pyrki epätavallisen suuri määrä ihmisiä.
Meillä oli liput alunperin hankittuna perjantaille, joten oletin, että eihän tässä hätää.


Tiellä kohti lentokenttää.


Sama tie.


Ei kentälle ennen alkutarkastusta. Onnistuisikohan tällainen meno Hki-Vantaalla?


Vähän että no shit, my friend.


Turvatarkastusten jälkeen alkaa itse lähestyminen.

Ennen kuin pääsimme edes lentokentälle, oli automme tutkittu pommien varalta sekä peilillä että käsin, tavarat ja henkilöt tarkastettu ja matkaliput tutkittu. Sitten puolen kilometrin tie itse tapahtumien keskipisteeseen. Lentokentällä sama homma uudestaan. Sitten alkoi taistelu. Menimme check-iniin. Suomessa ja Euroopassa ihmiset asettuvat jonoon. Täällä jokainen yrittää jyrätä suoraan tiskille. Siellä sitten virkailijan valinnan mukaan tapahtuu jonotuksen tapainen vuorojen jako.


Tässä siis check in -jono. Ei huvita muistella enää.

Virkailija ohjaa meidät Jet Airwaysin tiskin sijaan Indian Airlinesin tiskille. Otamme rinkat ja suksipussit mukaan ja vaihdamme puolta. Jep, lennollanne ei ole vapaita paikkoja enää jäljellä. Siis mitä perkelettä, meillähän on liput tälle lennolle. Niin, ei se mitään, lento on täynnä. No ei voi olla.

Sniikkailemme takaisin Jet Airwaysin (eli käyttämämme lentoyhtiön) tiskille. Siinä meneekin hetki, sillä jotkut ovat saaneet päähänsä, että asiat menevät paremmin perille, kun niitä huutaa kovaan ääneen matkatavaroiden punnitsemiseen käytettävän vaa´an päältä. Teemme kahden muun kovasti lennolle haluavan länkkärin kanssa muurin. Monet yrittävät tunkea rinkastani läpi, mutta työnnän sitä takaisinpäin yhtä lujaa. Saamme paikat lennollemme.

Toinen asia, jonka kehitysmaakohteissa matkustaessaan oppii, liittyy ennakointiin. Snägärin lentokenttä on ehkä Lappeenrannan kahden portin laajuisen ”kentän” kokoinen paikka. Muutaman tunnin odottelun aikana ehdimme tutustua lentojen kulkuun. Joku seurueestamme katseli aina silmä tarkkana kiitorataa. Tuo ei ole vielä meidän, koska Jammun lento on lähdössä. Äh, Kingfisherin kone tuli. Ja nyt niiden asiakkaat lähtevät. Miksi joltakin Spicejetiltä on tullut jo kolme konetta, mutta Jetiltä vasta yksi?

Lopulta meidänkin koneemme saapui. Ongelmana oli ollut se, että Sriniksen kenttä oli täynnä, joten sinne ei voinut laskeutua. Siis ei ollut parkkipaikkaa koneille. Bullshit, sanoi eräskin britti. Noh, kuivan kakunpalan ja nescafen turvin (huomasin vasta puolisen kuppia juotuani, että kahvittomalle kahvi saattaa saada vatsan sekaisin. Sriniksen vessoista ei löytynyt puhdasta neliösenttiä, joten kauhulla odottelun vatsan edesottamuksia.) selvisimme odotuksesta. Me jouduimme venailemaan vain yhden”ylimääräisen” päivän, kun paras suoritus oli neljä päivää. Siis neljä vuorokautta venailla lentoa Snägärissä. En ollut kateellinen.

Delhissä oli luvassa ilmainen bussikyyti kotimaan ja kansainvälisen kentän välillä. Ennen kuin kahdeksan kilometrin matka alkoi, tarkastettiin jokaisen bussiin aikovan passi, edellinen boarding pass ja tulevan lennon tiedot. Haloo, se ei ole kuin bussimatka. Mutta ilmainen, aijai, sitä ei kaikille voida suoda.

Löysimme myös huhutun tavaroidensäilytyspaikan. Se oli taksiaseman ja parkkipaikan takana vanha rotisko aka varasto, johon sai viedä kamat säilöön. Kolmen tunnin ja kuuden laukun säilytys kustansi huimat viisi euroa. Sitten otimme taksin keskustaan. Ruokaa teki mieli. Menomatkan kestäessä huomasimme, ettemme ehtisikään syödä ja mennä takaisin kentälle ajoissa. Eikä kymmenen aikaan mikään mestakaan ollut enää auki. Taksin keula siis takaisin kohti kenttää. Allamme oli kaasulla käyvä Ambassador, edessämme ajaessaan pilveä poltteleva kuski-Asaf. Incredible India tosiaan.

Lentokentällä jouduimme ensimmäistä kertaa lentomatkustaessamme maksamaan ylipainosta. Ja visa electron vielä toimi, vaikka luotin, ettei henkilökunta pystyisi höyläämään sitä. Selvästikin kaikki toimii, kun on mahdollista saada rahaa. Sinne meni muutama huntti. Euroja. Ei vähään aikaan kehitysmaita, kiitos.

Olen pitkään yrittänyt kehitellä hyvää bisnesideaa. Tarkoituksena olisi kehittää liikeidea, joka alun reippaan työskentelyn jälkeen vapauttaisi minut päivittäisestä työnteosta.

Nyt olen sellaisen keksinyt, kiitos Srinagarin laivahotellien. Laivahotellit ovat siis kohtuullisen rumannäköisiä pitkiä laivoja, jotka reunustavat rantabulevardia, joka kiemurtelee Dal Laken rantaa. Laivoilla on siis hotellitoimintaa. Meidän pakettiimme kuului yksi yö tällaisessa hotellissa. Suomessa viime syksynä se kuulosti ihan hyvältä idealta, mutta kun lunta satoi, lennoista ei ollut varmuutta, kotiin olisi ollut jo kiva lähteä ja kaikki oli insallah, niin ei paljon kiinnostanut.

Meidät roudattiin siis rantaan, josta lähdimme pienillä shikara-veneillä kohti laivahotelliamme. Lähtökohtainen ajatus koko systeemissä on se, että turistit saavat ihailla kaunista järveä, suoraan järvestä kohoavaa vuoristoa ja chillailla kaikessa rauhassa.


Iloista menoa.

Mutta teepä sitä muutamassa pakkasasteessa, sumun ympäröimänä ja epätietoisena kotiinlähdön ajankohdasta.

Päädyimme lopulta pitkän melontasession jälkeen laivallemme. Sehän oli ihan mukava, siisti ja lämmin.

Paras läppä on koko hotellisysteemiä hallinnoiva pikku mafia. Me lähdimme heti tavaroiden saapumisen jälkeen Srinagarin keskustaan syömään ja nettiin, mutta kanssamme saapuneet aussit jäivät paikalle. Saman tien kun pojat pääsivät istumaan, alkoi myyjien virta. Myyjät liikkuvat pikku veneillään ja saapuvat aina paikalle, kun uudet uunot tulevat höynäytettäviksi. He tulevat, odottavat ja esittelevät tavaransa, halusit sitä tai et. Siitä voi vetää herneen nenään tai ottaa homman huumorin kannalta.

Kun me saavuimme illalla paikalla, osasivat aussit varoittaa myyjistä. Ehdimme istua ehkä 15 minuuttia, niin johan ne myyjät tulivat. Aussit olivat ostaneet yhdeltä myyjältä sipsejä, limpparia ja hasista, joten heillä oli jo hauskaa. Olivat kertoneet, että he eivät halua ostaa mitään koska ovat köyhiä opiskelijoita (toinen heistä on lakimies), mutta heidän seurassaan on kaksi rikasta venäläistä, jotka ovat varmasti kiinnostuneita.


Illallistila. Laivat olivat yllättävän siistejä, odottelimme vähän enemmän kosteusvaurioita.

Siinä sitä sitten istuttiin. Antti oli näppärä ja teeskenteli nukkuvaa, joten minun piti sanoa ehkä noin 70 kertaa ei kiitos, ennen kuin ilta sai jatkua. Kunnes seuraava myyjä tuli paikalle. Laivamme henkilökunta naureskeli ja selvästi nautti tilanteesta, kun myyjät yrittivät saada minua ostamaan ihan mitä sattuu. Ei kiitos, my friend.

Jokilaivoilla on löyhä historia liittyen brittien hallintoon joskus ennen 1940-lukua. Silloin siirtomaaherrat eivät saaneet ostaa Srinagarista maata, joten he asuivat laivoissa joen varrella. Toisin sanoen nykyiset hotellilaivat ovat Srinagarissa ihan vain siksi, että turistit voivat tulla sinne pumpattaviksi.


Asialliset ruokailuvälineet.

Tähän liittyy myös oma bisnesideani. Alan tarjota Lappeenrannassa hostellipalveluita. Se on kaiken lähtökohta. Hostelliini voivat tulla kaikki ne, jotka ovat kyllästyneitä Venäjän epävarmuustekijöihin pitkän idän pikajuna -matkan jälkeen, kaikki jotka aikovat sille reissulle ja muutkin, joita kiinnostaa Lappeenrannan ihmeellinen kulttuuri.

Oikeastihan Lappeenrannassa ei ole mitään ihmeellistä kulttuuria. Siksi sellainen onkin rakennettava sinne. Ajattelin vallata jostakin syrjäkylältä, kuten Lemiltä tai Imatralta, jonkin pellon, jonka ristin Suuren taistelun pelloksi. Siellä Ruotsin kuningas hävisi Venäjän keisarille viimeisen taistelun Lappeenrannasta, tai ehkä Saksa solmi siellä Pähkinäsaaren rauhan, aivan sama. Mutta jotakin suurta ja hienoa joka tapauksessa. Sitten vain hurjaa promootiota ja tämä peltoaukea Lonely Planetiin. Sitten odottelemaan rahavirtoja. Pääomasijoituksia, anyone?


Pois, eikä enää takaisin. Siis laivahotelleihin.

Incredible India. Intiassa katoaa 2 500 tyttölasta. Joka päivä. Poikia suositaan kaikin puolin. Olisi varmaan siistiä olla intialainen kaupunkilaispoika, kun koulussa on 20 prosenttia tyttöjä. Parempi olla hyvä urheilussa, tai ei tipu hymyjä vastakkaiselta sukupuolelta.

Raporttien mukaan joka kuudes tunti naimisissa oleva nainen hakataan tai poltetaan kuoliaaksi, usein mielivaltaisista syistä, kuten epäonnistunut hedelmöitys tai vääränlaiset mielipiteet miehen suvun mielestä.
Raiskauksia ei tapahtunut Intiassa joitakin kymmeniä vuosia sitten käytännössä ollenkaan. Nykyisinkin naisia raiskataan Ganges-joen varrella harvemmin kuin länsimaissa. Tosin arvioiden mukaan jokaista ilmoitettua raiskausta kohden jää 70 tapausta ilmoittamatta. Arviolta vain joka viidennestä ilmoitetusta raiskauksesta joku tuomitaan.

Relax, this is Kashmir. Ei tasaista sähkövirtaa, ikkunoissa muoviviritykset, kämppiä ei tarvitse tuulettaa koska ne tuulettuvat koko ajan, klo 9.00 taksikyyti vaihtuu ensin klo 11.00, todellisuudessa liikkeellelähtö klo 11.45.

Yes, of course. Otetaan yksi aikuinen kashmirilaismies. Pannaan hänet muutamaksi vuodeksi työskentelemään länsimaiselle matkatoimistolle paikallisvastaavana. Annetaan hänen ottaa vastaan länsimaalaisia turisteja satoja kappaleita vuodessa. Oletetaan, että hän alkaa ymmärtää länsimaalaisia arvoja, kuten rehellisyyttä, täsmällisyyttä ja etäisyyttä. Huomataan oletus vääräksi.
Täsmällisyys tarkoittaa kahden tunnin sisällä tapahtuvaa toimintaa. Paitsi jos tiellä on ollut poliisien asettama sulku. Ilmeisesti niitä tapahtuu vain paikallisten läsnäollessa, sillä me emme nähneet kertaakaan viiden viikon aikana poliisien asettamaa tiesulkua.
Rehellisyys tarkoittaa sellaisten sanojen sanomista, joita asiakas haluaa kuulla. ”Kyllä, Srinagarissa on hyvä keli, vaikka Gulmargissa myrskyää. Olen juuri lentokentällä, lentoja tulee ja menee, kyllä te pääsette lähtemään.” Todellisuudessa lentokenttä oli suljettu kaksi päivää, kaikki lennot peruttu.
Etäisyys. Länkkäri ei halua, että paikallisvastaava juo asiakkaan oluet, kokikset tai syö sipsit. Ei se vaan kuulu asiaan.

I give you a good price, my friend. En ole sinun ystäväsi. Jos olisin ystäväsi, et yrittäisi ukottaa myymällä triplahintaisia huivejasi, vaikka ne ovat mielestäsi aiva mielettömän kivoja. En halua huonolaatuista pashminaa, varsinkaan jos ne huivit ovat tinkimisen jälkeenkin kalliimpia kuin Suomessa. Ei se, että olen turisti tarkoita, että haluan ostaa kaikkea rihkamaa mitä laivahotelliin asteleva kauppias haluaa myydä.

Can I have a bag? Muslimit eivät juo viinaa. Paitsi suljetun oven takana, paitsi vedellä lantrattua paikallista viskiä, paitsi silloin kun tanssivat, paitsi pomojen silmiltä piilossa... Matkatoverini käveli hotellimme henkilökunnan jäsenen kanssa sairaalaan. Small talkin aiheena oli tuttu aihe, alkoholi. Toverini kyseli henksalaiselta, että kuinkas usein sitä tulee otettua. ”Ei kovin usein, en ehdi joka päivä juomaan, kun pitää tehdä töitä joskus aika myöhään.”

Eh, why not?! Tilaat ravintolasta ihan mitä vaan muodossa May/Can I have this and this. Why not on vastaus. Niin, miksipä ei. Mutta why not alkaa rasittaa, kun tilaa grillatun kasvissandwichin ja ranskalaiset. Ensin kestää aika pitkään, sitten tilaus tullaan kysymään uudestaan, edelleen ilman paperia johon tilaus kirjoittaa. Sitten eteen tuodaan kylmä kanaleipä. Tilauksen uudistamisen jälkeen eteen tuodaan kylmä kasvisleipä. Lisäpyynnöstä eteen tuodaan ranskalaiset. Eh, why not my friend.

Yes, taxi is that way. Siis mitä helvettiä, arvon sotilas, et hyödy siitä mitään, että osoitat vastakkaiseen suuntaan, kun kysymme missä on lentoaseman taksialue. Toivottavasti nautit katsellessasi.

Can I have your jacket, please? Joo, ota ihmeessä takkini tippinä, jos sinulla on kylmä. Mikset laita bukharin eli kamiinan ympärille vaikka tiiliä, niin ne varaisivat vähän sitä lämpöä. Ei menisi ihan kokonaan harakoille. Asioita voisi funtsia, jos jokin on vinossa.

Oikeastihan mitään tuota ei saisi sanoa, koska kashmirilaiset ovat kärsineet terrorismista ja väkivallasta pitkään ja yrittävät parhaansa. Mutta kai silloin saa nauraa, jos valtion lahjoittamalla maasturilla ajetaan penkkaan, vaikka autossa on lumiketjut päällä ja tie tyhjänä?

Eiköhän tästä voisi lähteä jo hiljalleen kohti Eurooppaa ja tuplaikkunoita, toimivia kännyköitä sekä ihmisiä, jotka haluavat minusta muutakin kuin taloudellista hyötyä.

En ottaisi viiden viikon reissua Kashmiriin. Kolme viikkoa olisi aivan riittävä aika, varsinkin nyt, kun maastot ovat tutut.

En varaisi matkaa etukäteen. Vaikka skihimalaya.comin perustaja on bisneksen lisäksi myös hyväntekijä, joutuu välirahaa maksamaan ihan liikaa. Seuraavalla kerralla menisin suoraan Raja Restaurantiin pariksi yöksi (300-400 rupiaa/yö), ja kävisin kartoittamassa oikeiden hotellien hintoja.

Ostaisin Srinagarista paljon Fantaa, Spritea, Limcoa ja Pepsiä. Kyliltä ei saa kuin Coca-Colaa. No more Coke. Lisäksi hankkisin jo menomatkalla paljon kurkkua, tomaatteja, salaattia ja tummaa leipää. Nekin ovat pelipaikoilla kiven takana. Vaihtoehtoisesti ottaisin mukaan monivitamiinitabletteja.


Männyistä alkoi putoilla lunta.

Ottaisin mukaan untuvatakin. Yrittäisin ostaa jostakin untuvahousut. Toppahousutkin menisivät. Kaikissa hotelleissa tuntui olevan reissussa tapaamieni muiden turistien mukaan kylmä.

Lennot hankkisin aivan viime hetkellä. Delhiin tuntuu pääsevän helposti, samoin Delhi-Srinagar on liikennöity väli.

Pakkaisin mukaan myös paljon hanskoja, sukkia ja pipoja. Paikallisille, autokuskeille, kylän lapsille.


20 kilon omenalaatikko. Tyhjeni puolessatoista viikossa lähes täysin.



Entä mitä tekisin samalla tavalla?

Ajankohdan. Tammikuu vaikutti täydelliseltä ajalta. Jos/Kun lunta tulee, keskus on hiljainen ja puuteria saa hiihdellä rauhassa. Helmikuussa hotelli oli täynnä, hissille jonotti yli 50 ihmistä ja meno oli muutenkin hiihtokeskusmainen. Äh, ei sellaista. Tammikuu on hyvä aika, varsinkin kun aurinko lämmittää jo silloin.

Otin Suomesta mukaani yhden t-paidan ja yhden hupparin. Ne riittivät aivan hyvin. Paljon lämmintä fleeceä ja mieluiten halpaa, koska Kashmirissa vaatteilla on tapana likaantua.

Vaelluskengät kannattaa ottaa, koska pikkuteitä ei lanata. Poluilla on tylsää liukastella tennareissa.

Pysyttelisin kasvisruokavaliossa. Kananluut pitsan päällä tekevät kovemmastakin lihansyöjästä hetkeksi lakto-ovo-vegetaristin.

Kolmen hengen laskuryhmä on sopivan kokoinen. Neljäskin menisi, mutta kahdestaan voi tulla tylsää, jos toinen sairastuu.


Kansainvälisen Srinagarin kaupungin värikästä menoa iltakahdeksan aikaan.

Paikalliset sanomalehdet ovat täynnä uutisia terroristien pidätyksistä, kuolemista ja rajaselkkauksista ympäri Kashmiria. Syksyllä 2006 oli viimeisin iso paukku, kun kranaatti- ja pommi-iskut tappoivat Kashmirissa yli 30 ihmistä. Iso-Britannian ulkoministeriö ei suosittele matkustamista Kashmiriin ollenkaan, Suomen ulkoministeriö taas suosittelee vain välttämätöntä liikehdintää maakunnassa.


Tavallinen päivä Tangmargissa.

Epävakaisuus juontaa juurensa, yllättäen, kaukaa historiasta.

Kashmir oli aikanaan itsenäinen kuningaskunta. Kashmiriin on hyökännyt viimeisen parinsadan vuoden aikana Afghanistan ja Pakistan, joista Pakistan kahdesti. Pakistanin hyökkäyksiä (1948 ja 1965) vastaan Kashmirin hallitsija pyysi apua Intian armeijalta, joka tuli apuun.

Lopulta Intian armeija ei lähtenytkään enää alueelta pois, vaan käytännössä miehitti Kashmirin. 1990 alkoi viimeisin väkivallan putki. Se johtui siitä, että itsenäisyyttä tai vähintäänkin autonomiaa Intiasta haluava ja halunnut Kashmir liitettiin silloin virallisesti Intian hallinnon alaisuuteen. Siitä sitten osa paikallisista suuttui ja alkoi terrorisoida Intian hallinnon tukielimiä ja paikallisia "pettureita".


Srinagarin linja-autoasemaa ympäröivät piikkilangat.

Pakistanin hyökkäykset ja Intian miehitys ja afghanistanilaississien valtaanpyrkimisyritykset johtuvat Kashmirin maa-alueesta ja hieman myös uskonnoista.. Se sijaitsee itsensä kannalta ikävän strategisella paikalla Intiaan nähden. Kashmiria ympäröi Himalaja, joten ken on alueella vallassa, hallitsee erinomaista puskurialuetta ympäröiviin valtioihin nähden. Nyt, jos Pakistan haluaisi iskeä Intiaan, joutuu se ylittämään vuoret korkeat vuoret. Hallinnoimalla koko aluetta, olisi eteneminen helpompaa. Pakistanin puolella on tiedustelupalvelutietojen mukaan useita terroristikoulutusleirejä.

Kashmirissa asuu hinduja, buddhisteja ja muslimeita. Hindut ja buddhalaiset olivat ihan tyytyväisiä kevyeeseen itsenäisyyteen, mutta muslimit eivät. Pakistan on muslimivaltio, joten suurin osa terroristeista haluaisi alueen liittyvät Pakistaniin, osa afgaaniterroristeista haluaisi levittää tiukkaa muslimilainsäädäntöä koko Kashmiriin.

Kashmirilaiset haluaisivat itse olla mieluiten itsenäisiä sekä Pakistanista että Intiasta. Intia ei tietenkään halua päästää hyvästä puskurialueesta irti. Vaikka kashmirilaiset ovat intialaisia, on alueen koulutus pidetty erään paikallishistoriaa tuntevan gulmargilaisen mukaan tarkoituksella heikolla tasolla. Kashmirilaisia ei juuri nähdä päättävillä paikoilla politiikassa tai liike-elämässä. Pidetään väki tyhmänä, niin eivät pysty tietämään paremmasta.


Srinagarissa on vajaan kilometrin levyinen sotilastukikohta. Osa aitaa.

Melkein 20 vuotta jatkunut epävarmuuden ja väkivallan aika näkyy vahvasti kaduilla ja yleisessä elämänmenossa. Kuten eräs paikallinen sanoi, Kashmir on yli 15 vuotta muuta maailmaa jäljessä. Nettiyhteyksiä ei ole pikkukylissä ollenkaan, ei tv-kaapeleita, katuvaloja, teitä, juuri mitään. Ajomatkoilla näkee paljon keskeneräisiä rakennuksia, kun rahat ja myös työntekijät ovat loppuneet kesken.


Ainakin rivit ovat suorassa, jos ei muuten niin nökistä.

Srinagarissa monet hotellit ovat kokonaan armeijan hallussa. On hassua nähdä asiallisen näköinen hotelli, jonka parvekkeilla on piikkilankaa ja hiekkasäkkejä, joiden takaa pilkistää vihreä kypärä ja näkyy rynkyn piippu. Myös pääbussiasema on raskaasti suojattu. Että rauhaa ja rakkautta.

On myös hurjaa jutella esimerkiksi meidän hotellimme henkilökunnan kanssa. Yhden tyypin paras kaveri lähti terroristiksi. He asuvat kuulemma milloin missäkin, vuorilla on luolia ja pikkukylien talojen kellareissa on tilaa. Kysyin tältä työntekijältä, että saisiko hän pommin käsiinsä, jos haluaisi. Tottakai, oli vastaus. Yksi pommi Gulmargin kaltaisessa turistikeskuksessa olisi henkinen ja ennen kaikkea taloudellinen katastrofi sadoille paikallisille ihmisille. Ei voi kuin hurskastella ja toivoa, että Kashmir saa edetä kirjaimellisesti rauhassa eteenpäin.


Srinagarilaista katukuvaa.

Lisää kuvia ja tunnelmia. Täällä siis kaikki hyvin. Suurin osa vuoresta on koluttu, yritämme löytää jostakin helikopterin. Saa nähdä kuinka käy.


Vanha tuolihissi on jätetty paikoilleen.


Viinaa saa sotilastukikohdista. Sitä saa käyttää vain tietyt tahot. Maistuu kuulemma tärpätiltä.


Seba paikallisen bäkkärin sillalla.


Terveiset äitille. Kuvassa taustalla Drangin kylän pääkauppa.


Lapsilla ei ole Drangissa pulkkia, joten kuvioon kuuluu, että ennen viimeistä etappia taksikyydeille sukset annetaan hetkeksi lapsille lainaan.

Laskettelu Gulmargissa on lähes kuin suoraan jokaisen vapaalaskijan unelmaa.
Parasta on hiihtäjien vähyys. Tammikuussa paikalla on maksimissaan 15 metrin jono ylähissillä. Alahissillä ei ole tarvinnut jonottaa. Ei tosin ylähissilläkään, kun ensimmäisena hissiin hinkuvien jono on purkautunut.

Vaikka aika monella laskijalla on leveät sukset tai isot laudat mukanaan, ei offarialueilla ole ruuhkaa. Muutaman viikon hiihtelyn jälkeen on edelleen useita paikkoja, joissa näkyy vain suomalaisten jälkiä.


Antti hiihtelee.

Gulmargissa voi hiihtää helposti kolmella alueella. Alin laskureitistö käsittää metsäpätkät Gulmargista Tangmargiin. Vertikaalia sille välille tulee noin 1400 metriä. Laskettavaa siitä on noin 1370 metriä. Hyvää lumisadepäivän puikkailua.
Oppaat tuntuvat vievän asiakkaita (mekin hiihtelimme ensimmäiset mäet oppaiden seurassa) samoja reittejä pitkin. Kun reitin ja serpentiinitien mutkat alkaa tunnistaa, voi ryhtyä spottailemaan jyrkkiä seiniä ja pitkiä laskupätkiä. Koska Gulmargissa on yli 30-metrisiä mäntyjä, pysyy lumi hyvänä. Oma apunsa on tietysti siitä, ettei tie ole eteläseinällä.

Sotilastukikohta topissa vahtii vaarallisia hiihtäjiä.

Tangmargin laskuissa on kaksi vaihtoehtoa. Voi joko laskea suoraan alakylille ja ottaa taksikyydin takaisin ylös Gulmargiin. Paikalliset Tata-maasturit ovat vain surkeita tehoiltaan ja tiet niin kapeita, että 13 kilometrin matkaan kuluu yleensä kolme varttia, joka sisältää parit peruuttelut isojen armeijan autojen tieltä, parit pikkuautojen työntöoperaatiot ja yksittäiset keskustelut vastaantulevan tutun kuskin kanssa.

Toinen vaihtoehto on laskea vain parhaat ja pehmeimmät pyydat pois yläosan mäistä ja liftata kyyti puolivälistä tietä. Tällaisen laskun jälkeen olemme heiluneet muun muassa maasturin katolla. Tulos nähtävillä ensi syksynä Läskikympin leffassa, luultavasti. Alhaalta asti kyyti maksaa 500 rupiaa/autollinen (8,5e), puolivälin maasturiretki maksoi 30 rupiaa (45snt) naama.

Tangmargissa on myös hyvä ravintola nimeltä Downhill Restaurant. Siellä on mukava käydä lounaalla laskujen välillä. Varsinkin, jos Tang-Gul -tie on tukossa lumisateen tai milloin minkäkin syyn takia.


Antti venyttelee.

Kylillä uskomattominta hiihtoa tarjoaa Monkey Hill eli apinamäki. Emme tosin ole nähneet siellä vielä yhtään apinaa, mutta sitäkin enemmän pehmeää ja koskematonta lunta.
Monkey Hill on siis pieni metsäisen näköinen nyppylä ihan kylillä. Kevyellä alle vartin haikkauksella pääsee tykittämään jyrkkiä ja avonaisia metsäpätkiä, verttiä noin 120 metriä.

Puolen tunnin haikilla voi sitten laskea vajaan 200 metrin verttiä kylille tai sitten 1500 vertikaalimetrin laskua jyrkkiä kurumaisia metsäpätkiä pitkin Tangmargin kylään. Ässä mesta sekä kuntoilun että pehmeän lumen vuoksi. Eikä siellä ole näkynyt jälkiä, ainakaan meidän laskupaikoissa. Joko olemme löytäneet hulluja secret spotteja tai sitten mansikkapaikat ovat aivan muualla.


Antti kääntelee.

Itse vuoriharjanne on aivan oma lukunsa. G1-G2 -välillä eli kyliltä Kondoori-väliasemalle tarjoaa metsähiihtoa. Pienellä haikkauksella pääsee laskemaan oikeasti julman jyrkkyisiä pitkiä metsäpätkiä tai sitten voi mönkiä tattimetsissä isoja mäntyjä ihmetellen. Kylä on 2670 metrissä, väliasema vajaassa 3100 metrissä.

Parasta mahdollista laskua tarjoaa G3-G4 eli kyyti väliasemalta harjanteen toppiin. Toppihissi menee noin 3980 metriin, mutta pienellä haikille pääsee Afarwatille eli ensimmäiseen true toppiin, joka nousee 4120 metriin. Sen takana on vielä pari toppia, joilta putoaa kuruja alaspäin.


Perusmaisema haikkireissulla. Sininen harso on ilmeisesti kivihiilisavua laaksosta. Taustalla Himalajaa.

Vuoren päältä voi sitten pudotella mihin harjanteelle tai kuruun huvittaa. Ja niitä on useita, eikä siellä näy hiihtäjiä. Itse hissinsuuntaiset harjanteet ovat aika loivia. Ei kuitenkaan niin loivia, että sieltä uskaltaisi pudotella suorilla alas. Harjanteet jakautuvat kuruihin ja seinämiin, joilla on mielettömästi auringolta suojassa pysyttelevää puuterilunta. Ei niitä auta kuin hiihdellä yksi kerrallaan pois. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Alussa väitin että laskeminen täällä on vain lähes unelmaa. Lähes -sana arvioon tulee toppihissin toimivuudesta. Se kun ei aina pelitä. Ensimmäisen kolmen viikon aikana toppiin pääsi hissillä neljänä päivänä. Se ei ole liikaa. Syyt ovat moninaiset. Osa johtuu paikallisten työntekijöiden loivaliikkeisyydestä: gondoleita ei ole ajettu valmiiksi, työntekijät eivät jaksa kiirehtiä tai sitten he eivät ole päässeet kylille, kun tie on tukossa.


Löydä Antti hyppäämässä hurjaan kuolemankuruun.

Osa syistä on sitten mitä lie. Sähkövikaa, toisenlaista sähkövikaa, jokin osa on hajonnut, jokin osa puuttuu, lipunmyyjän koira on kusettamatta, joskus ei vain toimi. Syitä löytyy aina.

Kolmas vika löytyy sitten siitä, että kyse on vuorelle nousevasta hissistä. Tuulinen sää tai huono näkyvyys estää hissin toiminnan. Jos pistöörit eivät pidä mäkeä turvallisena, ei sinne pääse. Jos lunta on tullut liikaa, on ylähissi kiinni. Vasta tälle kaudelle saatiin räjähteitä, joilla vyörypaikkoja voi pommittaa alas; aiempina kausina hissi on ollut yksinkertaisesti niin pitkään kiinni, että paikat ovat stabilisoituneet.


Keksi taas kuvateksti.

Hyvää hiihtoa Gulmargista löytyy aina, olivat hissit auki tai ei. Ja mikä parasta, kilpailijoita ei ole. Täällä on niin paljon pyydaa, ettei sitä osaa edes arvostaa samalla tavalla kuin Verbierissä. Pehmeä lumi ei ole harvinaisuus, vaan luonnollinen osa Kashmirin hiihtoja. Ja kuten eräs laskukaveri kuvaili menoa; pelkkää pyydaa ja laskun aikana korvat menivät lukkoon kolme kertaa.

Hissikyydityksen hinta ei päätä huimaa. Kyliltä väliasemalle pääsee 100 rupialla (1,7 e), väliasemalta toppiin 250 rupialla (4,3 e). Päivälippua emme ole kertaakaan ottaneet, koska pikku mönkimisten takia päivä voi hujahtaa helpostikin ohi ilman, että hissille edes palataan. Toisaalta aurinkoisella kelillä toppihissille ehtii rauhallisesti ottaen nelisen kertaa, joka on juuri ylähissin päivälipun hinta (1000 rupiaa).


Hissilipun painattaminen maksaa varmaankin enemmän kuin se maksaa laskijalle.

Hissien hinnoittelu ja toimiminen on ollut myönteinen yllätys matkabudjetin pitämisen kannalta. Olin laskenut hissilipuille useamman satasen euroissa, mutta ei edes metsälaskujen taksikyydeillä pääse lähellekään niitä hintoja.

ntiassa ruoka on hyvää, tosin pahimmillaan hyvin yksipuolista.

Vieläkään ei ole selvinnyt, että miksi meille tarjoiltiin ensimmäiset kaksi viikkoa samoja ruokia, mutta sittemmin tilanne on korjaantunut.

Gulmargissa pääosa turisteista majoittuu hotelleissa. Yleensä jokaisella hotellilla on oma ravintolansa tai ainakin keittiö. Iltaisin saakin ottaa menun käteensä ja valikoida illallista.

Ulkona syöminen – eli toisin sanoen muiden hotellien rafloissa käyminen – on edullista touhua. Perusannokset maksavat yhden tai kaksi euroa. Illallinen kolmelle riisien ja juomien kera kustantaa yleensä noin 10 euroa. Ei paha, vaikkakin kylillä ja Srinagarissa ravintolasyöminen on vielä edullisempaa. Täälläkin hiihtokeskuksissa osataan ”ryövätä” hintojen osalta.


Tangmargissa Hotel Downhillin ravintola lämpiää kamiinalla. Rok rok!

Myönnettäköön, että hyväkin ruoka alkaa maistua puulta, jos sitä täytyy syödä jatkuvasti. Riisi ei enää uppoa enää oikein kenellekään, koska jokainen on ollut kipeänä silloin, kun sitä bulkkikamaa on roudattu ruokapöytään. Olemmekin siirtyneet sittemmin paistettuun vegeriisiin sekä nuudeleihin.

Mausteita tunnutaan käyttävän reilulla kädellä. Chiliä tungetaan joka paikkaan. Hiljalleen huulet ovat alkaneet tottua jatkuvaan pikku poltteeseen, ja tulisuuden takaa alkaa löytyä muitakin makuja.

Vegemättöjen ja kanariisisysteemin yliannostuksen myötä ensimmäisen ranskanperunat maistuivat taivaallisilta. Menimme viereiseen hotelliin syömään ja satuimme kysymään, että löytyisikö ranskiksia. Yes sure. Niitä sitten tilailtiin useampi annos. Reilun parin viikon riiseilyn jälkeen se oli varmaan ihan oikeutettua.

Karkkeja täältä ei oikein saa. Tutut ehkä tietävät, että viinan sijaan pidän karkeista, mutta täällä niitä en ole kummemmin kaivannut. Suklaata on rinne-eväänä, mutta muuten makea on yksittäistä Srinagarin leipomovisiittiä lukuunottamatta poissa mielestä. Limppareista tulee onneksi riittävästi sokeria.


Perusillallinen sen jälkeen, kun valitimme ruoan tasosta. Seba tsekkailee saalista.

Hotellihinnat ja katuhinnat ovat huimassa ristiriidassa. Automatkalla Srinagariin eli Kashmirin pääkaupunkiin pysähdyimme jossakin pikkukylässä, kun kuljettajalla oli jokin kahden minuutin asia hoidettavana. Shoppailin sitten pienellä avokioskilla. 1,5 litran kokispullo maksoi 20 rupiaa eli 35 senttiä. Hotellin ravintolassa samanlainen pullo maksaa 100 rupiaa eli 1,7 euroa.

Sama on kuulemma bissen kanssa, joka on muslimimaassa kiven alla. Jostakin hotellin baarista 6,5 desin olut maksaa 200 rupiaa (3,5 euroa), kun kaltereilla varustetussa sisäpihan takanurkan viinakaupassa pullollisen saa 80 rupialla (n. 1,3 e).


Laskukuva vielä mukaan. Seba nautiskelee laudalla. Puuteripöllyä ei ole feikattu.

Hiihtohommien lisäksi Gulmargissa on hyvin vähän tekemistä. Muslimimestoilla ei ole sellaisia baareja kuin läntisessä maailmassa on totuttu. Useimmiten afteri on tarkoittanut kahvi- ja teekannuja omassa hotellihuoneessamme. Tai noh, oikeastaan aina.

Pine Palace-hotellissa on ravintolan lisäksi hengailulounge, jossa jotkut kuulemma joskus istuvat. Sinällään hiihtojen jälkeistä kulttuuria ei vain ole. Toisaalta ei täällä ole jengiäkään, joten Itävallan latobileisiin lehmännahkahousut jalassa ei olisi resursseja, eikä lehmiäkään saa nylkeä.


Naapurimme.

Niinpä aika Kashmirissa on ollut hyvää sekä hengelle että ruumiille. Urheiluleirimentaliteetti hierojineen kaikkineen (6 e/puoli tuntia) on tehnyt meistä kaikista salskeita nuoria miehiä. Myös päivän laskukuvien ja -videopätkien katselemiseen on ollut reilusti aikaa. Ja kuten huippu-urheilijoiden elämänrytmiin kuuluu, nukkumaan mennään ajoissa, jotta aamulla jaksaa taas painaa.


Intialaisturistit diggailevat lumesta. Niin mekin. Tosin emme tarvitse ketään ylimääräisi tyyppejä heittelemään sitä päällemme.

Huippuhetki koittaa kerran viikossa. Silloin pääsee maasturitaksilla Srinagariin. Isossa kaupungissa on menoa ja meininkiä juuri niin paljon kuin kehittyvän maan kaupungissa on. Snägärissä pääsee internetiin ja se on kivaa. Lisäksi takaisin urheiluleirille lähtee mukana yleensä hedelmiä, mehuja, leipomotuotteita ja mitä sitä nyt sattuu tarvitsemaan. Myös hienot lounaat lokaaliravintoloissa kuuluvat kaupunkipäivän ohjelmaan.


Punnerrusprojekti elää ja voi hyvin. Seba näyttää esimerkkisuorituksen täyspakkauspunnerruksesta.

Kirjojen mukana roudaaminen on ollut ässä veto, tosin kuten todettua, iltasähkön heikon tehon vuoksi otsalampun valkoinen valo on tullut tutuksi. Ostin Helsingistä Alastalon salissa -tiiliskiven. Ei sitä tulisi varmaankaan missään muualla luettua kuin tällaisessa retriitissä. Jotka ovat kirjaa selailleet, tietävät, että teksti on aika jyrkkää ylämäkeä.


Toinen naapuri.

Tylsää ei ole ollut. Illallisen tilaaminen, odottelu ja syöminen on oma projektinsa, samoin kylpyhuonetouhut vievät pesuiltoina oman aikansa, kun vettä täytyy odotella kärsivällisesti. Ei sillä, että täällä olisi mihinkään kiire.


Antti jätti käden tahalleen taakse, ettei kuva onnistuisi. Ei kai sentään, lumi vaan vei mukanaan.

Ensikosketus Kashmiriin oli aivan erilainen kuin mihinkään maahan tai paikkaan tätä ennen.

Kun lentokone lävisti pilviverhon ja alkoi laskeutua vajaan miljoonan asukkaan Srinagariin, Kashmirin pääkaupunkiin, näkyi maassa vain maastokuvioisia rakennuksia. Vihreän ja beigen värisiä taloja, varastoja, torneja, majoja ja halleja oli pyöräytetty lentokentän ympärille tarkasti ja visusti.

Tällainen on ilmeisesti sotilaskaupunki, ajattelin, kun astuimme koneesta ulos. Kävelyreittiä puolittain valmiille, suurta varastoa muistuttavalla lentoasemalle reunusti kuusi sotilasta rynnäkkökiväärit näkyvästi esillä.

Kentällä turistien piti täyttää uusi kaavake, jonkinlainen maahantuloformi. Missä yövymme, keneen yhteys, viisumin voimassaoloaika ja matkan tarkoitus.


Venaillessa.


Olin kuullut etukäteen, ettei lentokentällä saa valokuvata, ja erään aiemmin Gulmargissa hiihtäneen mukaan kuvien ottaminen ei tule kentällä mieleenkään. Jep, ei tullut mieleenkään nostaa kameraa esiin.

Harmaa rakennus soti "Kashmir – A Paradise On Earth" -banderollin sanomaa vastaan, jonka Kashmirin turisminkehittämiskeskus oli virittänyt yhteen nurkkaan saapuvien puolella. Sotilaita, kivääreitä ja tiukkoja ilmeitä oli tarjolla joka kulmalla.

Tällä kertaa myös minun kaikki matkatavarani saapuivat perille. Ei ihme, sillä Delhin kentällä kaikki omat matkatavarat piti käydä tunnistamassa ennen kuin ne kärrättiin koneisiin. Ilman punaista tussin merkintää laukut ja rinkat olisivat jääneet savusumuiseen ja lämpimään pääkaupunkiin.


Tiet on turvattu. Tiukasti.

Keli Srinagarissa oli muutaman asteen lämpöinen vesisade. Heti matkatavarahihnan jälkeen pääsimme ulos. Lyhyen asfalttipätkän jälkeen alkoi kurainen hiekkatie. Mies oli meitä vastassa Skihimalaya-kyltin kanssa. Hyppäsimme maasturi-Ladan kyytiin emmekä uskoneet kentällä neuvonutta ukkelia, jonka mukaan tie Gulmargiin on huonossa kunnossa eikä sinne kannattaisi enää lähteä.

Matka Gulmargiin oli pysäyttävä. Uskoisin, että tunnelma on verrattavissa Pohjois-Koreassa vierailevien kokemuksiin. Sadan metrin ajon jälkeen ohitimme tarkastuspisteen, jota reunustivat pystyyn nostetut piikkimatot. Oikealle puolelle jäi korkea muuri ja sotilasrakennuksia. Pian vasemmalla näkyi luksusomakotitaloalue, aidattu. Siitä eteenpäin ikkunan toisella puolella näkyi köyhää, kivistä ja tiilistä rakennettua kaupunkialuetta. Paljon oli jätetty kesken, monissa taloissa oli vain seinät, toisissa vähän kattoakin jatkettu.

Ihmisiä Srinagarin ja Gulmargin välissä olevassa kylässä.

Kontrasti maasturin kyydissä istuviin kuoritakki-ihmisten ja "moottoritietä" eli reilun puolentoista kaistan levyistä hiekkatietä pitkin kävelevien paikallisten mekkoasuisten miesten välillä oli huikea. Samoin kuin etenemisen tarkoitus: meillä mennä harrastamaan lajia, josta monet paikalliset eivät ole kuulleetkaan, toisilla lautojen tai rautaputkien kantaminen paikasta toiseen.

Koko 42 kilometrin tie oli täynnä sotilaita. Yksin, kaksin, ryhmissä. Toiset vartioivat peltoa, toiset tuijottivat rynnäkkökiväärin tähtäimen läpi hiekkasäkkien ja piikkilankaviritysten takaa. Aiemmat terrori-iskut Gulmargiin johtavalla tiellä oli otettu vakavasti.

Gulmargiin saavuimme illalla. Kämpässä sähköt toimivat ihan hyvin, vaikka välillä istuimme pimeässä. Lunta oli satanut jo parin päivän ajan.

Kylää ei voi verrata Alppien vastaaviin hiihtokohteisiin. Käytännössä kyseessä ei ole kylä, vaan laaja alue maata, jossa on taloja siellä täällä. Keskustaa ei sinällään ole, markettiakaan emme ole löytäneet, vaan pieniä kioskeja, joista saa kyllä peruskamaa kuten prepaid-liittymään latauskuponkeja, sipsejä ja vessapaperia. Kioskikeskittymään on matkaa pari kilometriä. Matkalla paikalliset tarjoavat kelkkakyytejä. Ei moottori- vaan puisten romanttisten vetovehkeiden kyytiä. Emme ole kehdanneet käyttää, koska se hävettäisi.

Srinagarin pääkatu ekan lumisateen paikkeilla. Iso aidattu alue on golfkenttä.

Muutenkin paikallinen palvelukulttuuri vaivaannuttaa. Palvelu kuin palvelu tulee aina hymyllä. Itse saa lasiaankaan illallisella täyttää, vaan joku tekee sen puolestani. Se on tapa, mutta ei sellaiseen totu. Tippien jakaminen on hankalaa. Esimerkiksi pitkästä taksikyydistä voi antaa sata rupiaa eli pari euroa. Ongelmana on se, että harvalla kioskinpitäjällä tai vastaavalla on vaihtaa satasia pienemmäksi, kun taas rahanvaihtopisteissä ei ole satasta pienempiä seteleitä.

Gulmargilaisia apinoita chillailemassa.

Eikä kymppiä, alle kahtakymmentä senttiä, kehtaisi jättää kenellekään. Vaikka kymppi onkin pienin summa, jolla voi ladata kännyliittymää, ei sellaista viitsisi jättää. Antaako sitten kaikille tasapuolisesti satasia, jolloin niitä saisi jakaa parin tonnin edestä päivässä ja miten arvottaa eri palvelut. Ja aina tulee hymyä päälle, kukaan ei osaa tai kohteliaana kehtaa kertoa mikä olisi sopiva tippisumma. Äh.

Gulmargissa on yksi hissi, joka jakautuu kahteen osaan. Väliasemalle pääsee 1,7 eurolla eli sadalla rupialla, toppiin gondolan kyydissä 250 rupialla. Ekana laskupäivänä kävimme ylhäällä vain kerran. Pääsimme puoleen väliin, koska gondolassa oli taas teknisiä ongelmia. Jotkut aussit valittivat aika kovaankin ääneen gondolan toimimattomuutta. Ei siellä ylhäällä olisi edes nähnyt mitään, toisekseen lunta oli vasta reilut puoli metriä, joten kivet olisivat kolisseet joka tapauksessa. Skinnaisivat ylemmäs, jos siltä tuntuu.

Pääsimme testaamaan metsähiihtoa. Alpeilla puuraja taitaa jäädä yleensä aika paljon alemmas kuin reiluun 3 000 metriin. Täällä jättimäntyjä sai pujotella reiteen asti ulottuvassa lumessa. Ei oikein luistanut, mutta olihan se kiva kauden ensilasku.

Jarno telluilee puiden välistä.


Ja Jarno uudelleen.


Antti katselee kylää, joka on tuollainen ovaalin muotoinen alue. Taustalla Kashmirin laakso. Savu on vissiin kivihiilen poltosta syntyvää savusumua. Taustalla Himalajaa.

Viimeinen aamu Delhissa valkeni savusumuisena, kuten aiemmatkin aamut. Uskollinen kuljettajamme Rah vei meidät viimeistä kertaa lentokentälle.

Rinkkani oli löytynyt edellisenä yönä lentokentältä, samoin yksi ylivuotinen hiihtopummi. Otimme molemmat mukaamme.

Yhden tähden hotellihuone yllätti.


Vessa yllätti - ei torakoita.

Aamuvarhaisella ajelimme tyhjiä teitä kohti lentokenttää. Kotimaan lentojen puoli ei ollut yhtä hieno kuin kansainvälinen, luonnollisesti.

Jet airways oli selvästi panostanut palveluhenkilökuntaansa. Ystävällisten neuvojen saattelemana etenimme turvatarkastuksen läpi kohti check in -pistettä.

Nyt oltiin kehitysmaapuolella, vaikka Hyundain valomainokset yrittivät väittää vastaan.

Delhin keskustan liikenne luistaa kauhun tasapainossa.

Panimme kaikki matkatavaramme vaa´alle. Suksipussit eivät mahtuneet kokonaisina, mikä oli hyvä asia. Rinkat valitettavasti näyttivät koko painonsa. 65 kiloa, kaksi henkilöä, liput käteen ja taas uuteen turvatarkastukseen.

Käsimatkatavaroiden läpivalaisulaitteella olimme yllättyneitä. Läppärit saivat olla repussa omissa suojakoteloissaan, samoin kameravälineet. Takin taskuista ei tarvinnut nostella mitään ulos.

Jokaisella matkustajalle tehtiin henkilökohtainen patukkatarkastus. Patukka piippasi huomatessaan metallia. Se ei sattunut.


Lokaaleja India Gatella.

Lopulta olimme läpäisseet kaiken. Helpotti. Aamulla alkanut päänsärky alkoi laantua, enää ei tarvinnut jännittää. Rukouskutsuiksi uskomamme äänet kaiuttimista paljastuivat lähtevien lentokoneiden tunnuksiksi. Odottelemme parhaillaan lupaa edetä portille. Portilta näyttää olevan 20 askelta lentokoneelle, maata pitkin.

Lentokentällä havaittua:

-25 pistoolia

-Aika monta ei-intialaista

-Ei mainittavia ravintolapalveluita, vain pieniä snack-tiskejä.

Ja vielä kuvia Delhistä:


Terassilla.


Lapset pitävät valokuvatuksi tulemisesta. Koululaisia kotimatkallaan.


Kuka ei kuulu joukkon?


Keksi hyvä kuvateksti.


Punainen linnoitus on vanhan Delhin jonkinlainen vetonaula. Komia paikka.

Edelliset paivitykset ovat singahdelleet nettiin tekstiviestien valityksella. Nettiin kirjoittamisesta veljelle iso kiitos. Sama meininki tullee jatkumaan lahes koko reissun ajan, koska ei taalla tunnu olevan nettia missaan. Gulmargissa on yksi yhteys yhdessa hotellissa, mutta se ei ole toiminut lumisateen vuoksi. Sama syy Tangmargissa, jossa ilmeisesti kylan ainoa nettiyhteys loytyi jonkin hallituksen virastotalon kellarin takahuoneesta. Elamyksia, elamyksia.

Eilen siirryin 1300 metria alaspain yhdeksi yoksi, kun kropassa alkoi tuntua vuoristotaudin oireita. Alakylilla hotellihuone tarkoitti pienta koppia, jossa oli lammityksen kamina ja valona kynttila - salama pisti sahkot poikki kuuden aikaan alkuillasta. Eipa silla, lepailin vain sangylla muutaman peittokerroksen alla ja join vetta sen minka pystyin.

Tanaan olo onkin ollut huomattavasti parempi, vaikka vahan viela on loysa olo. Siis lahinna energiatasojen suhteen, immodiumia ei ole viela tarvittu. Lapparille olen rustaillut tarinoita ja laitellut kuvia ties mista hienouksista, mutta vaikuttaa sille, ettei taalta saa niita nettiin mitenkaan. Langaton yhteys ei ole tuttu asia.

Gulmargissa on satanut lunta nyt viisi paivaa putkeen. Ylhaalla keskiasemalla (3300m) on yli metri lunta, kylilla autot eivat paase oikein liikkumaan. Ennen tata dumppia ei ollut lunta ollenkaan. Ihan hyvaan saumaan tulimme paikalle.

Nyt istutaan poikien kanssa srinagarilaisessa nettikahvilassa. Ei mitaan lammityksia, joten sormet kohmeessa saa nappailla. Sama on autojen kanssa. Lammityksia tai tuulettimia ei ole, joten autossa on hyva olla kaikki mahdolliset vaatteet paalla. Vaikka pyyhkijansulat toimisivat, niin sisapuolella auto on kosteutta ja vetta taynna.

Lumisateen pitaisi pian loppua, jos sitten paasisi hiljalleen katselemaan vuoriharjanteen ylaosaa. Taalta isosta citysta otetaan viela reput tayteen hedelmia, mehua, leffoja ja muuta tarkeaa, sitten takaisin kylille!

Otetaan vahan takaisin siita meidan hotellista. Suihkun vesu on nimittain aika... nokialaista. Saimme vihdoin lampiman veden toimimaan, joten eikun pesulle. Menossa likaantunut tukka tuntui hetken aikaa puhtaalta, mutta parin tunnin paasta pesusta se alkoi nayttaa jo rastoittuneelle pummiletille. Ahdistus.

Huomenna lahdemme jo Kashmiriin, joten viime hetken pelastuksena menin hotellikatumme toisella puolella sijaitsevaan hiussalonkiin. Muutamalla eurolla oli tarjolla hiustenleikkuu ja pesu.

Nyt minulla on uusi ystava. Han on siis M. D. Guddu, The Prince Hair Saloonin (ladies and gents) omistaja. Yhdeksan vuotta Saudi-Arabiassa ja nyt sitten... Delhissa. Jokainen tavallaan ja omanlaisella urakehityksellaan tietty, ei siina mitteen.

Hiusmalliksi naytin senttia sormieni valissa. Just a little. Ensimmaiset tupsut putosivat eteeni noin neljan sentin pituisina. Mutta kyllahan artisti tietaa.

Guddu oli selvasti ammattilainen ja artisti. Jokainen saksienliike paattyi jaakiekkomaalivahdin rapylan tyyliseen heilautukseen. Kai siita nyt tuli ihan kiva.

Olimme sopineet pakettiin myos hiustenpesun. Hot or cold? Hot please. Intia-tyyliin kuumaa vetta alettiin lammittaa litran vedenkeittimella. Silla valin Guddu alkoi hieroa paanahkaa. Puoli desia oljya, it is very good for you, ja sitten laiskimaan. Suomessa paanahkaa hierotaan ymmartaakseni suht hellavaroen, mutta Guddun tyyli oli lahempana intiaanihierontaa. Laiskintaa, lapsintaa ja rummuttelua. Mutta toimi hyvin.

10 minuutin rentouttelun jalkeen pestiin tukka. Siita tuli ihan hyva, ottaen huomioon etta vetta kaytettiin silmamaaraisen arvion mukaan noin 8 litraa.

Eika tassa viela kaikki. Naamassani on kuulemma epapuhtauksia. En sita tassa polyssa ja sheissessa kiellakaan, joten ei muuta kuin kasvonaamiota. Valitsin kultaisen, ayervedalaisen ja suklaisen joukosta halvimman eli ayerjonkin, vaikka Guddun suosikki olisi ollut suklainen. 25 minuutin ja seitseman aineen seka hillittoman hieronnan, nipistelyn ja vatkaamisen jalkeen jalkeen iho on kylla varsin "sooft and shrining", eli pehmea ja hohtava. Tasta eteenpain minun pitaisi kerran viikossa hieroa sitruunaa naamalleni. Kai sen saa kuivaksi helpommallakin.

Koko lystille tuli lopulta hintaa huimat 18 euroa. Olisi siina varmaan ollut tinkimisen varaa, mutta jos mr. Prince tuli tyytyvaiseksi eika minuakaan tuo hirveasti haitannut, niin hinta lienee ollut sopiva.

Ryhmamme kolmas jasen eli Seba saapuu ensi yona. Seba varmisti myos kentalla, etta rinkkani tulee mukaan. Nyt sitten paa puhtaana kohti Kashmiria!

Kuvia olisi vino pino kameralla, mutta kaikki piuhat ovat tietysti rinkassa. Etta nain.

Pikkujuttuja Intiasta:
-Delhiin lentaa noin kuusi ja puoli tuntia. Matka Kanarialle kestaa yhta pitkaan. Intia on paljon halvempi.
-Katukeittiot ovat tahan mennessa pettaneet pahasti, vaikka pienia ja paikallisten suosimia mestoja olisi kuulemma hyva suosia. Matot ovat mauttomia, riisi kylmaa ja ruoka ihan vain epamaaraista. Paikallisten suosima ravintola taas veti pisteet kotiin.
-Kiharatukkainen Antti keraa kaikki katukaupustelijat, mutta suoratukkainen Arttu ei juuri ketaan. Antti ei pida tasta.
-Punainen linnoitus oli joku turistikohde. Jotta paasi linnoitukseen sisalle, piti paasta lapi kahden sotilaan portista, kahden sotilaan hiekkasakkikonekivaarivartiosta seka metallinpaljastimesta ja lapivalaisulaitteesta. Ja viela yhdesta konekivaripesakkeesta.

Snow-forecastin mukaan Gulmargiin luvassa viikonlopuksi mannaa:

Weather Summary:

A heavy fall of snow, heaviest during Sun morning Temperatures will be below freezing (max -3°C on Thu afternoon, min -10°C on Thu night) Winds increasing (light winds from the SSE on Thu afternoon, fresh winds from the SSE by Sat night)

Toivotaan parasta!

Onhan se huimaa, etta finski voi havittaa rinkan suoralla lennolla hki-delhi. Tai eihan se ole havinnyt. Ei vaan lahtenyt Helsingista kyytiin. Lento oli pari tuntia myohassa, joten oneworldin toimisto oli lentokentalla yllattaen suljettu, vastahan kello oli vartin yli kolme aamulla.

Ei muuta kuin sotilaiden rynnakkokivaareita vaistellen  "taksiin", ja parin tsast a litl tesnikal problmin kautta paasimme hotellille, jonka kuski yllatykseksemme loysi ihmeen nopeasti. Hotelli oli ennakkoluulojen vastaisesti erittain siisti ja vastaa ehka Suomen kahden tahden pensionaattia. Tosin vessa ei herata luottamusta, vaikkakin siella on eurooppalainen vessanpontto. Ja tuuletusikkunan takana on ilmeisesti pulupariskunta, jotka vetavat serenadia aina yoaikaan. Ja kadulla meidan alapuolella alkaa jokin katupora jyrata heti aamukuudelta. Okei, eli ei ihan Suomen hotelliolosuhteet ehka sittenkaan.

Hotellimme bossi on hoidellut matkatavara-asioitani ja lupasi, etta huomenna rinkka on hotellilla. Toivottavasti, koska ylihuomenna olemme jo Gulmargissa. Saa nahda kulkeeko posti sinne asti, vahan epailen ainakin paikallisten puheiden perusteella. Mutta tahan asti bossin puheet ovat pitaneet paikkansa. Eika paljon muuhun voi tassa tilanteessa luottaa.

Pari huomiota elamanmenosta Delhissa:
- Jokaista mahdollista tyotehtavaa varten on henkilo. Ravintolassa listaa selvitti meille nelja henkiloa. Hotellissa jokaisessa kerroksessa on pari kerrospalvelijaa, respasta vastaa joku, matkavarauksista joku, matkatavaroita kantaa pari tyyppia ja ovimiehiakin on pari. Ja kyseessa on halpa perushotelli, joka vaikuttaa suht hiljaiselta.

-Savusumu peittaa kylan joka puolelta tasaisen varmasti. Aurinko on jatkuvasti punertava.

-Ihan hitosti ihmisia aivan joka puolella. Kavelemassa, pyorailemassa, autoilemassa, hengailemassa... Toisaalta kylilla asuu ilmeisesti 25 miljoonaa kansalaista, joten ei se nyt silleensa ihme ole.

-21 astetta on paikallisten pukeutumistyylin perusteella jo jaatava. Pipot ja takit paassa, autoissa lammitys taysilla.

-Kashmirissa on kuulemma todella, todella kylma. Kylminta pitkaan aikaan. Ainakin miinus viisi, jopa seitseman astetta pakkasta.

-Ruoka on hyvaa ja halpaa. Illallinen kahdelle useammalla erilaisella annoksella ja ekstrauksella kaikkineen 12 euroa.

-Lonely Planetin Intia-kirja maksaa taalla 20 euroa, Suomessa olisi ollut muistaakseni 35. Jos joku tarvitsee halpaa kirjaa helmikuussa, niin ilmoitelkoot.

-Lehmia hengailee oikeasti kaduilla. Ja liikenne on yhta kaaosta.