Viisi talvea hiihtohommia takana. Verbier, Gulmarg, Chamonix, Utah. arttu.muukkonen(at)uta.fi
Kevät meni vauhdilla ohi. Päivittelen nyt blogiin kuvia keväältä ja kesältä.
Huhtikuussa pääsin K2:n henkilökunnalleen ja sidosryhmilleen järjestämään Kamp K2 -tapahtumaan mukaan. K2 oli vuokrannut oman pienen hiihtokeskuksen Itävallasta muutamaksi päiväksi käyttöönsä. Siellä kauppiaat, maahantuojat ja median edustajat saivat testailla välineitä ja ottaa chillisti. Oli kiinnostavaa nähdä, mitä tapahtuu, kun iso organisaatio pyöräyttää homman liikkeelle oikein kunnolla. Eikä K2:aan järjestä tuollaisia bakkanaaleja kuin kerran kahdessa vuodessa.
Porealtaaseen oli hodaritarjoilu.
Eräällä puolalaisella herralla oli aito K2-takki 1980-luvun lopulta.
K2 tekee myös lautoja, enpä ollut aiemmin ajatellut asiaa.
Paikalla oli myös vin pino ammattilaskijoita. Norjalainen Danny Larsen koristelee lahjalautaansa.
Dj:t olivat hyviä.
Tulin monen vuoden tauon jälkeen Lappiin hiihtelemään. Kyllähän kannatti, pehmeää lunta riittää offareilla ja ihmisiä on vähemmän kuin legendaarisessa SaiPan pelissä. Varsinkin Pyhä rokkasi lujaa. Aiemmin olin käynyt Pyhällä joskus alaikäisenä, jolloin olin kiinnostuneempi parkista kuin mistään offareista.
Aika on kulunut, joten Jacksonin metsät ja ties mitkä kurut olivat nyt ykkösenä listalla, parkissa kävin lähinnä katselemassa junnareiden suorituksia.
Mutta luntahan oli vaikka kuinka paljon. Hain vähän parempaa kuvakulmaa yhteen kuvaan ottamalla sukset pois jalasta, niin humahdin rintaa myöteen lumeen. En tiennyt, että Suomessa voi olla noin alppimaiset lumiolosuhteet. Myös puuteria riitti, ja kuten todettua, Pyhällä ei näkynyt offareilla juuri ketään. Ei sillä, että se olisi haitannut.
Laihon Antti stikkailee menemään Pyhän secret spoteissa.
Niin, kuten jokaisessa keskuksessa, myös Pyhällä on omat huippusalaiset laskupaikkansa. Epäilemättä sellaisia on, mutta myönnän vähän hymyilleeni lausahduksille, koska kyseessähän on suhteellisen pieni, pyöreähkö tunturi. Tällainen hieman kokemattomampi Pyhän-kävijä voisi herkästi luulla, että siinä 100 metrin säteellä ne mansikkapaikat varmaan sijaitsevat. Mutta Pyhän vieressä on tietysti muutama tunturi, jonne kokeneimmat skinnausurokset tuntuivat suuntaavan, eli kai siellä sitten on vielä parempaa hiihtoa.
Kävin myös muun muassa Sallassa. Ehkä paras mainosslogan pitkästä aikaa löytyy Sallan rinnekartoista: Salla - in the middle of nowhere. Mitä puhutaankaan heikkouksien kääntämisestä eduksi...
Sallan hulluilla offareilla.
Lapin meiningistä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, koska täällä vedetään niin eri mentaliteetilla. Palaan ehkä aiheeseen myöhemmin. Tässä kuitenkin suosikkini Lapista. Ainakin Itä-Lapissa bussipysäkit ovat pittoreskeja avonaisia leikkimökkejä. Laudasta tehtyjä ja nätiksi maalattuja. Noh, ilkivalta on selvästi universaalia.
Bussipysäkki.
Kävin hiihtelemässä.
Aika jännä juttu, kun sitä nyt oikein ajattelee. Viisi vuotta sitten, tammikuun alussa 2005, lähdin ensimmäistä kertaa elämässäni talveksi ulkomaille. Suuntana oli Verbier.
Jos vähän vetää mutkia suoriksi ja kirjoittaa amerikkalaisittain, on se lähtö määrittänyt elämääni aika paljon. Siitä alkoi viiden talven lasketteluputki. Sinä aikana laskettelin sieluni kyllyydestä, sain tutustua hurjaan skaalaan erilaisia ihmisiä, kirjoitin laskettelusta ja paljon muustakin, sain ensimmäisen oman digikameran ja muutaman vuoden kuluttua ostin ensimmäisen digijärkkärini. Aloin valokuvata entistä enemmän.
Nyt sitten opiskelen kuvajournalismia, päätoimitan Vapaalasku.comia, teen toimittajan ja valokuvaajan töitä - ja ehkä merkittävin asia kaikista - kävin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2002 viikon turistimatkalla Alpeilla. Silloinhan oli suuntana poikain kanssa Saalbach lukion hiihtolomaviikolla. Joulukuussa oli suuntana Verbier. Sama paikka, josta viisi vuotta sitten koen alppiurani aloittaneeni. Nyt menin vanhaan kotikylään turistina.
Oli mukavaa. Oli rentoa. Oli outoakin käydä vain ja lähteä saman tien pois. Silloin uskottelin vielä vanhoille tutuille, että tulen maalis-huhtikuuksi takaisin. Pitikin valehdella. Opinto-ohjelma pitää huolen siitä, että ehdin olla Alpeilla vain pari hassua viikkoa.
En väitä, etten katsoisi yhtään haikein mielin kavereita, joista yksi lähti Hakubaan ja toinen Verbieriin heti tammikuun alussa. Etteikö vuoristoilmaa olisi kiva hengittää. Olisi kiva tehdä omia portaita vuorilla sen sijaan, että kiipeää niitä pääaulan rappusia kerta toisensa jälkeen Tampereella.
Etteikö kavereiden puuteripäivitykset Facebookissa kuitenkin vähän kirpaisisi. Etteikö harmittaisi edes vähän lukea Vapaalasku.comin lukijakilpailun vastauksia, joissa udeltiin talven laskusuunnitelmia. Joku aikoi muistaakseni Kanadaan, Alpeille ja Norjaan saman talven aikana.
Etteikö olisi ollut siistiä jäädä joulukuussa Verbieriin ja nautiskella lumisateista, jotka alkoivat, kun lähdin.
Ei, sitä ei ole vaikea myöntää. Totta kai sitä vähän katselee lumisia maisemia ja kiroilee hiljaa mielessään, että ensimmäistä kertaa sitten alkuvuoden 2004 on tammikuun puolivälissä Suomessa. Jostakin mielen sopukoista se vapaalaskija huutelee, ettei tammikuussa pitäisi täällä olla, vaan mieluummin vaikka Jenkeissä, Intiassa tai Alpeilla (ja Alpit uudestaan vuodelta 06).
Tiedän, että Suomen keskukset ovat huono verrokki, vaikka miten sen selittäisi.
Mutta nyt nautitaan tästä. Punaisena paistavasta, matalasta auringosta Helsingissä, upeasta kuurasta kaupungilla, velattomasta luottokortista, siskontytöille laskettelun salojen opettamisesta, valokuvaukseen kannustavasta inspiroivasta ympäristöstä, lumivyörykursseista, ihan vain olemisesta. Ja tietysti tulevista opintopisteistä. Heh. Eh... No ei kai. Aika aikaansa kutakin. Nyt on minun vuoroni vähän kärvistellä.
Pari kuvaa lisää menneeltä reissulta:
Sitä parempaa Migros-suklaata.
Maistuu kroissanttikin Sveitsissä paremmalta kuin Suomessa.
Pub Mont Fortissa oli Virneen näytös. Reilut sata ihmistä tuli katselemaan leffaa.
Sama iltahartaus käynnissä.
MIku diggaili kovasti pirunmoisesta pakkasesta ehkä maailman kylmimmän hissinousun aikana.
Olihan se mukavaa. Levitointitreeniä.
Jätkät soittivat. Mike rumpalina. ISO 6400 oli ihan ok:n näköistä.
Terveiset Terolle, kivat hoodit teillä!
Olipahan kausi! En osannut odottaa ihan tällaista kevättä, kun Jenkkilän koneeseen tammikuussa astuin.
Ennen kaikkea hyvä ja työteliäs kausi. Tiesin syksyllä, että ihmeitä saa tapahtua, jotta kaikki hommat pysyvät käsissä: pitäisi tehdä oikeita töitä, kirjoitustöitä, kuvata, kuvata laskuleffaa, hoitaa asioita ja vielä nauttia laskemisesta.
Jälkikäteen ajateltuna voisi sanoa, että hyvin kävi, mikään ei kussut ja tuli pari mukavaa ylläriäkin.
Yksi asia joka jäi vähän harmittamaan oli still-kuvaamisen vähäisyys. Toisaalta halusin, että saamme leffaprojektin hoidettua, joten tietoisesti keskityin siihen. Mutta toisaalta, nyt kun olen vähän katsellut talven kuvasatoa, niin on siellä seassa pari hyvääkin otosta.
Lumitilanteet menivät reissuillani vähän vaihtelevammin kuin niillä, jotka nauttivat koko talven Alppien dumpeista. Tammikuussa ei Jenkeissä satanut kuin muutamana päivänä, mutta Alpeilla satoi runsaastis. Helmikuun "kuivan jakson" päätin olla Suomessa töissä, mutta niin vaan faceshotteja huudatettiin Alpeilla.
Maaliskuussa alkoi onni suosia, juuri kun kuvasimme leffaa satoi sopivasti lunta ja paistoi aurinko. Huhtikuussa tulikin Norjan reissu, jossa satoi, mutta vettä. Onneksi välillä paistoi aurinkokin. Huhtikuun lopulla dumppasi, samoin toukokuun alussa, oli hieno reissu Chamonixissa.
Keväälle oli vielä suunnitteilla reissu Norjaan, mutta taas tulivat arkielämän esteet tielle, joten sitä pitää vielä pohtia.
Huippuhetkiä talvelta on monia. Ehkä parhaiten ovat silti jääneet mieleen Jenkkien roadtrip ja ihmisten ystävällinen asenne uudella mantereella. Myös Norjassa oli mahtava päästä käymään, samoin Chamonixin loppukevään puuhastelut jäävät varmasti muistoihin tältä kaudelta muutenkin kuin kuvina.
Mutta ennen kaikkea mielen päällä ovat kaikki ihmiset. En ole ikinä perustanut kliseestä, jonka mukaan harrastuksista saa uusia tuttavuuksia ja ne yhdistävät samanhenkisiä ihmisiä.
Joudun ehkä muuttamaan asennettani. Tällä kaudella, osittain myös Vapaalasku.comin juttujen ansiosta, olen tutustunut moneen uuteen ihmiseen. Olen saanut heiltä/teiltä paljon: uusia näkökulmia, mielenkiintoisia tapoja tehdä asioita, keskusteluja, kokemuksia, väittelyitä, uusia tarinoita. Kiitos kaikille, sekä vanhoilla että uusille tuttaville. Jatketaan ensi talvena!
Wille ja Blumi Tamokin iltamäessä huhtikuussa.
Tälle kaudelle jouduin ostamaan kasan uusia varusteita. Suurinta osaa oli mukava käyttää ja ne täyttivät käyttötarkoituksensa, mutta aika monessa kilkkeessä tuotekehittely oli jäänyt hieman puolitiehen.
Toki kiva design piristää aina päivää, mutta jotenkin laskukamoissa mielestäni form over function on sellainen periaate, jota ei tarvitsisi noudattaa. Seuraavassa kolmen kärki sarjassa nolot lapsukset.
3. Dalbellon monojen kantoremmi
Jännittävä kultaiseen vivahtava väritys, paketissa kaksi sääriläppää eri jäykkyyksillä, uudenlainen yläsolki, hieno lookki, italialainen perheyritys... Mitä näitä hyviä puolia nyt olikaan. Mutta kantoremmit. Jos tavan monot painavat viitisen kiloa, en itse lähtisi hakemaan muista erottautumista muuttamalla leveitä ja pehmeitä kiristysvöitä alle sentin paksuisella metalliketjulla, joka on vieläpä todella lyhyt.
Ymmärtäisin tuon kikkailun new school -puolen kamoissa, koska niissä ulkonäkö merkitsee enemmän kuin vuoristopässitouhuissa. Mutta yritäpä laittaa monoja repun päälle, sitoa mihinkään tai tehdä niillä mitään muuta kuin vaihtaa kättä ja toivoa ettei ketjusta jää polttomerkkiä sorminiveliin.
PS. Monot ovat muuten hyvät.
2. Dakinen kuvausreppu
Talvella vanha reppu hajosi, joten ajattelin sijoittaa oikein kunnolliseen ja pätevään kamerareppuun, joka on suunniteltu vartavasten laskemista varten. Vaihtoehtoina oli Dakinen Sequence ja Burtonin vastaava malli, mutta saatavuussyistä päädyin Dakineen.
Eipä ole paljon kehumista. Reppu painaa kuin synti, minkä ehkä ymmärtää, koska sisällä on kamerablokki ja paksu Batman-henkinen selkäpanssari suojaamassa kamoja ja selkärankaa. Kiinnitys- ja kantoremmit ovat ihmeen kapeaa ja ohutta materiaalia, rintastrappia ei saa asemoitua paikalleen, reppuun ei mahdu muuta kuin kamera ja vyörykamat eikä repun ompeleet kestä vetoa kunnolla.
Jos tehdään kamerareppu, niin mielestäni sinne pitäisi mahtua myös taukountsikka, sen pitäisi kestää jalustan ja suksien paino ja veto kun ne kiinnittää ulkopuolelle, eikä sen pitäisi ratkeilla useammasta kohtaa parin kuukauden käytön jälkeen.
PS. Kamerablokkisysteemi on pätevä, samoin matkustaessa reppu menee käsimatkatavaroihin ja sinne saa tungettua läppärin.
1. Scottin offari-sompa
Jouduin hankkimaan uudet sauvat, kun vanhat teleskoopit hajosivat ja pitkän vetkutuksen jälkeen en viitsinyt enää jatkaa krapulaisten kavereiden sauvavuokraamon hyväksikäyttöä. Tavoitteenani oli ostaa tavalliset sauvat, jotka ovat kohtuuhintaiset ja niissä on valmiiksi offareita varten tehdyt tavallista isommat sommat.
Sellaiset sitten löytyivät ja lähdin onnellisena laskettelemaan. Parin viikon käytön jälkeen sompiin alkoi tulla halkeamia. Juuri ennen kauden viimeistä haikkia teippasin ne jesarilla kuntoon, mutta puolen sentin teippikerroksesta huolimatta toinen sompa halkesi kokonaan ja toinen repesi irti paikaltaan! Vauhdin lykkiminen oli aika hankalaa, kun toinen sompa oli puolivälissä sauvaa.
Kiroillessani sompia kuulin suksiliikkeessä työskentelevältä kaveriltani, että he ovat vaihtaneet järjestään juuri tuota sompamallia pois ja pistäneet uutta tilalle, koska ne eivät vain kestä. Nice.
PS. En tiedä palaanko teleskooppeihin enää, mukavaa kun tavan sauvoilla ei tarvitse pelätä kierteiden hajoamista.
1) Tietoa
- Kashmirista on kirjoitettu paljon englanniksi ja jonkin verran suomeksi. Googlaamalla löytää hyvin tietoa. Blogissani on tekstiä suht kattavasti viime kaudelta, ajankohtina tammi- ja helmikuu.
- Ulkoministeriön tasaisin väliajoin päivittyvä matkustustiedote Intiasta kertoo hyvin myös Kashmirin tilanteesta. Tiedote.
- Varaa lennot.Finnairilla on suora yhteys välillä Hki-Delhi (6,5h). Jet Airways toimi ainakin meillä hyvin, kun lensimme Delhistä Kashmirin pääkaupunkiin Srinagariin (1,5h).
- Hanki viisumi. Maksaa viitisenkymppiä ja sen saaminen kestää viikon verran. Passi pitää lähettää suurlähetystöön.
- Hanki tarvittavat rokotteet. Ainakin A-hepatiittia vastaan kannattaa ottaa piikki. Muista ottaa ajoissa ennen matkaa, että rokote saa täyden tehonsa.
- Majoitukset voi diilailla itsekin, samoin taksikyytejä lähtee lentokentältä kyllä, mutta Skihimalaya ja sieltä herra Peter Robinson hoitaa matka- ja majoitusjärjestelyitä Kashmirin maakunnan hallituksen luvalla. Suosittelen, jos intoa ei riitä sissiseikkailuun eksoottisessa kohteessa.
- Ota pyydasukset mukaan. Lunta pitäisi riittää. Jäätikkökamoille ei ole tarvetta.
- Ota mukaan ohuita hanskoja tai muuta vastaavaa halpaa mutta lämmintä varustetta. Niitä kannattaa antaa esimerkiksi taksikuskeille ja pikkulapsille, jota kärttävät rahaa, vaikkei jalassa ole edes sukkia.
- Itselleen kannattaa ottaa mukaan lämmintä olovaatetta. Nimimerkillä laskuhousut jalassa iltaisin, kun farkut olivat liian kylmät.
- Siellä on kivaa ja kokemus on varmasti ikimuistoinen!
Laitan linkin Youtube-versioon, kun/jos sellainen saadaan aikaan.
Ja tässähän se, kiitos Matille leffan lataamisesta.
On muuten hiton hieno leffa. Saa aikaan fiiliksen, että nyt pitäisi päästä mäkeen ihan saman tien. Introssa on käytetty miun kuvia, ehkä talvella blogia lukeneet tunnistavat. Ja allekirjoittanut laskettelee siellä jossakin väleissä myös. Keltainen takki vilahtelee.
Aiemminkin kuviani on julkaistu, mutta pääosin juttujen kuvituksena, osana kokonaisuutta. Tuo jääsilta-kuva on ensimmäiseni, joka seisoo omilla jaloillaan, kuvana muiden joukossa.
Mietin pitkään, mitä tästä kehtaa kirjoittaa. Mutta koska olen yrittänyt pitää blogia mahdollisimman avoimena ja realistisena kuvauksena hiihtotouhuistani, niin jatkan samalla linjalla. Kuva Skimbaajassa - tai missä tahansa laskulehdessä - on ollut tavoitteenani, jos ei unelmanani, jo jonkin aikaa. Joitakin vuosia sitten olisin ollut innoissani, jos olisin ollut linssin edessä kuvassa. Pari kautta sitten huomasin tavoitteeni muuttuneen. Mieluummin nimi kuvan sivussa ylempänä kuin alempana.
En ollut uhrannut ajatusta sille, että ottamani kuva julkaistaisiin Skimbaajassa jo nyt, näin aikaisin, ekan kauden kuvaustouhujen jälkeen. Ei se tuntunut järkevältä, vaikka lehden palvelimelle latasinkin kuvia. Kuten kokeneemmilta kuvaajilta olen kuullut, se ei tarkoita vielä mitään. Oikeastaan vasta painetun lehden myötä voi huokaista. (Jos siis tavoitteena on saada kuvia lehtiin, mikä lienee useimpien lehtikuvaajien tavoite.)
Kuvan julkaisu on merkitsee itselleni kliseisesti enemmän kuin yhtä aikakauslehden sivua. Se antaa sysäyksen jatkaa ehkä jo hieman valitsemallani tiellä. Että tästä se lähtee, tai ainakin se on mahdollista.
Pyyhin ja kirjoitin monta kertoo otsikkolaatikon tekstiä. Jotenkin olo on vähän kuin juna-asemalla. Jostakin on tultu, ja se on dokumentoitu tähän blogiin. Ja se on oikeastaan aika siistiä, koska tiedän, että näitä tekstejä moni kaveri ja läheinen on lueskellut jo pidemmän aikaa. Kuinka hiihtohommista on tullut jo vähän hallitsevampi osa elämääni. Juna-asema tulee mieleen myös siksi, että kohta mennään taas eteenpäin. Ja otsikkohan pompsahti sitten silmään ihan kuin itsestään.
Laskijana Skipe Oivo, paikka Chamonix. Kuva lienee tuttu myös talven blogimerkinnästä. Koska pidän kuvien tarinoista, niin kirjoitan sen itsekin. Olimme ensimmäisiä päivä Chamonixissa, kun laskimme Enveriltä alas. Kummun yläpuolella Skipe pysähtyi ja sanoi, että tässä saattaisi olla kuvan paikka. Sää oli vähän pilvinen, mutta pieniä aukkoja näkyi siellä täällä. Kokeilin ensin peruslinssillä, mutta vaihdoin sitten laajikseen. Ympäristö oli sen verran komea, että halusin senkin mukaan kuvaan. Taisi olla minun ja Skipen ensimmäinen "yhteiskuva". Kuten moneen kertaan on todettu, kiitokset mallille.
Ostin viime syksynä lainarahoituksella järjestelmäkameran ja linssejä, jotta voisin ottaa parempia kuvia. ja jotta voisin kuvittaa omat juttuni. Nyt voin sanoa, että sijoitus kannatti.
Ensimmäiset lasku- ja fiiliskuvat napsin Kashmirissa. Kannatti olla ahkerana, sillä juttuja ja kuvia sain myytyä kolmeen eri lehteen. Yhteen vähän pienemmän, toiseen vähän isomman, kolmanteen reilun satsin.
Juttujen myymistä tärkeämpiä asioita olivat solmitut kontaktit ja yhteydet. Nyt jatko on vain itsestäni kiinni, kun esittelyt on tehty. Toki kirjoittaminen auttoi, mutta ilman hyviä kuvia olisi hankala myydä vetävääkään tekstiä. Varsinkin, jos kameralla ei voisi tallentaa raw-muotoon.
Laskukuvien markkinointi ja saaminen eri laskulehtiin selviää vasta ensi syksyn ja talven aikana, joten niistä en voi hirveästi vielä sanoa, että menikö mikään läpi. Sen tiedän, että yhteen jenkkilehteen sain pari laskukuvaa Kashmirista, kun eräs siellä tapaamani tyyppi teki jutun, mutta hänellä ei ollut fiiliskuvien lisäksi juurikaan laskukuvia. Miulla niitä onneksi oli, joten sinne upposi.
Muuten laskukuvien kanssa täytyy edetä cd kerrallaan. Monella laskulehdellä on valmiit ohjeet kuvaajille, jotka eivät ole suoraan heidän listoillaan. Eli kuvat levylle ja postiin. Sitten odotellaan. Kokeneempien mukaan odotus saattaa olla yhtä pitkä kuin Lahden amk:n ovien avautuminen, eli vuosia. Mutta aina kannattaa tietysti yrittää.
Pidän itseäni tällä hetkellä onnekkaana: talven ansiosta kamera siirtyy omistukseeni, eli mielestäni laina todellakin kannatti. Ja kun kuvien ja yhteyksien ohella talvelta kertyi taas pari hyvää käännöstä, niin kyllä tässä voi taas alkaa suunnitella seuraavaa sesonkia.
Mutta ei sillä, ei tässä niin suurta zurnalistia vielä olla, että voisi ihan pelkillä palkkioilla lähteä kesään; duunit ovat kutsuneet jo Suomeen saapumisesta lähtien.
Ohessa vielä pari kuvaa arkistoista, jotka eivät syystä tai toisesta näkyneet Gulmarg-postauksissa:
Paikallinen soldier valvoi, kun Antti ja lokaali auttoivat Sebaa aidan päälle.
Jarno shoppailee Drangin kioskilla.
Punahousuinen mies oli paikallisoppaamme veli. Vieressä veljen ystävä.
Ei pronografiaa siis meidän vakionettimestassa Srinagarissa.
Seuraavassa postauksessa jotain kesäisempää.
Pahiten osumaa ovat ottaneet sukset. 4FRNT:n sivakat lähtivät alennusmyynnistä mukaan muistaakseni toisen kauden lopulla, eli nyt noilla on hiihdelty reilut kaksi täyttä kautta. Huomasin Kashmirin-reissun jälkeen, että kantti on mennyt vähän poikki. Myöhemmin se oli revennyt lisää. Noudatin kuuliaisesti ohjeita käyttää sitä oikean jalan ulkokantin kohdalla, niin ei häiritse niin paljon laskua.
En ole pitkään aikaan uskonut kanttien ihmeitä tekevään voimaan: offarilla kantit ovat harvoin tarpeen (jos on jäinen paikka, niin silloin olen väärässä paikassa) ja rinteitä varten voi vuokrata puikkasukset. Pohjillakaan ei ole niin väliä, koska harvoin olen uskaltanut vetää suorilla alas niin lujaa, että vauhtia ei olisi ollut tarpeeksi. Niinpä noilla suksilla on pärjännyt oikein mukavasti.
Tällä kaudella testailin jonkun verran muita suksia. Huomasin, että rakkaat mustat puikulani olivat alkaneet kuoleentua, toisin sanoen ne eivät potkaisseet pätkääkään enää takaisin käännöksestä. Noh, kuvatessa silläkään ei ole ollut niin väliä, mutta silloin kun kamera on repussa, niin mieluiten hiihtäisin toki hyvillä kamoilla.
Yllätyinkin, kun nyt molemmat sukset alkavat näyttää tuomituilta seinäkoristeiksi:
Pohjat monojen alta.
Päältäpäin. Tullut tehtyä ahkerasti krosseja kaikista lukemattomista jättidropeista, siksi varmaan tuollaiset reunat.
Entäpä monot? Olen käyttänyt astetta jäykempiä semikilpamonoja, koska ne saa kireälle ja niissä on hyvä tuntuma sukseen. Taitavat olla muuten jo kolme kautta vanhat, eli vuoden 2005 mallistoa. Vai olisikohan ylikautiset vuodelta 2004? Jotakin sinnepäin joka tapauksessa.
Tällä kaudella nuokin alkoivat pyöriä jalassa melkein ympyrää. Sisäkenkä on siis aika kulunut. Noh, sehän tarkoittaa vain sitä, että pitää laskea paremmin, kun mono ei korjaa virheitä. Soljet ovat vääntyneet siten, etteivät (osa niistä, siis) ne vedä ihan oikeaan suuntaan. Pikkuvikoja.
Vähän isommat ongelmat alkoivat loppukaudesta, kun ulkokengät pohjat alkoivat olla niin kulahtaneet, että siteet piti lyödä käsin kiinni. Monossa ei siis ollut tarpeeksi matskua painamaan jousta paikalleen. Yksi vaihtoehto olisi pistää vibramista lisää tavaraa pohjaan, mutta ehkä joudun luopumaan kauden päätteeksi myös näistä kapistuksista:
Sisäkenkä, päältä.
Ulkokenkä, takaa.
Avokypärä on jo viitisen vuotta vanha, joten se jäi jo ennen kauden alkua kotiin. Osittain myös siksi, että kahden kypärän roudaaminen ympäriinsä on tilaavievää. Ajattelin myös, että full face toimii tilanteessa kuin tilanteessa. Tämän kauden jälkeen voin todeta, että haikkauksilla kuolakuppi on veemäinen vehje. Pitää keksiä ensi kaudeksi jokin ratkaisu.
Lipan jos löytäisi jostakin varaosana, niin näyttäisi paljon coolimmalta. Pienet naarmut ovat pieniä naarmuja, mutta niitä kun tulee tarpeeksi, niin kypärä pitäisi vaihtaa.
Uusimmat laskuvaatteeni sain keväällä 2006. Hyvin ovat palvelleet, vaikkakin värit ovat vähän hävinneet. Laskuvaatteita ei tarvitsisi vaihtaa kovin usein, ellei halua välttämättä sovittaa takkia uusien hanskojen värimaailmaan tai siteitä ja housujen kuosia toisiinsa. Ongelmia tulee vastaan siinä vaiheessa, kun takkia on pessyt tarpeeksi: kyllästeaineista huolimatta sadetakkiominaisuudet alkavat kärsiä. Millä lie lipeällä pitäisi kuoret pestä, jotta hien haju ei tulisi takaisin heti parin kuumemman haikin jälkeen takaisin. En tiedä. Noh, värit ainakin lähtevät herkästi:
Alkuperäinen väri keskellä.
Vaikka kamat näyttävät vähän räjähtäneiltä, niin olen oikeastaan tyytyväinen. Tyytyväinen siksi, että välineet ovat kuluneet oikeassa käytössä. Muistuttaa myös siitä, että olen saanut viettää aika hienoja aikoja - ja aika usein. Jos joku sponsori lukee tätä, niin tavaraa otetaan käyttöön bloginäkyvyyttä vastaan!
Olin jo unohtanut, miten tuskastuttava bäkkärin lopputraverse onkaan. Midiltä pääsee sentään portaita pitkin pois, mutta bäkkäriltä täytyy puskea epätasaista ja viettävää latua pitkin ainakin kolme ja puoli kilometriä. Lisätään kuuma aurinko, kuolakupillinen kypärä ja luistamattomat sukset, niin alkoivat olla aika hartsa-fiilikset.
Mutta mutta, Antti ja Ossi hyppäsivät kaltsilta. Viime vuonna kokeilin itsekin yli kaksimetristä kalliota, nyt olin sitten turvallisesti kameran turvallisemmalla puolella. Komeita hyppyjä, puf vain kuului alastulossa.
Antin tyylinäyte.
Lähdimme Breventin puolelle haikkaamaan eräs komea seinä mielessämme. Ylöspäin oli hankala tehdä portaita, kun lunta oli rintaan asti. Haikkilaulujen avulla selvisimme aika pitkälle, vaikka vähän korpesi katsoa lumikenkäileviä lautailijoita ja skinnailevia suksijoita. Meillähän ne kamat jäivät kämpille.
Aurinko paistoi ja elämä oli mukavaa. Koskematonta kenttää näkyi joka puolella, kunhan vain jonkin valitsisi. Koska suuri tavoitteemme oli myöhäisen lähdön ansiosta liian suuri, päädyimme laskemaan perusseinää. Samalla loppui auringonpaiste, kun laakson päällä hengailleet pilvet peittivät auringon ihan lopullisesti.
Hiihtelimme sitten takaisin alas aika koppuraista lunta. Peililasit sinkissä olivat aivan mahtavat. Jos jotain hyvää, niin naamaa kiristää mukavasti. Alkaa rusketus olla kohdillaan.
Skipe.
Skipe taas.
Miku.
Ikkelä.
Tänään paratiisi tosin näyttäytyi jopa miellyttävämpänä: samalla kun Chamonixissa suljettiin hissejä rankan lumentulon vuoksi, sai Courmayerissa hiihtää keveässä pakkaslumessa hissien liikkuessa kuin nelivetolada lumimyrskyssä.
Totta puhuen aamulla pohjat tulivat vielä läpi. Ja vielä totuudenmukaisemmin iltapäivällä ei. Iloista metsähiihtoa hyvällä jengillä. Kelpasi.
Samin koko naaman suojaava kypärä heitti lumet sivuille ja sisään.
Jari pöllytti. Tykkään tästä kuvasta, vaikkei olekaan aivan kirkkain mahdollinen. Vauhtia ja vähän erilaista lumisade-paljon-lunta-metsähiihto-menoa.
Miku vauhdissa.
Siinä se puu seisoi, aivan yksinäisenä valossa, kuin hylättynä. Pitää muistaa kun seuraavan kerran tarvitsee joulukuusta.
Lumisade oli baaritaisteluparin mukaan alkanut vasta aamuyöstä. Noin puolessa vuorokaudessa oli parhaisiin paikkoihin tuprutellut metrin verran tuoretta. Ylös puurajan yläpuolelle on saattanut pudotella hieman enemmänkin.
Ai niin, Italiassa eli paratiisissa oli baari, jossa sai juoman hinnalla syödä niin paljon tapaksia kuin halusi! Tai noh, tarkoitus oli varmaankin ottaa vain vähän maistiaisia, mutta koko ajan tarjoilijat toivat lisää kamaa isoon buffet-pöytään, joten hyödynsin viiden euron limpparilasia sitten useamman kerran. Pisteet Italialle, taas kerran.
Yksi vielä. Sami menee.
Lunta oli tullut paikoittain sääreen asti ja se oli aika kevyttä. Kivaa lumisadehiihtoa.
Miku ei ollut tyytyväinen asentoonsa, mutta ei se epätelluilijalle sano mitään.
Miku kuusipujottelee.
Iltapäivällä keli olikin sellainen, että lähdimme kohti kaupunkia ja kiipeilycavea.
Kimmo kurottelee keivillä.
Keivillä oli mahtavia reittejä, siis sellaisia, joihin itsellänikin tuntuu olevan joskus lähitulevaisuudessa mahdollisuuksia. Nyt vain treeni päälle, jotta kesällä voisi keskittyä kallioiden valloituksiin.
Näitä sääkuvia riittää, kun ei kerran pääse laskemaan pyydaa kirkkaassa auringonvalossa.
Monet omien kurujen laskijat kiittelevät randonnee-hiihtäjiä, sillä randoilijat tekevät yleensä ladut ylös, mutta hiihtelevät evästauon jälkeen samoja polkuja takaisin. Toisin sanoen tavalliseen aikaan liikkeelle lähtevä laskija pääsee valmiiksi avattua latua pitkin laskemaan hienoja mestoja. (Isot pojat kertoneet, harvemmin tullut lähdettyä randoilemaan mihin sattuu.)
No mutta, lauantaiaamu Verbierissä, muu kämppä hengittää edellisen illan ilmoja vielä sängyissään. Ei uutta lunta, ei viitsi käyttää arvokasta vapaalippua, aurinko paistaa. Loistava hetki kokeilla sveitsiläisyyttä.
Edellisenä iltana joku haukkasi raitista ilmaa parvekkeella.
Jätimme Chamonixin rankkasateeseen. Verbier ei petä koskaan; rajan toisella puolella keli selkeni silmänräpäyksessä.
En löytänyt mistään tähän hätään aitoja randosuksia, joten kaksi kiloa painavien hammastikkujen sijaan lähdin matkaan kahdeksan kilon suksi-sideyhdistelmällä ja neljä kiloa per jalka painavat monot jalassani. Äkkilähdössä kauppaan jäivät myös randonneetrikoot, joten hipsin menemään softshellit jalassa; pelkät aluskerraston housut olisivat olleet tietysti tyylin mukaiset, mutta kovin viileät.
Lähdin Medranilta eli Verbierin päähissiasemalta etenemään poikkilatuja pitkin ylöspäin. Puikkasin välillä jollekin metsäreitille, joka veikin mukavaan mökkikeskittymään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat ja skinnaaminen oli mukavaa. Vaikken ehkä näyttänyt perussveitsiläiseltä alppikauriilta, olivat muut skinnaajat ja vastaantulevat ski patrolit mahdottoman ystävällisiä. Bonjour ja cava helähtivät siinä missä muillekin randoilijoille. Koin olevani osa suurta randoperhettä, jotakin, mitä tavan offarihirmu ei voi tavoittaa. Teki jo mieli lähteä Ranskan puolelle Quechuan kauppaan hakemaan hyvin hengittäviä randohanskoja ja -pipoa, mutta maltoin vielä mieleni.
Läpsyttelin Ruinettesille eli hissiasemalle. Vajaan 700 vertikaalimetrin skinnaamiseen latua pitkin kului vajaat kaksi tuntia. Rauhallista ja mukavaa. Ja erittäin hikistä.
Randoilun edut:
+ Saa rauhassa katsella maisemia, joita hiihdellessä ei ehdi vilkuilla.
+ Kunto nousee kuin huomaamatta, sillä perustahdilla sykkeet pysyvät aerobisella tasolla.
+ Naama hikoilee, aurinko paistaa = rusketus paranee.
Ja haitat:
- Tyhmäähän se on, kun hissilläkin pääsee.
- Näyttääkin vähän hölmöltä, ihan kuin yrittäisi hiihtää tervassa.
- Jyrkkä nousu ja märkä lumi liu´uttaa suksia skineistä huolimatta alaspäin.
Ja pari kuvaa hurjalta vaellukselta:
Traktorit tervemenoa.
Verbierin vieressä, ison lohkareen toisella puolella on astetta pienempi kylä. Saa nähdä, miltä tuo paikka näyttää 30 vuoden kuluttua.
Viimeinen nousu takana. Loivempi reitti olisi ollut pidempi, joten yritin jyrkemmän kautta. Ehkä olisi kannattanut nöyrtyä, niin ei olisi tarvinnut liukua taaksepäin.
Aamuauringon ensisäteet Verbierissä.
Saimme jostakin kumman syystä hissiliput erityisen hyvään hintaan. Ilmeisesti Chamonixin legendaarinen kausikortti auttoi. Noh, lähdimme sitten skinnailemaan mestoille, jotka ovat tähän mennessä jääneet valloittamatta.
Miku skinnailee.
Koko kylän puheenaihe tuntuu olevan lumi. Uutta ei ole satanut kolmeen viikkoon. Ilmeisesti alkukausi on ollut todella hyvä, koska kyllä sitä valkoista kamaa tuntui olevan ihan ympäri vuoria, alinta laaksoa ja eteläseiniä lukuunottamatta. Ei sillä, että se olisi ollut joka paikassa täydellistä puuteria, jos edes pehmeää lunta. Kashmirin-reissun jälkeen oli ihan mielenkiintoista laskea tänään rinnettä, betonia, korppua, sohjoa ja pehmeää sokerilunta. Vaihtelu virkistää.
Ekat Alpeilla tehdyt käännökset. Miku telluilee.
Skinnailun ohella söimme maailman jäykintä leipää. Koska kyseessä oli turistireissu, kävimme Le Chablessa shoppailemassa rinne-eväät oikein viimeisen päälle. Kevyt virhearviointi oli sellainen jämäkkä leipä, joka vaikutti ehkä vähän kovalta, mutta silti ihan syötävältä. Muista tulevaisuudessa: jos patongin kokoinen leipä painaa reilut puolitoista kiloa, älä osta sitä.
Chilli meno. Löysimme pienen alppiniityn, jossa oli hyvä viettää piknikkiä rankan haikkaamisen jälkeen.
Niin, pehmeää luntahan löytyi vaikka millä mitalla. Tai noh, eihän sitä tullut edes naamalle, mutta jotain kuitenkin.
Miku ja trendikuusi.
Tää on kiva kuva. Miku ja sokerilumi.
Kivaa loppu"kevättä", Suomi!
Antti "kurvailee".
Sama mies.
Antti lasketteli kameran ohi. Onnenlaukaukseksi kutsuisin.
Antti otti vielä loppuiltapäivästä ilmaa.
Nyt odottelemme lentojen liikehdintää Srinagarissa. Lumimyrsky on sulkenut kentän. Saa nähdä, milloin pääsemme liikkeelle. Loppuyhteenveto tullee myöhemmin.
Kashmirin kännynumeroon vastaa enää Seba, mie ja Antti ollaan kännykän tavoittamattomissa.
Intian aurinko lämmittää pitkin vuotta. Siksi kai männytkin kasvavat hurjan kokoisiksi.
Antti laskee. Tuossa kohtaa lumi oli astetta kovempaa, muuten aika pehmeää.
Antti hyppelee kylillä. Taustalla näkyy Gulmargin mäki ja toppikin jossain siellä, 4150 tms. metrissä.
Seba ajelee seinämällä.
Seba roppailee näköalatasanteelta.
Sotilas hengaili Tangmargin kylässä.
Kunhan on sinnepäin.
Tänään eli tiistaina oli pilvinen päivä. Kävimme ylhäällä kääntymässä ja suuntasimme sitten tänne Srinagariin internettiin. Antti ehti tössäyttää yhteen paakkuun.
Taustalla Kashmirin laakso. Antti testaili näköalatasannetta toiselta puolelta kuin Seba.
Gulmargissa käy hiihtelemässä tällä hetkellä ehkä noin 50 länsimaalaista, joista varmaan puolet on venäläisiä, osa ausseja ja muutama tuttu on käynyt Verbieristäkin. Tangmargin Hotel Downhillin yläkerrassa on hyvät ruoat.
Odottelen Pine Palace-hotellin ravintolassa. Arttu "Idoli" Muukkonen on saapunut tavalliseen tapaansa viitisen minuuttia myöhässä.
Oliko matka hotellista polun toiselta puolelta niin pitkä, ettet pystynyt arvioimaan siihen kuluvaa aikaa?
Eiku joo sori, piti päivittää viel blogia nopeesti päivän hiihdoista. Vaikka eihän täällä ole nettiäkään, mutta valmiiksi sitten myöhemmin lisättäväksi. Mitäs syödään?
Kuulin, ettei teillä ole kovin hyvät mäiskeet raflassa. Otetaan nyt chicken pirjaania ja juomaksi cokista, clubi tarjoaa.
Jees kiitti, aivan mahtavaa. Meillä on ollut samat ruoat nyt melkeen parin viikon ajan. Ei tiedä missä mättää. Itelleni alkaa riisi olla sellainen punainen vaate, varsinkin ensimmäisen viikon sairastelujen vuoksi.
Niin, kuulin että olet ollut aika heikossa hapessa. Eikö maailma pysynyt horisontissaan vai eikö vain laskukunto ollut kohdillaan?
Heh, olisikin ollut laskukunnosta kiinni. Iski ihan oikea vuoristotauti sitten päälle. Alkuun särki päätä ja olo oli vähän sekava, mutta en antanut sen häiritä. Käytiin laskemassa ja ihmeteltiin menoa, apinoita ja mäkiä. Olikohan mennyt muutama päivä, niin kuiva yskä hyökkäsi, samoin hengitysvaikeudet ja vähän sellaista huimausta oli päällä. Tsekkasin sitten puolen päivän heikkona olon jälkeen Lonely Planetista, että nyt taitaa olla kyseessä vuoristotaudin oireet.
Siinähän ei ole muuta hoitoa kuin alaspäin ja lepoa, joten menin yhdeksi yöksi alakylille, 1300 metriä alaspäin.
Yö siellä ja seuraava päivä Srinagarissa kaupunkipäivää viettämässä. Ajattelin, tai noh, en oikeastaan ajatellut sen enempiä, että seuraavana päivänä voi sitten laskea jo.
Mmm, intiamäiske on hyvää, pitäisi käydä täällä useammin. Mites se seuraava laskupäivä sitten sujui?
Se alkoi ihan hyvin, mutta pitkän päivän myötä alkoivat hengitysvaikeudet. Tuntui, ettei keuhkoissa ole kapasiteettia. Koin myös hiihtourani nöyryyttävimmän hetken, kun kämpille noustessamme mukanamme ollut opas otti sukseni olalleen. Kyllähän jokainen laskija nyt omat kamansa kantaa, olen aina ajatellut. Oli vain heikko hetki, polvet olivat juuri pettää kun Fajaaz tuli ja heitti sauvansa käsiini. Siinä sitten köpsyttelin hotellille, vaikka maa ja taivas olivat sekasorrossa. En olisi siinä tilassa selvittänyt ensimmäisen asteen yhtälöitäkään.
Nukuin yön ja yritin ottaa ihan chillisti. Ehkä kyse ei olisikaan vuoristotaudista, vaan yliväsymyksestä. Seuraavana päivänä en pystynyt syömään mitään, tai kaikki hedelmätkin tulivat ylös. Seuraavaksi aamuksi sovimme kyydin taas alas, nyt lääkärin kautta.
Vai intialainen lääkäri... Millainen kokemus se oli?
No joo, heikossa hapessa horjuin kohti Tangmargin terveyskeskusta. Jostakin sellainen löytyi. Ensin mentiin jääkylmään halliin – niin, täällä on kaikkialla kylmä, ellei hallituksen sponsoroima kaasu- tai sähkölämmitin tohota hiittiä juuri siihen kohtaan, jossa minulle kirjoitettiin jonkinlainen lähete. Sen kirjoitti ihan perusjamppa toppatakki päällä. Valkoisia kuteita ei ollut edes lääkärillä.
Lähetteen kanssa liukastelimme toiselle puolelle keskusta, jossa verhon ja oven takana istui kaksi viisikymppistä miestä, molemmat omalla puolellaan pöytään. Siihen sitten istuin toisen viereen, vaikka paikalla oli tosi paljon jengiä. Ilmeisesti oli minun vuoroni. Kaveri sitten kuunteli, kyseli, mittaili ja totesi, että ihan taitaa olla oikea sairaus. Määräsi lääkkeet ja sitten menoksi.
Ja lääkkeet olivat betasalpaajaa ja jotain rauhoittavaa, parasetamolin lisäksi. Oli ihan lungi olo.
Meidän hotellimme eturakennus täysikuulla.
No varmasti. Kuulin, että siulla oli sykkeet ja arvot idolimaisissa korkeuksissa?
No joo, leposyke on papereissa 100 ja verenpaine 170/104. Niin ja lääkärihinta oli subventoitu ihan asialliselle tasolle. Käynti ja lääkkeet 42 rupiaa eli alle euron. Lääkärin osuus oli 2 rupiaa! Tosin se määräsikin sitten jotain betasalpaajaa ja rauhoittavia.
Vai sait rauhoittavia... Ilmeisesti seuraavat päivät menivät sitten aika rennosti. Olit kaksi yötä aika hiljaisessa mestassa?
Joo, ei ole hirveästi hyvää sanottavaa paikallisista "hotelleista". En toivo kenellekään niihin joutumista. Ensimmäinen mesta, jossa olin yön ekalla alakyläkeikalla oli tympeä 13 neliön koppi, jossa oli yksi kova tuplasänky, pöytä kaksi tuolia ja kamina. Kaminasta, tai siis koko hotellista loppui puut puoli seiskan aikaan. Vessassa ei toiminut lämmin vesi, kylmäkin oli välillä tuloillaan.
Paikallinen opas sanoi sitten toisella kerralla kun tulin alas, että haluatko johonkin toiseen hotelliin, siinä ekassa oli vähän kylmä. Minä olin että joo todellakin, nyt Bashir tietää mistä on kyse. Noh, koskaan ei pitäisi luottaa juopottelevaan muslimiin joka polttelee röökiä toipilaan ihmisen hotellihuoneessa.
No joo joo. Mikä toisessa hotellissa muka sitten mätti?
Siinä olotilassa siellä ei mättänyt mikään. Mutta kun aloin olla taas tajunnan terveellä puolella, aloin ihmetellä makuupussilakanani hajua. Siinä tuoksui aika vahvasti kaasu. Huoneessani ei ollut sähkölämmitystä, joten ainoa tohotin oli taas kaasuvehje, josta lämpöä tuli varmaan se viisi prosenttia ja loput kaasut menivät huoneilmaan. Hengailin aika paljon huoneeni ulkopuolella, josta oli näkymä armeijan tukikohtaan. Telkkarini ei toiminut enkä ollut tuonut mitään luettavaakaan mukanani, ei ollut ylhäältä lähtiessä oikein fiilistä.
Katselin sitten sitä armeijan tukikohtaa. Ei niilläkään ollut paljon tekemistä, heittelivät aidoilla taiteilevia apinoita aina välillä lumipalloilla. Oli ihan siisti kolmen päivän retriitti, en montaa sanaa ääneen sanonut.
Retriitit ovat jees. Itse olen käynyt kiipeilemässä ympäri maailmaa. Vuorella tulee yleensä hyviä ideoita ja ajatuksia. Tuliko sinulla suuria oivalluksia?
No ei pätkääkään! Mutta ei kai tyhjästä päästä voi sen suurempaa tullakaan. Olin ihan tyytyväinen siihen, että tasapaino palasi, edes fyysisellä tasolla.
Onhan sekin tietty tärkeää. Terveys ensin. Nyt olet sitten ollut ihan ok?
Nyt on pari päivää mennyt ihan mukavasti. Olen päässyt laskemaan aika paljon ja kroppa tuntuu nyt ottavan tämän vähähappisemman ilman hyvin vastaan. Toivotaan että kaikki sujuisi ilman suurempia ongelmia, ei täällä kuitenkaan olla kovin montaa viikkoa enää.
Jees, kiitti Arttu Idoli Muukkonen! Mä otan lennon ja lähden kirjoittelemaan juttua. Eiköhän tästä jotain saada kasaan.
Jees kiitti. Terveiset vielä Suomeen, että on meillä asiat aika hyvin, siis Suomessa.
Toivottavasti nuo kaksi kaveria ovat vahvoja...
Antti kävi häiriköimässä lumenluontia.
Antti hiihteli metsässä.
Alpeilla on kuulemma lunta. Tilanneraportit puhelinyhteyden päästä kertoivat, että sitä on tullut paljon. 2200 metrissä Verbierissä oli hiihdelty 50cm syvää umpihankea. Varmaan vauhdit loppuivat kesken.
Huhujen mukaan Itävaltaan on tullut vähintään tuplasti enemmän. Onnea Stantoniin suuntaaville.
Eipä siinä, kivat heille, jotka Alpeilla marraskuun puolivälissä hengailevat. Ei kai tässä vielä viitsisi edes hiihtämään mennä, kun on syksyn hommat kesken. Kuten töiden tekeminen. Jotenkin leimallista ollut tuo viime aikoina.
Skiexpossa nähdään, ketkä sinne tulevat. Kohti bistroa, aight.
http://video.google.com/videoplay?docid=4654893587762601020
Vaikka Haqu jo epäili, ettei miuta näy pätkässä kuin afterilla, niin pelko pois! Ainakin n. 8:11, (ehkä 8:44) 8:57 ja 11:06 paikkeilla oon minä minä minä. Ja affen sijaan heti reippaana aamulla lähdössä mäkeen kohdassa 8:24.
Ai että saako leffa laskukuumotukset päälle?
Pahinta tässä on tietysti havahtuminen vaikkapa puhelimen tärinään. Syke nousee 150 paikkeille saman tien, luulee että on jostakin ratkaisevasti myöhässä ja että nyt kaikki kusahtaa. Ja kyse onkin vain puhelimesta. Eihän tämä haittaisi, jos näin tapahtuisi vain silloin tällöin, mutta lähes päivittäin en usko, että säikkyily tekee hyvää sydämelle.
En ole koskaan pitänyt ihmisistä, jotka puhuvat vain menneistä tai jostakin suuresta kokemuksesta, johon vertaavat kaikkea. Kesän mittaan olen huomannut puhuvani suht paljon Sveitsistä ja hiihtohommista. Toisaalta hiihtokavereihin tulee pidettyä nykyisin paljonkin yhteyksiä, joten homma ei tavallaan katkea edes nyt kesän ajaksi. Mutta silti joskus tuntuu, että viittaan paljon alppitouhuihin. Ehkä on pakko antautua ja myöntää, että hiihtohommat ovat sydämen asia, osa allekirjoittaneen elämää.
Oikeastaan yllätyin kun jonakin työpäivänä aloin laskea, että hiihtohommat pyörähtävät käyntiin jo muutaman kuukauden kuluttua. Kesä on mennyt nopeasti, eikä se edes haittaa. Kuten olen muistaakseni usein sanonut, pidän syksyn kirpeydestä. Viime päivinä Lappeenrannassakin on ollut kevyttä viileyttä ilmassa. Nautin fiiliksestä.
Elävän elämän ja kommenttilaatikoiden lukijapalautteen mukaan blogissa on liian vähän hiihtoasioita. Ensi kausi alkaa hiljalleen hahmottua. Varmaa on tällä hetkellä ainoastaan lähtö Intiaan tammikuun alussa. Ajatuksissa on viihtyä sillä suunnalla noin kaksi kuukautta, vähintään puolitoista.
Viime keväänä tuleva kevät oli selvä. Niksi kutsui kovasti, mutta nyt taitaa käydä niin, ettei sen kutsuun voi täysipainoisesti vastata. Verbier vaikuttaa tällä hetkellä vahvalta vaihtoehdolta, vaikka mäet ovatkin mitä ovat. Toisaalta sieltä olisi mahdollista saada todella makea kausikämppä ja mikä ehkä olennaisinta, keikkaduunia. Muuten voi talvi jäädä ikävän lyhyeksi. Toisaalta nyt syksyllä työajat säännöllistyvät, joten ekstraduunit voisivat mahtua kuvioihin. Saapa nähdä.
Enhän tätä tietenkään muuten mainitsisi, mutta n. 3.56 kohdalla oon mie. Ja tietty kaadun, kuten hyvän kuvattun laskumateriaalin perinteisiin kuuluu.
Mutta kannattaa katsoa muutenkin. On hieno pätkä.
Oli siis yksi niistä loppukevään päivistä, kun paras tapa viettää aikaa on istua kavereiden kanssa auringossa ja nauraa muiden kaatumisille.
Otin tänään kauden ensimmäiset vesikosketukset, kun saksalaisystäväni Tinon vedättämisestä johtuen yritin eilisen vesilammikon yli niin sanotusti feikkinä eli takaperin. Onhan sitä joskus kokeiltu, mutta ei veteen. Vajaaksihan se jäi, mutta niin jäi Tinollakin. Se tunne, kun mono alkaa täyttyä jäisellä vedellä, on aina yhtä inhottava. Samoin se kylmä ja hytinä, joka tulee, kun adrenaliinin vaikutus on lakkaamassa. Hyvähän sisäkengät on kerran vuoteen huuhtaista, joten ei tässä voi harmitella.
Yhdellä suksella sen sijaan sujui edelleen hyvin.
Loppukevään pyydaa. Kuvaajana Miku.
Ensiapulaukkujen sisältöihin on tunnetusti hyvä tutustua ennen kuin mitään pahempaa käy. Tänään pääsimme kokeilemaan avaruushuopia, eli niitä ohkaisen folion tuntuisia peitteitä. Kyllä ne oikeasti lämmittävät, vaikka olisi vähän viileä ja puolipilvinen keli. Täytyy varmaan testata juhannuksena uudestaan kun on todennäköisesti samanlainen sää.
Pubin lasinkerääjä Dan kääriytyneenä "suomalaiseen rantapyyhkeeseen", kuten kyseinen uusiseelantilainen avaruushuopaa nimitti. Noh, saa kantin kiinninappaamisen, ilmalennon ja komean voltin jälkeen vähän kuittaillakin.
Luulisin, että kauden viimeinen laskukuva on alla. Löysimme pienen lumilämpäreen, jossa oli kivasti kalliota ympärillä. Tietysti ryssin sen paikan, vaikka laskija eli Miku teki kuten käskettiin. Mutta ei kai hiihto ole lumesta kiinni?
Alkaa olla vähän vihreää.
Huomasin, että viikon tauko hiihdosta näkyy laskussa. Heti ensimmäisessä mutkassa jalat alta, kun loskalumi olikin erilaista kuin muistin. Noh, nopeastihan siihen tottui.
Lammikko oli noin 20 metriä pitkä, enkä ole viime aikoina juurikaan hiihdellyt vedellä, joten vähän jännitti etukäteen. Noh, Tino meni ensin ja helposti yli. Ei muuta kuin perään ja yli ilman kastumista. Seuraavalla kierroksella menin kameran kanssa odottelemaan Tinoa.
Vaikka Tino pelastaa pahojakin paikkoja, ei tuosta enää noustu. Eikös vahingonilo ollut laadultaan puhtainta? Oli kuulemma aika jäätävää vettä.
Nooh, uutta putkeen, vaikka monoissa tuntuikin kosteus.
Johan sujui.
Aikoinaan Huhtiniemessä surffailimme paljonkin veden päällä. Nyt olikin pakko kokeilla, että miten lammikko menisi yhdellä suksella. Kaatuilivat siellä muutkin, joten ei sillä olisi niin väliä.
Pari metriä ennen lätäkköä tasapaino haki vielä pahasti, mutta vedessä one foot sujui hyvin. Harmi, ettei kukaan kaveri ottanut kuvaa. Mutta hauskaa oli.
Kuinka hiljaista voi rinteessä olla? Ruinettes vasemmalla alhaalla.
Oli mukava hiihdellä pois mäestä, kun samaan aikaan alas suihki vain pari kaveria. Muuten oli täysin hiljaista.
Jos jotakin, niin ainakin kroppa olisi tällä hetkellä paremmassa kunnossa. Veikkaisin, ettei unirytmini olisi näin sekaisin, vaan voisin nukahtaa jo ennen kello kahta yöllä. Opintorekisterissä olisi varmaankin jo jonkin verran pisteitä kasassa. Jonkin verran olisi ehkä kavereitakin, joista tulee isona sellaisia, joilta voisi pyytää duunipaikkaa, ellei itse sitten olisi siinä asemassa, johtaminen ja organisaatiothan pääaineena kiinnostavat.
Ehkä olisi joku tasapainoinen ihmissuhde olemassa. Rahaa tilillä, ulkomaanmatkoja tehtynä, jopa ehtinyt vaihto-oppilaaksi jonnekin mukavaan maahan. Toimittajan duunit olisivat ehkä edenneet siinä samalla, kun voisi tehdä juttuja freelancerina Suomesta käsin. Ei maksaisi puhelutkaan niin paljon. Kohta pitäisi jo etsiä gradulle aihetta.
Toisaalta reissujen kautta olen tavannut älyttömän määrän ihmisiä. Ok, tapaahan niitä Suomessakin, mutta ei ehkä tällaista määrää julkkiksia ja vastaavia. Ihmisten elämäntarinat ovat tosin aina mielenkiintoista kuultavaa, oli kertojana sitten parikymppinen sveitsiläinen, jonka nilkka on rakennettu uudelleen, koska telinevoimistelussa patjan paikkaa oli siirretty väärällä hetkellä. Tai herrashenkilö, jolla on kämppä Havaijilla ja Montreuxissa.
Toisaalta olen onnistunut löytämään paikan itselleni, jossa ei ole kiire mihinkään ja missä tuntuu, että harva asia olisi pielessä. Vuoristotouhu, alppinismi, randoilu ja laskettelu ovat iskeneet lujaa tajuntaan. Ja luultavasti ovat myös sinne jääneet.
Chamonix yllätti taas maanantaina. Naama paloi, mutta skinnaus ja laskettelu oli kivaa. Isoa kenttää ja hyvät grillailut. Ja ne maisemat. Oikeita vuoria.
En usko, että olisin kokenut sellaisia ilonhetkiä, kun halaa spontaanisti laskukaveriaan uskomattoman pyydasetin jälkeen tai jostakin kumpuavaa suunnatonta epävarmuutta tai oikeastaan pelkoa, jonka kohtaa, kun koskematon kuru odottaa laskijaansa. Tai kokenut kevyttä huimausta, kun kalliolta katsoo alas tietäen, että kohta lennetään. Tai suunnatonta järkytystä, kun näkee hyvän ystävän pyörivän mäkeä holtittomasti alas yli kivien ja kallioiden. Tai sitä helpotusta, kun sama ystävä heilauttaa kättään alhaalla.
Uskon siihen, ettei yksikään kokemus ole huono, vaan niistä voi oppia, jos vain haluaa. Mitä se oppi on, tullee ehkä vasta myöhemmin, eikä suoraan voida osoittaa mistä mikäkin asenne tai ajatus on saanut alkunsa. Kuluneen kauden myötä olen kuitenkin huomannut, ettei ihan pienistä asioista tarvitse stressata tai riidellä. Ei sillä, ihan kuin niille voisi olla immuuni, kukapa siihen pystyisi. Mutta ei anna niiden tulla tielle. Miksi ottaa paineita, kun voi olla ilmankin. Asioilla on tapana selvitä, tavalla tai toisella.
Kylässä alkaa jo ruoho kukkia. Jos mutavelliluistelu ei kiinnosta, pitää 2 200 metristä hipsiä kylille (1 500m) hissillä.
Ehkä myös se suurin polte on saatu heivattua pois mielestä, ja voi rauhallisin mielin keskittyä mukaviin juttuihin.
Tänään kävimme katsomassa vähän kallioita. Jos joku vielä sanoo, että Alpeilla ei ole lunta, niin kannattaa katsoa seuraava kahden kuvan sarja.
Esillä sondi, pituutta 2,40 metriä ilman lopun käsiosaa.
Lumi loppui juuri ja juuri ennen sondia. Tuossa kohtaa kallio tulee vastaan kahden ja puolen metrin syvyydessä.
Kävimme katsomassa yhtä kalliota jopa ylhäältä asti. Alastulo näytti alhaalta hyvältä, mutta ylhäältä ei ihan niin jyrkältä. Noh, ilmassa keho lepää, vai miten sitä sanotaankaan.
Ylhäältäpäin, kuvaajana Miku.
Alhaalta, kuvaajana Rasse.
Ilmalento meni räpistellessä, mutta hyvässä kontrollissa. Alastulon lumi oli aika jämäkkää, sai vetämään niin sanotusti iskarit pohjaan.
Viime vuosina huhtikuun toisella viikolla on satanut lunta lähes poikkeuksetta. Nyt näyttää vähän heikoilta, sillä grand soleilia on luvassa loppuviikollekin. Toivotaan, että vielä tulisi yksi sade.
Näkymä parvekkeelta.
Koska oli vielä aikainen aamu, hyppäsimme autoon ja lähdimme ulkomaanmatkalle. Ihan Ranskaan asti.
Ennen laskuretkeä on hyvä tankata hampurilaisella energiavarastot kohdalleen. Sakke edustaa.
Tällä kaudella on verbieriläisiä käynyt paljon Chamonixissa, milloin juhlimassa, toisinaan laskemassakin. Tällä kertaa ajatuksena oli skinnailla vähän ja laskea sen jälkeen.
Skipe näyttää laskulinjoja bussin tuloa odotellessamme.
Nixissä hiihtoalueet on levittäytyneet laajalle alueelle. Ennen hissille pääsyä meidän piti odotella 20 minuuttia bussia ja sen jälkeen vielä hautua bussissa ainakin kaksi tuntia. Noh, ehkä puoli. Mutta joka tapauksessa, meillä hissiasema on paljon lähempänä.
Jäätikön yli kannattaa mennä vauhdilla.
Lopulta tuhottoman jonottamisen jälkeen (ei tällaista ole Verbierissä) pääsimme mäkeen asti. Ja pitkästä aikaa skinit alle. Skinnaaminen eli nousukarvoilla ylämäkeen kävely on kivaa, varsinkin kun maisemat ovat komeita. Ihan jo niiden takia kannatti tulla oikeiden vuorien puolelle.
Pojat nautiskelevat randotouhusta.
Vastamäeltä oli hyvä katsella ensi kauden laskulinjoja.
Tällä kaudella en ole aiemmin skinnaillut puolta tuntia pidempään. Tämän päivän nouseminen oli mukavaa vaihtelua, sillä nousua kesti haikkeineen reilut pari tuntia. Tunsi todella tehneensä jotakin.
Ja taas, Skipe näyttää mistä mennään ensi viikolla.
Lopulta pääsimme jonkin töppyrän laelle. Eteemme avautui laaja kenttä, jossa lääniä riittää vaikka kahdelle Bäkkärille. Vähän eri meininki tällä puolen massiivia.
Antin omistama, monien himoitsema banaanikotelo. Ei muussannu bansku. Made in Canada, kuulemma.
Sitten lasketeltiin.
Miku puikkailee astetta kaltommassa mäessä.
Lumi ei ollut toiveistamme huolimatta shampanjapyydaa, josta miinus Nixille. Mutta kivaa hiihtoa silti. Samettista firniä eli keväistä pehmeää lunta riitti vertikaalimetritolkulla. Oli kiva päästellä menemään. Ja vähän kun laski sivuun, sai laskea parin käännöksen verran jyrkkää. Siistiä.
Miten niin suomipekalla ei käy flaksi?
Chamonix tarjosi leveää ja isoa kenttää. Sai päästellä menemään, jos vain uskalsi. Loppupätkä ennen päätymistä La Tourin (?) kylään oli mukavaa polvenvääntölunta. Niin raskasta ja vetistä nuoskaa en ole ikinä aikaisemmin päässyt laskemaan. En tiedä, oliko kokemus välttämättä mitenkään tarpeellinen, mutta onpahan sitäkin nyt kokeiltu.
Kohti paluubussia.
En olisi aamulla arvannut, että päivän jälkeen olisi uusi Chamonixin reitti laskettu. Ja olipahan eri kaliiberia kuin Verbierin perusmäet. Tai että olisin Nixistä myöhässä lähtiessämme ehtinyt vielä töihin ajoissa, helposti. Kiitoksia paikallisille!
Tarkistan lähdön tasaisuuden tamppaamalla sitä pari kertaa. Kurottelen myös katsomaan alastuloa. Tasaisen näköinen. Hmm, ehkä se on vain joku optinen harha. Uusi kurkkaus - ei, kyllä se näyttää vieläkin tasaiselle.
Sukset jalkaan, huudan kuvaajalle että valmista on. Äänen käheys yllättää itsenikin. Pientä jännitystä on ilmassa. Tarkoitus oli käydä hyppäämässä niin aikaisin, ettei läheisellä hissiasemalla olisi liikaa todistajia. Valmistelujen aikaan ihmiset hiihtelivät ohi, mutta nyt, juuri kun olen lähdössä, näkyy alhaalla aika monet katseet suunnattuna minuun. Noh, tulee lisätsemppiä onnistua.
Sitten mieli tyhjäksi, pari kertaa sauvoja yhteen hakkaamalla rutiini valmiiksi ja menoksi. Vaistojen tai oikeastaan selkäytimen varassa.
Lähtö sujuu hyvin, eivätkä sukset raavi kiviä. Jalkoja vähän ylös, paketti pysyy kasassa. Ilmassa on komea fiilis, varsinkin kun alastulo sujuu kohtuullisesti enkä joudu keräilemään kamoja pahemmin. Eihän tuo nyt ammattilaiselle ole mikään ponkaisu, mutta henkilökohtaisesti olen tyytyväinen, sillä enpä ole ennen hypännyt edes kympistä veteen.
Lumi seuraa lentäjää. Kuvaaja: Rob Hamilton-Smith
Tältä näytti tänään alhaalla.
Ja näin hienolta ylhäällä. Laakson pilvet siis vain peittivät auringon.
Suksilla alaspäin. Olihan se aika teknistä hiihtoa.
Töissä on tullut nyt eteen uusi ongelma. Tämä ja viime viikko ovat olleet kohtuullisen hiljaisia, luultavasti pääsiäisen läheisyyden ja "parhaiden" hiihtokelien mentyä jo ohi. Terassilla hengailee lähinnä kausilaisia ja siihen on helppoa jäädä juttelemaan kavereiden kanssa, vaikka vähän pitäisi niitä lasejakin kantaa sisään. Olenkin välillä ollut tarkoituksella baarin puolen sijaan takahuoneessa, jotta töistä tulisi jotakin.
Mutta sitten puhelimestani alkoi kuulua outoja ääniä. Kaverini hiihtelee ylhäällä pyydaa auringossa. Pari tuntia aikaa ennen kuin pitää tulla töihin, eli hyvin ehtii. Hiihtämääm!
Miku kävelee ylämäkeen. Vasemmalla Bec de Rossesin kisaseinä.
Pieni ihminen suuressa maailmassa...
Ja välillä alamäkeen. Miku kurvailee.
Miku hiihtelee Becin oikeanpuoleista kurua.
Harvoin olen koonnut yhtä suoritusta varten samanlaista keskittymistä. Kuten ei milloinkaan muulloinkaan, virheitä ei kannata laskun aikana tehdä. Hiljalleen alaspäin, katse tiukasti seuraavan käännöksen kohdalla.
Pahimman kohdan jälkeen muistin hengittää kunnolla. Oli aikamoinen kokemus.
Jussi halataan kalliota -kohdassa reitillä matkalla ylös.
Allekirjoittanut mäen laella. Lasku meni kamera taskussa.
Nyt on viime päivinä Verbierissä koeteltu onnea niin rinteissä kuin rinteiden ulkopuolella. Ehkä kaikkea ei tarvitse kokea omien kantapäiden kautta, eli nyt kohti välipäiviä.
Jo heti alusta tiesin päivästä tulevan hieno, kun jäätikölle vievälle hissille sai lanailla täysin omissa oloissaan. Harvinaista herkkua.
Toppihissille ei tarvinnut tänä aamuna juosta, töniä tai jyrätä.
Lähdimme katselemaan Bec des Etagnesin nousulatua. Oli vähän eri tahti portaiden nousussa kuin alkukaudesta. Nyt ei tarvinnut kahlata umpilumessa, joten tunti ja vartti vaihtui 35 minuutin kipuamiseen.
Haikkaamisessa eli mäen nousemissa kävellen yksi tärkeimmistä osatekijöistä sujuvuuden kannalta on portaat, eli lumeen tehdyt askelmat. Optimiportaissa askelväli on sopiva myös lyhytjalkaiselle. Liian korkeille askelmille nouseminen kuluttaa turhaa energiaa, joten sellainen ei ole kivaa. Myös ristiaskelmat joutaisivat pannaan, koska tasapaino hillittömän repun keikkuessa suksineen selässä ei ole strapetsitailijan askelmia ottaessa paras mahdollinen.
Tämänpäiväiset portaat olivat kaikkia noita. Jos aurinko ei olisi porottanut niin lämpimästi, olisin tehnyt omat portaat viereen. Nyt mukavuudenhalu voitti ja kärsin nöyränä huonoista askelmista. Aikaa säästyi.
Koska olimme aikaisin liikenteessä, puikkasimme ensin haikkiseinän vierestä alas. Yleensä haikkipolun vierestä kukaan ei laske, koska... niin, emmie tiie. Nyt laskettiin. Ja hauskaa oli.
Miku puikkailee.
Fiilistelyjen jälkeen lähdimme kiipeämään samaa seinää uudelleen. Nyt jatkoimme ylös asti, josta avautui pienellä poikkaroinnilla mukavia laskuja. Pehmeä ja syvä lumi sekä isot käännökset, siinä päivän avainsanat.
Evästauon jälkeen hiihtelimme vielä vähän metsässä ja harrastelimme teknistä laskua kumpareikossa. Naamassakin tuntuu auringon kevyt polte, eli päivä oli lähes täydellinen. Mitä sitten puuttui? Noh, olisihan pyydaa kiva laskea kylille asti.
Miku jammailee.
Ei voinut muuta kuin katsella suu auki suorituksia ja hurrata viimeiselle laskijalle eli Karhumaan Joonakselle, joka laski demolaskijana telluilla komean linjan ja pudotti happojen jyllätessä reisissä vielä ison kallion ennen laskemista maalialueelle.
Semmoinen kisamäki.
Miesten suksisarjan voitti Olivier Meynet, kakkoseksi tuli länsinaapurin rastapää Kaj Zackrisson. Sverre Liliequist kaatui heti alussa ja missasi linjansa. "Lanailin sitten alaspäin ja yritin seurata jonkun jälkiä", sanoi Liliequist, joka pomppasi lopussa yhden ison kaltsin ja sen perään vielä tupladropin. Huh.
Kisojen jälkeen lähdimme laskemaan muutaman Chamonix-vierailijan kanssa pari mäkeä. Phantom-kuru bäkkärillä oli avaamatta. Hyvä lasku ja vierailijat oikeilta vuorilta pitivät. Löysimme vielä yhden pienen mäen, jota emme olleet aiemmin laskeneet.
Skipe puikkailee Phantomilla.
Pienen evästauon jälkeen oli edessä metsäpyydat. Piti vähän Nixin vieraille näyttää, että on täälläkin jyrkkää pätkää. Noh, hanskat haisevat vieläkin kuuselle, kun sen varassa roikkuen etsin mahdollista laskulinjaa. Ei oikein löytynyt, mutta hiljalleen hivuttamalla ja suksia irrottamalal pääsin traverselle katselemaan muiden äärijäbien suoriutumista "60 asteen mettäpyydasta", kuten jälkeenpäin jyrkähköä mäkeä kutsuimme. Ihan vinkkinä kaikille kiinnostuneille, kannattaa tutkia linjoja vähän tarkemmin etukäteen...
Aamupäivän extremesuoritusten katselun jälkeen tuntui vähän nössöltä loikkia ja vielä ottaa kuvia, mutta jokainen taitotasonsa mukaan, ei kai siinä.
Mie lennän, Skipe kuvasi.
Viime aikoina työt ja muut puuhailut ovat vieneet ikävästi aikaa laskettelulta. Huono näkyvyys, pikkuflunssat ja arkiasiat, kuten toiminimen veroilmoitukset ovat vähentäneet myös intoa lähteä mäkeen. Ollut muutakin mietittävää, kuten sanotaan. Blogin tarinatkin ovat jääneet lyhyiksi merkinnöiksi. Kevätväsyä havaittavissa?
Tänään muistui kuitenkin taas mieleen, että on hiihtäminen vaan mahtavaa hommaa. Kuten otsikosta voi huomata, on "mahtava" suosikkitermini näissä asioissa. Joskus mietin, että onko se yliampuvaa, mutta eihän se ole. Kun terveenä kaikki raajat kunnossa saa hiihdellä, niin miksei se olisi mahtavaa? Varsinkin, kun Col de Mines oli iltapäivällä viimeisellä laskulla vielä kevätlumen tai jään sijasta pehmeällä lumella. Hola!
Ei tähän nyt keksi mitään pikkuhauskaa kuvatekstiä. Laskijana Miku Wilenius.
Yritin hieman erilaista asettelua. Vähän jäi sauvasta vielä. Taas Miku.
Sain vihdoin sen face shotin ruudulle. Mikun naama.
En ole varmaankaan ikinä hiihtänyt yhtä kuivaa ja kevyttä lunta. Ja vielä aurinkoisessa kelissä. Ja kaikessa rauhassa.
Silti fiilis ei ollut täydellinen. Liekö syynä vielä väsymys vai mikä ihme, mutta ei vain kulkenut. Ei huvittanut. Ehkä Suomessa oli liian mukava käydä.
Onneksi ilta kavereiden kämpillä, Mikaa kuunnellen ja laskureissuja suunnitellen ohjasi ajatukset taas oikeaan suuntaan.
Lisäksi ekstraajista, vakituisten sairastumisista ja mistä lie johtuen olen joutunut tekemään perusaftervuoroja ihan liikaa. Yleensä niitä on pari kolme per viikko, mutta tällä viikolla minulle on napsahtanut nakki joka päivä.
Eihän sillä muuten olisi väliä, mutta olisi mukava päästä hiihtämään kavereiden kanssa, jotka ovat tulleet tälle viikolle käymään täällä, mutta aikainen aloitus ja muut asiat ovat vähentäneet yhteisiä hiihtohetkiä.
Joki virtaa Col de La Chauxissa.
Tänään kuitenkin lähdimme aamusta mäkeen. Tavoitteenamme oli saada mukavat ensikosketukset offarihommiin ja ehkä jopa pari käännöstä pehmeässä lumessa.
Oli mukavaa olla mahdollistamassa kavereille - ainakin ilmeistä päätellen - huipuhkoja elämyksiä. Barrys Bowlin laitamilta löytyi myös vähän pehmeää lunta, eli olosuhteisiin nähden päivä oli hyvä. Lopuksi hiihtelimme firniä eli kevätlunta eli nuoskaloskaa Col de Minesillä. Kaiken kruunasi koko viikon jatkunut auringonpaiste.
Rusketuksen hankintaa mukavan laskun jälkeen.
Pojat lähtivät nauttimaan afterista, minä menin töihin.
Miku hikoili, mutta kannatti jumpata.
Miku lentää.
Herätyskello soi jo seitsemältä. Katsoin ulos ikkunasta ja luovuin toivosta. Valkoista sinkkiä. Sitten ymmärsin katsoa vähän ylöspäin, Enkelihän sijaitsee laaksossa. Eipä tullut etelärinteen pojalle tuollainen mieleen. Siellähän se aurinko jo paisteli.
Eberin poikien kämpän maisema olohuoneen ikkunasta.
Netistä löytyi tieto, että hissit aukeavat jo kahdeksalta. Tuntui hassulle, koska Verbierissä avataan aina tasan 8.45. Ei auttanut muu kuin lähteä hiihtelemään.
Engelberg on aika paljon pienempi hiihtokeskus kuin Verbier, mutta päivälipun hinta oli yhtä suolainen eli 64 frangia. Noh, porvareitahan tässä ollaan joten fränkylöitä palamaan ja ylöspäin.
Sitten alkoikin päivän ihmeellinen osuus. Lähdimme ylös Joch-jotakinalueelle. Vaikka ylhäällä laskupaikat olivat koskemattomia, ei minkäänlaista puuteripaniikkia ollut havaittavissa kenenkään kasvoilta. Olimme Joch-jotakinalueen topissa yhden pikkulaskun jälkeen puoli ysin jälkeen ja koko seinä oli tyhjä. Itse en turistina ymmärtänyt vielä ylhäällä, että nyt ollaan menossa oikein korkkaamaan jotakin laskua. Mutta niin pääsi käymään.
Lunta oli paljon ja se oli hyvää. Olisikohan ollut noin 40 sentin kerros tuoretta lunta. Kovin montaa kiveä ei osunut suksien pohjiin, eli hiihtäminen oli kivaa.
Stilu nautiskelee jääpuikkojen alla.
Hiihtelimme uutta linjaa koko päivän. Välillä vähän evästaukoa ja sitten taas hiihtoa. Mahtava päivä, ei voi muuta sanoa.
Engelberg vaikuttaa hienolta hiihtoalueelta. Olimme päivän aikana vain yhdellä alueella, mutta siellä olisi haastavia kuruja ja isompia sekä pienempiä hyppypaikkoja vaikka millä mitoin. Easy accessia eli helposti saavutettavaa laskua jäi vielä tulevillekin päiville. Haikkaamalla ja skinnaamalla mahdollisuuksia on vaikka.. noh, koko kaudeksi.
Oli mukava päästä laskemaan täysin uusissa maisemissa. Outojen mäkien myötä laskemiseen piti keskittyä vielä tarkemmin kuin tavallista, mikä on tietysti hyvä asia. Ja ne paikat. Jylhiä ja kauniita, ei mitään tunturimaisemaa.
Osansa hyvään fiilikseen teki varmasti Enkelin tunnelma. Paikalliset pekat juttelivat mukavia hissimiehelle, koska he ovat oppineet "tuntemaan" kyseisen herran kauden aikana. Verbierissä on varmaan satoja hissimiehiä, eikä täällä kuulu niille edes moikkailla saati kuittailla hyvästä laskusta. Muutenkin tunnelma on rennompi ja jotenkin rauhallisempi kuin täällä.
Eniten yllätti silti hurrien kanssa hengailu. Verbierissä suurin osa länsinaapureista on rikkaita Tukholman jurpoja, mutta Enkelissä oli paljon hyviäkin tyyppejä ja suomipojat juttelivat niille ihan kaverillisesti. Vähänkö tuntui hassulle. Ilmeisesti Eberissä ei ole tuhansia kausilaisia, joten siellä kaikki ovat kavereita keskenään. Täällä taas hengaillaan pääosin omien joukossa, vaikka toki muidenkin kausilaisten kanssa voi jutella. Mutta oli siellä niitä pillifarkkuhurrejakin, eli ei Eber ihan täydellinen paikka ole. Yksi niistä käyttää kuulemma itseruskettavaa aurinkorasvaa.
Allekirjoittanut raiskaa maisemaa. Kuvaaja Simo Rautava.
Oli mukava viettää päivä paikallisten asiantuntemuksen varassa. Oli rentouttavaa kuunnella laskupaikkojen pohdintaa, kun paikkojen nimet eivät sanoneet yhtään mitään. "Mites ois mellan, vai mennäänkö taali?" "Ööh, mennään vaan."
Kiitokset Rainstrassen porukalle hyvästä huolenpidosta. Supper!!!
Perusafterpaikan eli Yucatanin tupakoimaton puoli. Eivät laittaneet limppareihin sitruunaviipaleita.
Simo Rautava avaa Mellania kello 8.30.
Yhdet kunnon pannut sentään otin. Tuloksena lipan muuttuminen Asterixin siiveksi.
Lipasta spoileriksi.
Sitten vähän super bowlia, muuta mäkeä, Backbindingia... Mahtavaa seuraa ja mahtavaa hiihtoa.
Jarno telluilee Back bindingilla.
Pikkumetsästä löytyi mukavia pompputreenipaikkoja.
Ilmassa keho lepää. Kuvaaja Ilkka Koskinen
Uutta lunta on tullut ylös sääkarttojen mukaan reilu metri. Nyt vaikuttaa siltä, että tuuli ei ole vienyt edes hirveästi sitä pois, eli kausi voi hiljalleen alkaa.
Tavallisesti pikkupadolta pitää hypätä metrinen betonidroppi. Ei tänään. Miku ihailee lumen määrää.
Satuimme hiihtelemään hyvässä saumassa, sillä huhujen mukaan taivas oli sinkissä melkein koko päivän. Meille paistoi välillä aurinko ja sinkki tuli vasta kylillä.
Keskusaukio parhaimmillaan.
Huomenna on Pubin kelkkailupäivä (tunnelmat viime vuodelta). Odotettavissa kirjaimellisesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jotakin kertonee lumitilanteesta se, että viime vuonna air boardeilla väännettiin alamäkeä tammikuussa, koska rata oli silloin jo auki. Nyt mennään maaliskuussa.
Lähdimme yhdentoista jälkeen illalla kohti Grand Saint Bernardin solaa ja hiihtokeskusta, jossa muun muassa Sakke ja muut olivat käyneet viime täyden kuun aikaan.
Fiilis lähdössä oli aivan huipussaan. Aamulla olin käynyt jo ajelemassa lentokentälle pari kertaa, mutta alkuillan väsy vaihtui skinejä pakatessa hyvään innostukseen. Täysi kuu ja sen pimentyminen lisäsivät intoa. Ei tällaista ihan joka päivä pääse tekemään.
Jokin siinä vain on, mutta oli hienoa kulkea Pubilta alaspäin sukset olalla, kun ihmisiä käveli bilevaatteet päällä vastaan. Juokaa te sitä viinaa, me harrastamme urheilua.
Skinit eli nousukarvat alle, vaikka latu olikin kovaa. Retkeilyfiilistä.
Lähdimme vaeltamaan siirtymäreittiä pitkin. Pian Italiaan vievän tunnelin valot jäivä taakse ja aivan kuin pimeyden myötä myös hiljaisuus olisi vallannut solan, jotka pitkin vaelsimme.
Ajattelimme etukäteen, että se pimennys mennee nopeasti ohi, kun kerran tulikin alle tunnissa. Niin, olisi varmaankin pitänyt olla maantiedon tunneilla hereillä. Täydellisen pimeyden jälkeen kuusta tulikin punainen pallo, joka ei valaissut juuri ollenkaan.
Haikkaaminen otsalampun valossa on pidemmän päälle tylsää hommaa, jos tarkoituksena oli nauttia maisemista. Pidimme välillä tuumaustaukoa ja päätimme jatkaa vielä eteenpäin. Mitään kahden tunnin hikirandoa ei ennakkosuunnitelmista poiketen ehkä tänä yönä jaksaisi vääntää.
Seba tallustelee eteenpäin.
Pysähdyimme evästauolle yhden kulman taakse. Kaivoimme ison kuopan, ettei tuuli pääse jäädyttämään neniä. Vaikka pinta oli aika korppua, oli alla oleva lumikerros paksu ja jämäkkä. Totaalisessa pimeydessä tähdet loistivat todella kirkkaina runsaina. Taivas tuntui olevan täynnä pieniä valoja, kirkkaampia ja himmeämpiä.
Tuijottelimme taivasta varmaankin tunnin verran, kunnes joku äkkäsi, että pimennys alkaa mennä ohi. Kirkkaan sirpin muuttuessa puolipalloksi viereiset vuoret alkoivat näyttää seiniään ja profiileitaan. Maisema muuttui säkkipimeästä juuri sellaiseksi täyden kuun vuoristomaisemaksi kuin alkuillasta oletin sen olevan. Uskomattoman kauniiksi.
Seba katselee tähtiä.
Lisävalaistuksen myötä kasvoi myös into pieneen haikkiin. Alunperin tarkoituksenamme oli lähteä evästauon jälkeen takaisin autolle, mutta nyt täytyi ottaa sukset kantoon ja kivuta viereistä rinnettä ylös. Pitäähän sitä laskuakin saada, vaikkei pyydalle asti päästykään.
Mäen pinta oli onneksi niin kovaa, ettei suksi mennyt kannen läpi. Ensikertalaiselle hiihtäminen kello 02.20 oli vaikuttava kokemus. Kuu valaisi lumea hailakalla valollaan siten, että pinnanmuodot eivät menneet ihan arvaamalla vaan vähän pääsi antamaan hanaa. Todennäköisesti päivänvalossa sekin vauhti olisi ihan köpöttelyä, mutta tunne on tärkein.
Miku stikkailee.
Kotimatka meni mukavasti unen ja valveen rajamailla. Taas hymyilytti.
Aijaijai!
Tänään kuitenkin vuorten henget hönkäilivät pastishöyryjään ilmeisen iloisina, sillä aamulla aurinko paistoi ihan oikeasti kirkkaalta taivaalta. Suunnittelin välipäivää, mutta eihän tällaisia mahdollisuuksia voi sivuuttaa.
Aamulla mukaan aitoon pyydapaniikkiin. Vaikka olimme kahden hengen iskutiimillä menossa ylös jo kello 8.45, piti jonossa seisoa jo ala-asemalla. Väliasemalla jonossa olikin jo todella aitoa tunnelmaa. Nauratti.
Vähän oli vielä tungettavaa.
Sitten ryhdyttiin hiihtohommiin!
Miku pani mahdollisia kuvia varten oranssin takin päälleen. Näillä keleillä väriä tarvitaan kypärään.
Miku hakee rusketusta.
Etualan kurvailijan ohella näkyy alkupäivän meininki. Ylähissit olivat kiinni, joten laskijat hinkkasivat samaa mäkeä, vähän kerrallaan sivummalle. Oli sellainen rehellinen pyydapaniikkimeininki.
Aamupäivän puolivälissä taivas alkoi vetää pilviverhoa auringon eteen. Jonot olivat hisseillä hillittömät, joten teimme radikaalin liikkeen ja vaihdoimme Gran Canarian rinnetunkemisen rauhalliseen metsään.
Autolla kaupan kautta toiselle puolelle laaksoa. Skinnasimme kolme varttia erään töppyrän huipulle ja sieltä sitten alas.
Miku katselee aurinkoa.
Jos aamupäivän syvä lumi oli mieletöntä, voi skinnauspätkän lunta kutsua aivan uskomattoman hienoksi. Vertikaalia oli riittävästi, uutta lunta vajaa metri, pakka jämähtänyt paikalleen ja mikä parasta, täydellinen hiljaisuus ympäröi kahden miehen sissitiimin.
Paukutimme mäkeä alas. Kuten todettua, lunta oli aivan älyttömästi eikä kukaan tunkenut samalla reviirille. Rokkenroll.
Miku tunki taas kuvaan.
Laskun jälkeen olo oli taivaallinen. Ei tämän paremmaksi voi päivä muuttua. Ei vain voi.
Miku hiihtää. Todella syvää ja hienoa lunta.
Lähdin ajoissa kohti bussia, mutta hissin varttitunnin jumituksen vuoksi en nähnyt edes auton perävaloja. Noh, Le Chableen pääsee hiihtämälläkin, ajattelin. Ajatus voitaneen tulkita virheeksi. Lumi loppui kesken kilometri ennen hissiasemaa. Menihän se kävellessäkin.
Lumi oli aivan mieletöntä. Sitä oli paljon, se oli raskaankevyttä, sitä oli paljon, se oli upeaa, sitä oli paljon, avasimme linjoja eli "korkkailtiin mestoja", lasku sujui, sai mennä lujaa, kikkailla, kaatuilla, nauttia, nauraa, kastua, hikoilla, kuivua... Aivan uskomaton päivä!
Ei ihan shampanjaa, mutta lumi irtosi aaltomaisesti laskijan edessä. Antti antaa mennä.
Tänään jätettiin paskanpuhuminen sikseen ja laskettiin siis mäkeä. Aamusta eteenpäin uutta looppia edellisen perään. No friends on a powder day eli ylhäältä lähdettiin ja hissillä nähtiin. Turvallisuudesta kuitenkin pidettiin huolta, eli yksin ei sohlailtu. Ihan mieletöntä. Lunta oli yltäkylläisesti, ne kuuluisat pohjat olivat kunnossa ja elämä oli aivan kerrassaan ihanaa. Ja sitten mentiin taas hissillä ylös.
Rentoa korkkailua.
Lasku sujui kerrankin hyvin. Vaikka ei sitä laskuasentoa jaksanut ihan koko ajan miettiä. Välillä piti vain antaa mennä lujaa ja nauttia fiiliksestä. Ja fiilishän oli kerrassaan huumaava. Puiden välistä piti välillä etsiä vähän linjaa, mutta viimeistään parin puskan jälkeen löytyi taas tyhjää tilaa. Puhumattakaan niistä avoimista aukoista, joilla sai päästellä menemään. Ja lyhyistä jyrkistä kohdista, joilla piti miettiä, että miten kääntyy. Lumi valuu kevyesti perässä kuin hiihtoleffassa ja rokki soi, vaikkei kuulokkeita olekaan korvilla.
Antti etsii uusia linjoja.
Hyvä jengi, vauhdilla alaspäin, sitä lunta, lisää lumisadetta, aijaijai. Olisiko tänään kannattanut lukea mieluummin tenttiin? No ei todellakaan, muuten en olisi voinut lähteä illaksi Chamonixiin iltateelle hehkuttamaan päivän laskuja. Tietty nixissä pojat ja tytöt olivat hiihtäneet jyrkempää, syvempää ja kaikin puolin parempaa lunta, mutta ei sen väliä. Meillä oli mahtavaa!
"Kyl mä lennän ton kuusen yli" voidaan lisätä kuuluisien viimeisten parahdusten joukkoon. Käsillä kuitenkin hyvä suojaus.
Toisaalta kelit ovat olleet varsin mukavat. Aurinko on paistanut ja takana on pitkä pätkä hiihtoa, joten välillä on hyvä pitää lomaa arjesta eli hiihtämisestä. On ollut mukava olla vain ja tehdä vähän muita juttuja, kuten ottaa aurinkoa, hoitaa asioita, joita olen siirtänyt tärkeämmistä syistä tuonnemmaksi. Ehtiihän sitä.
Sami edustaa Chamonixin jengiä. Täällä ei ole näkynyt niitä 20 asteen pakkasia sitten ollenkaan.
Tänään perjantaina oli säätiedotuksen mukaan viimeinen selkeä päivä vähään aikaan, joten aamusta mäkeen.
Menimme Mont Fortin takamaastoihin katsomaan erästä kapeahkoa linjaa, josta saisi päästellä suorilla alas. Ylöspäin kiivetessämme aurinko paistoi mukavasti ja kaikki vaikutti hyvälle. Kun pääsimme kohteen eli kurun päälle, veti taivas pilveen. Lumi ei ollut mitenkään erikoista, mutta kova pinta toi lisää haastetta laskuun. Kivaa oli, enkä edes kaatunut.
Läskikympin Matti meni ensimmäisenä alas.
Kun pääsimme alas takaisin kohti rinteitä, alkoi aurinko taas paistaa.
Lähdin iltapäivällä yksin alas kohti kylää, joten kokeilin huvikseni panna musiikit korville ennen viimeistä laskua. Col de Mines eli perusoffarireitti oli vähän jäinen, mutta Rammsteinin pauhu korvissa sai aikaan yllättävän hienon fiiliksen. Tavallisesti kuuntelen musiikkia mieluummin lumen rahinaa, mutta nyt rokki toimi erittäin hyvin. Ihan kuin olisi laskuleffassa laskenut.
Illalla kokkasin perinteistä pekkapastaa. Mr. Ylitalon ohjeiden mukaisesti laitoin pastan sekaan paljon kermaa, kananmunaa, pekonia, herkkusieniä ja juustoa. Aika jytyä kamaa, sellaista kuin hyvän laskupäivän jälkeen pitääkin syödä.
Sanna tallustelee harjannetta pitkin. Asun väri on todella kuvauksellinen.
Aamupäivästä harkitsin vielä kämpän siivoamista ja muiden arkiasioiden hoitoa, mutta onneksi lähdin hiihtämään. On se vaan paljon mukavampaa touhua. Haikkailimme pari mäentöppyrää ja pudotimme sitten kahdesta kuruntapaisesta alas. Lumi oli vieläkin pehmeää.
Mie laskettelen. Sanna kuvasi.
Vaikka saimme "vain" yhden laskun, tuli saldoksi vajaa tunti haikkailua, hieman laskua ja paljon aurinkoa. Harvoin sitä tulee kuntosalilla rehkittyä kolmea tuntia putkeen, joten siihen nähden päivään voinee olla tyytyväinen. Illemmallakaan ei ruoka oikein maistunut. Ehkä tämä tästä.
En voi kyllä väittää, ettenkö muistaisi näitä asioita aika usein. Silti tänään tuo jotenkin tupsahti päähän tavallista voimakkaampana. Ehkä harjanteelta luiskahtamisen seuraukset konkretisoituvat helpommin itse sillä harjanteella tallustellessa. Toisaalta oli huvittavaa seurata kahden korkeita paikkoja pelkäävän sankarin vaellusta. "Pojat teette perkele nää portaat sitte seuraavalla kerralla kiertämään täältä kallioiden sisäpuolelta eikä tätä vuoren reunaa pitkin!"... Olisiko kannattanut valita harrastus tarkemmin? Ja tähän hymiö.
Oma asenteeni on muuttunut sitten viime kauden. Silloin valitin muistaakseni aika usein kelien surkeutta, miten lunta ei ole eikä missään voi laskea. En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä vuonna laskettavaa on riittänyt jossakin aina, kun olen mäkeen suunnannut. Jos ei puuteria, niin vähän kovempaa lunta. Jäätä ei ole vielä eteen sattunut, mutta jäisehkön korppulumen hiihtäminenkin käy hyvästä harjoituksesta. Siksi en ymmärräkään kausilaisia, joiden mielestä lumi on ollut surkeaa tai hiihtokelit ovat surkeat. Ok, sinkkisää on aika nihkeä, mutta lumihan on aina hyvää. Ajattelutapa ratkaisee.
---
Tänään oli vapaapäivä, eli mäkeen heti 8.50. Ensin Mt Gele, jonka takaa löytyi yllättävän iso kallio. Ei sillä, liitämisen tunne on hieno. Seuraavalla rundilla kävimme katselemassa Mofon bäkkärin erästä bowlia eli leveää kurua/reunoiltaan nousevaa kenttää, mutta aurinko oli lämmittänyt laskulle vievien askelmien seinää niin pitkään, että peräännyimme. Silti saimme pari hyvää käännöstä kivaa lunta.
Matti lautailee. Lunta alkaa olla ihan mukavasti.
Loppuiltapäivästä kiipesimme vielä yhden mäen, suuntana pari lyhyehkö kurua. Viikon töiden jälkeen voimat alkoivat olla jo lopussa, mutta jyrkkä sisäänmeno kuruun ja sieltä selviytyminen ainakin omien fiilisten mukaan tyylikkäästi tuntui hyvälle.
Mt Gelen takapuoli on varjossa ja pohjoisseinällä, mutta aamun kova lämmönnousu sai meidätkin perääntymään. Ehkä lasku olisi ollut hyvä, mutta eipä ollut fiilistä lähteä ylös.
Niinpä lähdimme alas. Ensin löytyi mukavaa loskahiihtoa alle 2 500 metristä. Aivan mahtavaa, varsinkin kun polvet säilyivät ehjinä.
Miku laskettelee.
Katselimme hissistä Attelaksen ykköskurua, joka näytti varsin hyvältä. Ei muuta kuin sisään ja menoksi. Edellisen laskun nuoskasta ei ollut tietoakaan, kun kuru ja siitä avautuva kenttä oli täydellistä pehmeää lunta. En tajunnut lumen määrää ennen kuin otin pesukoneet yhden hypyn jälkeen. Sukset jäivät matkalle ja lähdin nousemaan niitä kohti, mutta lunta oli kentällä valehtelematta vyötäröön asti. Siteet kiinni ja taas mentiin.
Kylillä on nyt todella lämmintä. Afterilla näkyy jengiä t-paita päällä. Rok rok.
Miku stikkaili pehmeää lunta.
Yleensä suhtaudun aika kylmästi vyöryjen uhreihin. Tällä kertaa tuntuu jotenkin erilaiselle. Ok, laskijat eivät todennäköisesti ole edes tuttujani. Voisi viisastella siitä, että ryhmä oli valinnut tyhmän reitin, suoraan auringossa olevan puolen harjanteesta. Toisekseen he olivat liian lähellä toisiaan, jolloin paine kasautui pienelle alueelle. Toisaalta, kyseinen poikkari on sellainen, jolle turistit eivät eksy. Pitää tietää, mihin on menossa. Huonon tuurin ja väärän päätöksen yhdistelmä osaa olla toisinaan järkyttävä. Aina ei ole onni matkassa.
Air Glaciersin helikopterin pörinä on harvoin iloinen viesti.
Tänään oli löydetty kahden ihmisen ruumiit Brusonista, offarialueelta. "Erikoista" näissä molemmissa tapauksissa on se, että - sikäli kun kaikki tämä puolittainen huhupuhe pitää paikkansa - kumpaankaan paikkaan, ei täällä Verbierin puolella tai Brusonissa eksy suoraan rinteestä, eli uhrien on täytynyt tietää mihin he ovat menossa. Eli kiertäen yritän sanoa, etteivät kyseessä ole välttämättä perusturistit, vaan enemmän kokemusta suksiensa alle kerryttäneet laskijat.
Edit: Kuulin, että kolmen hengen ryhmä oli löydetty elossa. Kyseessä oli ollut hiihtomaikan ja kahden asiakkaan ryhmä. Kenelläkään ei ollut ollut piippareita mukana. Sondeilla oli löydetty. Mielenkiintoista olisi tietää hiihtomaikan juridinen vastuu. Tavallinen isia-instructor kun ei saa viedä asiakkaita offareille.
---
Tällaisista päivistä ei voi kuin ottaa opikseen ja muistaa, että reitit kannattaa aina miettiä huolella. Eikä takaisin kääntyminen ole pelkuruutta.
Jäätikölle vievät hissit eivät olleet tänään auki, eli kaikki hissilippunsa lunastaneet hiihtelivät alle 2 800 metrissä. Mt Gele oli erittäin tuulisen näköinen, joten reippaalla suomalais-saksalaisasenteella lähdimme kohti alueen tuulisinta paikkaa.
Vuoristotuuli oli siisti kokemus. Äid(e)ille tiedoksi, ettei se kuitenkaan niin kova ollut, etteikö olisi pystyssä pysynyt.
Tino nauttii tauosta ennen viimeistä puristusta ylös.
Tino sujuttelee alaspäin.
Lyhyesti sanottuna takana on kauden parhaat käännökset. Lumi oli sopivan pehmeää, mäki pitkä ja leveä - parasta tietysti se, että teimme vuorelle ensimmäiset jäljet - ja yhden kaverin kanssa hiihtäessä ei tarvinnut odotella.
Hymyä oli silti hankala saada päivän jälkeen. Laskukaverini eli saksalainen Tino oli vastakohta tavalliseen hyperaktiivisen iloiseen itsensä. Hän oli nähnyt, kuinka kolme laskijaa, kiivetessään kohti Rock Gardenia eli erästä perinteistä laskupaikkaa jäi lumivyöryyn. Tino oli hälyttänyt apua ja helikopteri oli tullut vajaassa puolessa tunnissa. Sillä välin ei kuulemma näkynyt vyöryjäljessä yhtään liikettä, sen mitä käytännössä toisen vuoren rinteeltä oli nähtävissä.
Ysin jälkeen mäkeen. Kaikki hissit auki aina toppia myöten. Ylös asti ei tarvinnut kuitenkaan mennä, koska muuallakin oli hiihdettävää.
Lunta on satanut viime päivinä paljon. Tuulen vuoksi lumi ei ollut mitään shampanjapuuteria mutta varsin paksua ja mahtavaa hiihtoa silti. Eivätkä ne kuuluisat pohjat tulleet vastaan yhdelläkään käännöksellä.
Se fiilis, joka syvän lumen käännöksessä tulee, on jotakin aivan mieletöntä. Jos joku on kokeillut vesihiihtoa plaanissa, on fiilis aika pitkälti sama. Isoissa käännöksissä olo on kuin leijuisi lumen päällä. Ei sitä vapautta aina edes usko todeksi. Näitä päiviä ei ole tällä kaudella liikaa ollut, mutta kyllä se fiilis on aina yhtä hieno.
Pääsin itsekin välillä kameran eteen. Miku otti kuvan. Kutsuisin sitä jopa aivan uskomattoman hienoksi.
Suksen perä on käyrä eli varmaankin sen takia lunta lentää pitkään. Nyt on full facekin päässä.
Iltapäivää kohden taivas veti sinkkiin. Ehdimme laskea Barry´s Bowlin eli leveähkön ja loivahkon seinän ennen kuin näkyvyys katosi kokonaan. Olimme vasta toinen ryhmä, joka siihen mäkeen ehti, joten jälkiä ylös laaksosta takaisin rinteeseen ei ollut valmiina. Pikku lumisateessa oli mukavaa tehdä portaita vyötärölle asti ulottuvassa lumessa. Lumimäärä ja sen eri kerrokset tulivat erittäin tutuiksi.
Miku laskee. Kypärä ja reppu näkyvät.
Hola!
Annetaan kuvien jatkaa tästä. Laskijana on Teemu Ripatti, Savon suksimafian edustaja. Ite kuvasin.
Tellujen pohjat ovat sinimustat.
Kypärä on keltainen.
Hanska on musta.
Laskija on Teemu. Taustalla Bruson.
Hola!
(Snorkkelia tarvittaan syvässä lumessa, kun pöllyävä lumi vaikeuttaa hengittämistä.)
Brusonin bussiin taas ja kohti metsähiihtokeskusta.
Postibussi Le Châblessa.
Ala-asemalla keli oli vielä tavallisen kostea. Vähän sateli vettä, mutta ei vielä mitään vakavaa.
Pilvinenkin sää osaa olla kaunis.
Rinteessä lunta satoi vaakasuorassa. Välillä räntää, välillä vettä, vähän ylempänä lunta. Oli huimaa huomata nollarajan tarkkuus. Parin korkeuserometrin välillä mukava sujuttelu muuttui tahmeaksi takatuupparihiihdoksi. Onneksi eivät polvet vääntyneet.
Verbierissä pujottelukepeilläkin on näköä ja kokoa. Antti kokeilee ratalaskua.
Ensimmäisen liisterilaskun jälkeen nousimme vielä ylemmäs ankkurihissille. Siellä baanaa riitti vielä meillekin, vaikka suomalaisia oli jo paikalla raiskaamassa kaunista alppimaisemaa. Viiden loopin jälkeen laaksossa majailleet pilvet alkoivat nousta ja sinkki hyökkäsi päälle. Näkyvyys meni siis nollaan ja lunta alkoi tupruttaa vaakasuorassa naamalle. Oli aika siirtyä kahville.
Ihminen on perustyytyväinen, kun on lämmintä, kuivaa ja nälkä sekä jano sammutettu.
Harvoin olen nähnyt yhdessä kahvilassa yhtä paljon kastuneita teknisiä vaatteita. Vähän tuo lumi kasteli. Vaikka näkyvyys oli välillä niin heikkoa, että mäkeä täytyi laskea vaiston varassa, oli päivä silti taas kerran huippu. Jaloissa tuntuvat nyt maitohapot, vaikeassa lumessa piti hakea tasapaino prikulleen oikealla kohdalle suksea ja olo oli virkeä, vaikka aamulla lämmin postibussi houkutteli jäämään nukkumaan.
Yhden hissinousun lumet pyyhkimättä.
---
Hyvä ystäväni Tuomas toi Suomesta lomalle tullessaan uuden läppärin. Aivan uskomaton fiilis, kun ei tarvitse pelätä sammumista, kone lataa nopeasti sisällöt esille ja näyttökin on laajakuva. Kannatti keräillä niitä laseja ahkerasti viime kuussa.
Lisättäköön vielä edelliseen läppäripostaukseen, että nämä ongelmat eivät ole uusia. Suhteemme on ollut enemmän tai vähemmän kriisissä viimeiset puoli vuotta. Nyt tein päätöksen ja päätin erota. Ei siinä sen kummempaa.
Mutta asiaan. Viime päivät ovat olleet epävakaisia. Pilviä on ollut Verbierin päällä lähes jatkuvasti. Välillä sieltä on pudotellut lunta, välillä ollut muuten vain harmaata. Tällaisten päivien kohteena on vastapuolella laaksoa sijaitseva pieni hiihtokeskus Bruson. Vaikka sinne täytyy kulkea ilmaisella postibussilla, kuuluu Brusonin alue Verbierin hissilippuun. Sateisella säällä ja huonolla näkyvyydellä Brusonin metsät tarjoavat kontrastia ja mahtavaa metsähiihtoa.
Suomipekat tamppaamassa. "Meillä on tällane pien laskuporukka menossa..."
Eilen Brusoniin suuntaavassa bussissa taisi olla 45 suomalaista ja 5 ulkkaria. Keskuksessa ei käy tavallisesti kuin paikallisia koululaisryhmiä, joten siellä on lähes aina erittäin hiljaista. Puut reunustavat rinteitä ja rinteenvierustat ovat täynnä helppoa offaria, joten ei ihme, että sumuisina päivinä härmäläiset jättävät Verbierin hiihtoalueen sumuiset ja puuttomat hiihtoalueet keskieurooppalaisille.
Olen joskus maininnut teknisten vaatteiden mukavuuden vaihtuvissa olosuhteissa...
Pääsimme ensimmäisinä hisseihin ja parin ankkurin ja tuolihissin jälkeen olimme perusoffarin siirtymäreitillä. Näkyvyys oli seuraavanlaista.
Teemu miettii poikkarin polkemisen suuntaa.
Kevyen tamppauksen jälkeen pääsimme American (nimi juontaa juurensa uskomattoman kuivaan lumeen, jota sataa juuri kyseisellä metsäseinälle) päälle. Edellisen päivän jäljet olivat peittyneet juuri sopivasti, joten ei muuta kuin lujaa alas. Laskeminen alkaa olla hiljalleen kasassa, joten puiden välissä pujottelu oli suorastaan mukavaa.
Teemu pöllyttää American peräosissa.
Muutaman laskun jälkeen suuntasin alas kohti bussia, joka kuljettaa Brusonista Le Chablen kylään, josta lähtee gondoli Verbieriin. Olin minuutin myöhässä, ja bussi lähti liikkeelle juuri, kun olin hyppäämässä hissistä pois.
Onneksi myös laaksossa oli ollut pakkasta, joten hiihtelin Brusonista peltojen ja pihojen yli Chableen. Vaikka tänään perjantaina oli pubin kuukausittainen siivouspäivä ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta, tuntuu juuri nyt tällaisen arjen vaihtaminen johonkin muuhun aika mahdottomalta vaihtoehdolta.
Teemu hiihtää hakkuuaukealla. Ilme kertonee pohjien paksuudesta - aika vähissä ovat vielä.
Aamun perusarpomisen jälkeen olin jo lähdössä yksin skinnailemaan jäätikölle. Kukaan ei tiennyt mihin mentäisiin, ei siellä ole kuitenkaan lunta, se on surkea paikka, siellä tulee varpaille kylmä... Skinnailu on rentoa ja mukavaa puuhaa, joten olin jo vaihtamassa hiihtohommat läpsyttelyyn.
Onneksi pari kaveria lähti kuitenkin perään ja skinnausladun sijaan lähdimme tallustelemaan Mont Fortin bäkkärin perusjäätikköä reunustavaa seinää ylöspäin.
Ylöspäin kohti valoa. Kuvaaja Maco.
Taisteltuamme läpi paksun lumipakan pääsimme huipulle tunnin portaiden tekemisen jälkeen. Kentän/Kurun yläosa oli hieman korpulla, mutta suurin osa mäestä oli kevyesti tuulen muotoilemaa pehmeää lunta. Ja mikä tärkeintä, täysin koskematonta.
Joku alppimyyrä oli käynyt huiputtamassa mäen jo ennen meitä.
Antti valmistautumassa äärimmäiseen suoritukseen.
Lasku ei sinällään ollut kovin erikoinen, mutta erittäin mukava. Hankalahkon alun jälkeen iso kenttä, jonka keskellä lumi oli tasaisen hyvää. Sai laskea täysillä alas. Ja hyvin kellui.
Laskun jälkeen piti kokeilla vielä vauhdit pois-metodia jäätiköllä. Eli laskija tekee nopean käännöksen, jolloin lunta lentää valheellisen paljon.
Antti sumuttelee.
Mont Fortin bäkkärillä on lukemattomia vaihtoehtoja ja variaatioreittejä. Yhdeltä sellaiselta löytyi lisää lunta.
Maco harjoittelee droppaamista.
Aamulla en olisi uskonut, että edessä olisi ollut noin hyvä päivä. Hyvää laskua, hyvää seuraa ja hyvää haikkaamista. Mitä sitä ihminen muuta tarvitsee? Noh, toimiva tietokone auttaisi tietysti.
Lumitilanne ranskisten puolella vaikuttaa samanlaiselta kuin täällä Verbierissä, eli liikaa ei ole. Mutta sehän ei estä hyvää hiihtoa.
Aamu alkoi varjojen laaksossa kylmästi. Ylhäällä aurinko näytti jo paistavan mukavasti, mutta alhaalla oli jäätävää. Ei tuttua tällaiselle etelärinteen asukille. Vielä oudommalta tuntui katsoa jäätynyttä auton tuulilasia. Noh, ystävällisten nixiläisten kämpillä nautitun runsaan aamiaisbuffetin jälkeen mikään ei voinut mennä väärin, joten skrapa siis kyytiläisen käteen ja näin olivat näkymät taas kirkkaat.
Mitä mie oon sanonut, varjojen laakso. Maisema parvekkeelta.
Päivän kohde oli yksi Chamonixin isoista hiihtoalueista, aurinkoinen Le Brevent, ennestään itselleni tuntematon paikka. Jo rinteet tekivät vaikutuksen. Mäet ainakin tuntuivat paljon jyrkemmiltä, pidemmiltä ja mielenkiintoisemmilta kuin Verbierin pätkät. Puolenpäivän aikaan rinteet olivat hyvässä sohjossa, eli olo oli rinteissä kuin Verbierin offareilla. Ehkä asiaan vaikutti myös se, etteivät rinteet ja niiden profiilit olleet tuttuja.
Mäet täynnä meitä eli turisteja.
Tällä hetkellä Alpeilla on vuodenaikaan nähden kyllä älyttömät kelit. 2 600 metrissä oli tukahduttavan kuuma ja lumi on samanlaista kuin tavallisesti maaliskuun lopussa ja huhtikuussa, eli sohjoa. Kivaahan sitäkin on hiihdellä, mutta helmikuu on mielestäni puuterikuukausi. Ensi viikoksi on luvassa sateita, eli ehkä se tästä vieläkin paremmaksi muuttuu.
Skipe ja Jani keskustelivat hissiä odotellessaan ensi kauden kuoritakkien muotiväreistä.
Breventissä kävimme muutamilla offipätkillä. Lokaalien mukaan ne olivat vain lyhyitä rykäisyjä, mutta turisti oli taas mielissään. Uusia paikkoja, kivoja laskuja, vähän jyrkähköä ja kapeahkoa pätkää, hyvää laskuseuraa. Tosin lokaalit olivat tehneet killerin ja huollattaneet suksensa tarkoituksella ilmeisesti aivan viime päivinä. Omien suksieni pohjiin on viimeksi törkitty vahaa yli viikko sitten, eli otin peränpitäjän tehtävän mielelläni hoitaakseni.
Kohti seuraavaa satulaa.
Oli mielenkiintoinen kokemus olla täysin turistina mäessä. Verbierissä perusmestat ovat tuttuja, eli paikannimillä kommunikointi onnistuu helposti. Paikat, joita Breventissä hiihdimme olivat ilmeisen peruskauraa, mutta ei minulla ollut pienintäkään hajua missä milloinkin olimme ja mihin oli suunta. Hotellinkulma, kuiru, liuru, sinne coldenönnönnöön taakse... Joo joo, kuulostaa hyvältä. Aika helppoa olisi turisti eksyttää.
Skipe testaa kanervikkoa.
Chamonixissa pitää jonottaa koko ajan. Osansa oli varmasti ajankohdalla eli sunnuntailla, mutta silti tuntui hassulta jonottaa ensin hissilippua puoli tuntia, sitten ylösmenoa reilu vartti ja iltapäivällä alaspäin kuljettavan hissin kyytiä taas reilu puoli tuntia. Jonot vetivät kyllä tehokkaasti, mutta olin jo onnistunut pyyhkimään helmikuun hiihtolomahelvetin meiningin pois mielestäni. Kylmä paluu arkeen tapahtui kaiken lisäksi ulkomailla, ihan oudossa ympäristössä. Jonotusta on odotettavissa taas tulevina viikkoina.
Laskettelun jälkeen lähdimme afterille. Toisin kuin Verbierissä, Chamonixissä kätevimmin afterille pääsee autolla (tai bussilla). Afterimeininki alkaa vasta viideltä, kun Verbierissä baareihin alkaa kerääntyä väkeä jo kolmen - neljän aikoihin. Eipä sillä, löysimme Chambre Neuf -nimisen afteripaikan, jossa livebändi soitti hyvää cover-musiikkia. Ihan Itävalta-meininkiä, vaikkei solistilla ollutkaan lehmännahkahousuja jalassaan.
Ahdistavan pieni paikka ja vielä täynnä. Onneksi en ole tuolla lasinkerääjänä.
Sama paikka ulkoapäin. Lämmin tunnelma.
Illallisen ja 7päivää- ja muiden laatulehtien lukemisen jälkeen suuntasin kotia kohti. Teki hyvää olla poissa Pubin vaikutuspiiristä, hengähdystauko tuntui aivan lomalta. Kiitokset lokaaleille huolenpidosta.
Ennen viimeistä kuvaa vielä Jasmon blogin tapaan hiihtokeskuksen plussat ja miinukset:
+Mäkien profiili
+Ympäröivät maisemat
+Edullisempi hintataso sekä rinteessä että kylillä
-Hiihtoalueiden välimatkat taitettava bussilla tai autolla
-Pitkät jonot
-Kaupungissa liikaa betonia
Kotimatkalta, turvallisesti Sveitsin puolella.
Tänään käytiin kokeilemassa phantom-kurua. Kun suuntasimme sinne, näytti ettei siellä olisi jäljen jälkeä. Noh, olihan kuruun ehtinyt aika monta laskijaa ennen meitäkin. Kivaa laskua silti.
Mie lasken. Lumi tulee perässä. Kuva: Mikael Bärlund.
Loppupäivästä otimme aurinkoa ja odottelimme Col de Minesin, eli sellaisen keväthiihdopaikan sulamista. Vajaan puolen tunnin auringonoton jälkeen kokeilimme, olisiko loskaa jo alla. Ei se ihan. Noh, kohti Pubia ja riippumattoa.
Kyseiseen kausikämppään ei sentään majoitu yhtenäinen laskuporukka, ainoastaan kaksi heistä tuntee toisensa hyvin entuudestaan. Ihmettelen, että miten laskupaikkojen tuttuus vaikuttaa siihen, haluaako joku majoittua kämppään. Jännästi kirjoittaja puhuu kuitenkin "meistä", eli tavallaan laskuporukasta.
Onko joku luvannut ottaa mukaan laskemaan?
Laskuporukka ja sen dynamiikka on hyvin mielenkiintoinen aihe. Laskuporukalla tarkoitan siis ryhmää ihmisiä, jotka lähtevät yhdessä mäkeen. Kun mennään merkittyjen rinteiden ulkopuolelle, on tyhmää olla siellä yksin. Kahdestaankin meno on vähän niin ja näin, mutta kolmen ryhmästä todennäköisesti ainakin yksi on onnettomuuden sattuessa toimintakykyinen. Siksi siis yleensä lasketaan ryhmässä. Ja tietysti päällimmäisenä se, että kavereiden kanssa on hauska laskea. Ketäs muuta varten niitä hurjimpia suorituksia tehtäisiin...
Kolme on jo ryhmä. Laskettujen linjojen ihailua. Kuvaaja: Samu Koskinen.
Sopiva ryhmäkoko on mielestäni kolmesta viiteen. Neljä on ehkä optimaalinen jo parihissien vuoksi, viisi on jo siinä rajoilla. Silloin väistämättä laskemiseen tulee odottelua eikä kapea kuru tunnu viimeisestä välttämättä enää mukavalle laskulle, kun muut ovat lananneet lumet pois alta.
Itse hiihdän mielelläni vain hyvien kavereideni kanssa. Tiedän, että ne henkilöt, jotka ovat kanssani samassa mäessä, ovat pelastustaitoisia ja -haluisia. Välttelen sellaisten tapausten kanssa hiihtämistä, joiden hiihtotyyli on vaarallisen reikäpäinen tai jotka eivät suhtaudu lumitietoisuuteen ja turvallisuusasioihin vakavasti. Äärimmilleen vietynä - ja sitähän jonkun mielestä offarihiihto on - annan joka päivä oman henkeni kavereiden käsiin, aivan samalla tavalla kuin he luottavat minun taitoihini ja haluuni tiukan paikan tullen auttaa.
Eipä sillä, vaikka teksti saattaa vaikuttaa kovalta ja vakavalta, niin ei todellisuus aina mene aivan niin. Ei tässä ole varaa valita ihmisiä, joiden kanssa ainoastaan hiihtäisi. Kaikkiin laskijoihin pitää suhtautua avoimesti, turha sisäänpäinkääntyneisyys sulkee mahdollisuuksia tutustua huipputyyppeihin. Sellaisiahan suurin osa alamäkisuhaajista kuitenkin on.
Sitten tulee paivia kuten eilinen, jolloin tallaiset asiat eivat todellakaan tule mieleen.
Pubin hiihtopaivan varustus. Toisilla oli puikkakamat ja vauhti paalla. Miulla ja Arskalla kasari/ysarikuteet ja monoskit.
Ei tarvitse olla edes komea keratakseen katseita rinteessa. Monoski on ehka hienoin valine ikina.
Miten se Madventuresin Riku sanoikaan: "Elamasta voi ja pitaa nauttia, joka paiva."
---
Olen nyt entista enemman teknisten laskuvaatteiden kannattaja. Kun alkupaivan hikoilin ensimmaista kertaa elamassani monoski alla ja ysarihiihtotoppahaalari paalla, ei kuivaa kohtaa aluspaidasta loytynyt enaa parin tunnin jalkeen. Hanskatkin olivat vahan hajalla, eli fiilis oli kuin 5-vuotiaana talvisten pihaleikkien jalkeen; kylma, hiki, nena vuotaa ja sormet jaassa. En siis vaihda haalariin, vaikka vari olikin kiva.
Kipu lähtee sillä millä se on tullutkin, eli kohti Stairwayta eli erästä Verbierin perinteistä offarimäkeä. Ennen olen hiihtänyt aina samoja paikkoja kuin aiemminkin, mikä ei tietenkään ole huono vaihtoehto. Rinteen profiilit ovat tuttuja ja laskusta voi nauttia. Tällä kaudella olen yrittänyt kokeilla uusia vaihtoehtoja. Jos kahdesta kurusta toisen olen laskenut, valitsen mieluummin sitten sen laskemattoman. Vaikka näkisi, ettei jossakin paikassa lumi ole täydellisen kevyttä mutta lasku voisi olla hauska, niin mikä ettei. Vielähän noita potentiaalisia laskupäiviä on lähemmäs sata jäljellä.
Niinpä tänään otimme perushaikkauksen jälkeen muutaman kaverin kanssa vielä pari ylimääräistä porrasta Stairwaylta ja pääsimme läheisen kurun päälle. Kyseinen kuru, jonka nimi on nyt Sideways, tulee tavallaan takaisin siirtymäreitille, eli jonkun mielestä ehkä tylsä ja turha mäki. Tällaisia mielipiteitähän ei voi olla koska hiihtäminen on aina hauskaa, joten suksia jalkaan.
Kohti aurinkoista puolta.
Alkuosan luisuttelua. Seba otti kuvan.
Löysin photoshopista havainnollistavia apuvälineitä. Sellainen pätkä.
Eihän päivää voi yhteen laskuun jättää, joten sitten suunnaksi Bäkkäri. Mont Fortin takamaastoissa testasimme Phantomin viereistä mäkeä, lähinnä lumitilanteen vuoksi. Phantom on vähän killerimpi, koska se tekee mutkan keskellä mäkeä, eli mahdollisen lumivyöryn takia sitä ei viitsi testailla. Niinpä tämä Petit Phantom (ihan itse nimettiin) sopi crash test dummy -meininkiin hyvin.
Lumi kesti hyvin, mutta itselleni tärkeämpää oli laskun sujuminen hyvin. Nyt hiljalleen, kun päiviä alkaa olla alla, myös lasku sujuu toisinaan loistavasti. Siis siten, että käännökset menevät kohdilleen, paino pysyy tasaisesti molemmilla suksilla ja ennemmin edessä kuin takana. Tänään pääsin pienen hypyn jälkeen testaamaan hanaa, kun näin kentän aukeavan tasaisena ja lunta oli reilusti. Mitä sitä käännöksiä tekemään kun suoraankin pääsee. Ja se meni hyvin.
Loppupäivästä päädyimme jo filosofiseen keskusteluun: voiko päivän viettää paremmin kuin hyvässä seurassa, vuorten keskellä hiljaisuudessa eväsleipiä syöden, kun aurinko lämmittää mukavasti. Loppupäätelmä jäi muodostamatta.
"Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki." -Aaro Hellaakoski
Sunnuntaina lähdimme valloittamaan ruotsalais-saksalais-suomalaisyhdistelmällä Bec des Etagnesia, eli 3 250 korkeuteen nousevaa vuorenhuippua heti Mont Fortin vieressä. Haikkaamista ei tullut kuin vajaat 300 korkeuserometriä, mutta harvoin olen yhtä rankkaa nousua tehnyt. Osansa oli siinä, että olimme ensimmäiset sillä vuorella lumisateen jälkeen, joten jouduimme tekemään portaat itse. Käytännössä ensimmäinen siis polkee porrasaskelmia yksi kerrallaan ylöspäin muiden katsellessa maisemia ja seuratessa perässä.
Tuosta lähdimme. Ylhäällä keskellä on huippu.
Tietysti piti vähän näyttää, että suomalaisella sisulla mennään vaikka läpi pystysuoran seinämän, eli terve verenmaku saatiin suuhun puskemalla portaita välillä reisiin asti ulottuvaan, välillä vain nilkkoihin yltävään lumeen. Mutta aurinko paistoi ja seura oli hyvää, joten mikä ettei.
Takana parisataa vertikaalia, edessä vielä riittävästi.
Huipulle oli joku alppipässi sittenkin ehtinyt ennen meitä. Tosin hiihtojälkiä ei näkynyt, eli paikalla oli käynyt todennäköisesti joku lokaali alppinisti. Eihän se meitä haitannut, eli alaspäin oli suunta. Lumi oli hyvää ja sitä oli riittävästi.
Tästä se lähti.
Parin kevyen haikin jälkeen jaloissa alkoi tuntua se, että takana oli kuusi päivää töitä ja viikon viides täysi hiihtopäivä menossa. Jaloissa ei vain riittäneet paukut.
Kello oli puoli viisi, kun olin suunnannut sukset jo kohti Pubia. Häppärit vielä päällä. Eikös saksalainen ystäväni Tino keksi siinä vaiheessa, että voisimme kiivetä Mt Gelelle ja laskea sen grand couloirin, ihan vain kauniin auringonlaskun vuoksi. Idea oli niin päätön, että ei muuta kuin sukset takaisin kiinni reppuun ja kiipeämään. Ruotsalaiset lähtivät jo afterille.
Jostain ihmeestä parinsadan metrin nousuun löytyi vielä voimia. Liekö batteryna toiminut auringonlasku vai tyhjät rinteet, mutta yksi kauden hienoimmista hetkistä sattui juuri tuohon nousuun. Räpsäisin siitä vielä kuvankin todisteeksi.
Kohti kuuta, selkä aurinkoon.
Katselimme tasaisin väliajoin alaspäin vajoavaa aurinkoa, mutta ystävällisesti se pysyi ylhäällä siihen asti, kunnes ehdimme kurun päälle. Oli aika voittajafiilis. Tosin liian paljon ei ollut aikaa ihailla maisemia, sillä aurinko tosiaan liikkui vuorten taakse hyvää vauhtia.
Tino vasemmalla, aurinko oikealla, reitti kuruun keskellä.
Eihän siinä auttanut muu kuin ottaa hörppy vettä, vähän suklaata ja semikuivattua randobanaania ja sukset jalkaan.
Tällaista sunnuntaina. Tino kurvailee.
Aurinko ehti painua vuorten taakse puolivälissä kurua. Onneksi valoa riitti sen verran, että pääsimme alas ilman otsalamppuja. Fiilis oli kertakaikkisen mahtava. Niin ja lumikin oli hyvää.
Kun kerran muutkin retken vaiheet ovat kuvissa, niin toki lopetuskin. Helmi homma.
Ideana oli kiivetä Mt. Gelen eli reilun 3 000 metrisen vuoren haikkireitti ja laskea sitten hillitöntä puuterilunta alas. Ajatus oli hyvä, mutta suuremmat voimat päättivät muuttaa suunnitelmaa. Alla näkee miten.
Eihän siellä olisi mitään nähnyt.
Kohti uusia seikkailuja. Col de Minesille vievä siirtymäreitti on sopivan kumpuinen ja hidastuksia täynnä, että laudalla saa varmasti kiroilla, joten suunnaksi se. Siirtymän jälkeen tähtäimessä kymmenen minuutin haikkailu ja sitten siivuttamaan puuteria.
Suuntana hieman varjoon jäävä seinämäalue. Vasemmasta laidasta ylhäälle ehti kymmenessä minuutissa.
Haikki meni mukavasti valmiita portaita myöten. Hyvin olivat yön aikana jäätyneet. Ylhäällä jatkoimme matkaa vielä erään harjanteen suojaan tauolle. Pummimeiningin mukaisesti söimme eväitä rinneravintoloiden sijaan mäen päällä istuskellessa. Tosin täytteet nyt olivat jo duunaripuolen herkkuja, väittäisin.
Tällainen lounastauko.
Samu, Miku ja Antti tutkivat laskulinjoja.
Lasku kohti Vallonia oli mukava, mutta ei kovin erikoinen. Syvää lunta oli vielä tarjolla käännösten alle, mutta omaa linjaa ei päässyt enää valikoimaan. Mutta hauskaa oli silti.
Piirtäjää alkoi jo hengästyttää, mutta päätimme ottaa vielä yhdet mäet, ainakin. Levottoman lepotauon seurauksena aloimmekin rakentaa hyppyriä Savoleyresin puolelle. Edellisen kerran offarihyppyristä olen leiskauttanut reilu vuosi sitten, joten johan sitä oli aikakin.
Newschool-puuhastelua takamaastoissa. Ohessa näkyy myös lumivyörylapioiden todellinen käyttötarkoitus - onneksi. Samu eli piirtäjä otti kuvan.
Kaveri testasi hyppyrin täräyttämällä ison ilman komealla grabilla. Tietysti piti yrittää pistää paremmaksi. Hyppy meni yllättävän hyvin, vaikka ihan loppuun tulikin pari kuperkeikkaa.
Samu eli piirtäjä otti kuvasarjan.
Hyvien yöunien jälkeen oli mukava lähteä mäkeen.
Miku laskee Vallonissa.
Lumi oli juuri sellaista kuin oli luvattu. Kevyttä ja asettunut paikalleen. Ei vyörynyt. Vaikka lähdimme myöhään liikkeelle, saimme mukavia laskulinjoja. Tosin töitäkin piti tehdä, joten laskuja tuli vain yksi. Attelakselta Vallonin kautta Savon muumimetsään.
Trendioksakin eksyi kuvaan. Miku tekee allekirjoitustaan.
Huomenna jatketaan. Sään pitäisi kuulemma olla parempi kuin tämänpäiväinen jokerilottoruudukko, jolloin välillä paistoi aurinko, pian sama paikka meni sinkkiin ja sitten oltiinkin jo lumisateessa.
Loppuun vielä yksi vähän epäonnistuneempi kuva, aiheesta kun aiemmin mainitsin. Miku varmasti pitää tämän kuvan julkaisemisesta, mutta kerrottakoon tässä, ettei kuvaushetkeä seurannut pannutus, vaan lasku jatkui etusuksen asennon korjaamisen jälkeen.
Kohti Lac de Vauxia ja Vallonin traversea.
Hola!
Kaverini tuli Suomesta käymään, joten lähdin hänen seurakseen rinnenäyttöön. Ei käynyt kateeksi oppaan duuni. Vaikutti mahtavalle hommalle selvittää asiakkaille seuraavaa laskureittiä, kun näkyvyyttä on vain joitakin kymmeniä metrejä. En itse ehkä jaksaisi.
Vaikka mitään ei tänään mäessä nähnytkään, oli päivässä jotakin positiivista. Keli on muuttunut nimittäin kylmemmäksi, tammikuiseksi. Alkuviikoksi on luvattu kohti keskiviikkoa sankkenevia lumisateita, eli hyvältä vaikuttaa.
Opas eli Miku pääsi rinnenäytön jälkeen vapaaksi, joten kokeilimme vastavalotuksia.
Ylläolevassa kuvassa ilmenee laskukuvaamisen perinteinen ongelma. Rajaus on onnistunut, tarkennus niin hyvin kuin pokkarilla voi ja valo näyttää hyvälle. Se ongelma on laskuasento. Itse en tunne telluilua, joten en osaa suoraan sanoa vikaa. Miku itse älähti jo nähtyään kuvan ruudulta, että asento on huono.
Mielestäni kuva on silti julkaisukelpoinen, ainakin tällaisella huippuvirallisella blogialustalla. Usein vain huomaa sen, että kuvissa keskitytään eniten laskijan asentoon. Toki sillä on merkitystä mallille itselleen sekä kuvalle muutenkin, koska pitäähän paketin olla kasassa. Johtuneeko sitten siitä, että katson kuvia vähän myös journalistisesta näkökulmasta, mutta mielestäni hieman epäonnistuneempikin asento menee läpi, jos muuten kuva näyttää kivalle ja tunnelma on hyvä.
Toinen hiihtokuvaamisen kirjoittamaton sääntö on/lienee (mistä minä tiedän varmaksi, en ole valokuvaaja), että kuvien pitää olla hillittömiä pyydashotteja tai massiivisista hypyistä. Miksei rinteestä saisi ottaa kuvaa?
Epähuomiossa painan väärää nappia. Muistikortti tyhjenee kokonaan. Aika tyhjä fiilis.
Tärkeimmät siis sanallisesti. Lumi on hyvää yli kolmessa tonnissa, noin 2 800 metrissä aivan jäistä. Kohta pitäisi sadella uutta lunta, eli silloin vyöryy.
Takana myös kauden paras lasku. Kuru hinkaten, alla oleva kenttä kevätlumisena. Vauhtia mukaan enkä edes kaatunut. Kertakaikkisen hienoa.
Iltapäivällä aurinko lämmitti jo kuin huhtikuussa, joten lähdin yhdessä oppituntinsa pitäneen ja päiväunensa nauttineen hiihtomaikan kanssa vähän katselemaan mäkiä. Missiona oli löytää puuteria ja tsekata kuruja, joita Tortin näyttäisi olevan pullollaan. Lisähaastetta tavoitteeseen lisäsivät vastahuolletut sukset. Ensimmäisellä käännöksellä meinasin lentää naamalleni, koska kantit oikeasti purivat lumeen. Hassu tunne.
Tortin oli mukava, vaikkakin ohutta pilveä pukkasi laaksoon juuri väärään aikaan.Puolikkaan pehmeälumisen kurun jälkeen kello alkoi näyttää hissien suhteen jo sataa. Kabiininperkeleet kun menevät kiinni tammikuussa jo heti neljän jälkeen.
Toisen kevyen haikin jälkeen keikuimme vuorenharjalla ja arvoimme, lähtisimmekö yrittämään vielä yhtä kurua varttitunnissa. Vaihdoimme suunnitelmaa, kun käänsimme kypärämme Lac de Vauxin suuntaan. Allamme avautui neitseellinen laskulinja. Hissikin olisi hieman pidempään auki, ei siis kiirettä. Tarvittavat testit: lunta on yli metri, puolen metrin lumikerros kiinnittynyt pohjaan hyvin. Ei se auta kuin kokeilla.
Testing testing. Sanna kuvasi.
Lumi oli lyhyesti kuvailtuna vaihtelevaa. Välillä mielettömän pehmeää, välillä kovaa korppua ja välillä jotakin siltä väliltä. Huomasin, että parimetrisessä pullonkaulassa olisi helpompaa laskea lyhyillä suksilla. Mutta housuissa oli jo, eli lunta sai kaivaa välillä selän puoleltakin pois.
Kuluu se päivä näinkin. Tietysti Sannan kuvaamana.
Sanna pujottelee kivien välistä.
Parin tunnin laskusessio sujui loistavasti. Kävimme kokeilemassa taas Col de Minesia, eikä tällä kertaa tarvinnut täristä kokkareisella lumella. Iltapäivän aurinko oli pehmittänyt mäkeä juuri sen verran, että sukset leikkasivat mukavan pehmeähkösti.
Sanokaahan joku, että onko näitä kuvia joka postauksessa ihan liikaa? No mutta, piti ottaa vielä varmuuden vuoksi kuva päivän laskusta. Oli se niin kivaa. Se on siis tuo kaistale melko keskellä kuvaa.
Hiihdon jälkeen töitä. Tiesi taas takana olevan hyvä hiihtopäivä, kun alakerran portaita noustessa jaloissa tuntui positiivinen kipu. Vähän hymyilytti.
Taustalla Mont Fortin bäkkärin peruskurut. Matkalla kohti Phantomia.
Seba lähti crash test dummiena avaamaan. Rinne näyttää nöösiltä, mutta seuraavassa kuvassa parempi kuvakulma.
Edellisessä kuvassa Seba oli keskimmäisen luirun yläosassa. Kuva latistaa jyrkkyyden, mutta kivaa oli.
Kovan lumen vuoksi sunnuntai oli tekniikkapäivä, eli mukavan hiihtelyn lisäksi selviytyminen vaati tavallista kovempaa keskittymistä. Metsähiihtoa ei voi ikinä harjoitella liikaa, kuten laskuasennosta näkyy.
Iltapäivällä suuntasimme vielä Col de Minesia kohti.
Jossa saimme paukuttaa auringon lämmittämää firniä ylhäisessä yksinäisyydessämme. Yleensä nuoskaloskaa saa hiihtää vasta huhtikuussa...
Bäkkärillä ja offareilla muutenkin oli ihmeellisen hiljaista. Ok, lumi ei ole puuteria, mutta mukavaa laskemista on silti reilusti. Ei sillä ettäkö hiljaisuus haittaisi. Jääpähän enemmän meille. Eikä tarvitse varoa ala- tai yläpuolella olevia hiihtäjiä, josko joku vyöräyttää lunta päälle tai sen tekisi itse.
Tästä se lähtee.
Sakke vääntää pleasure hikingia. Tosipekathan avaavat vain vähän takin vetoketjua heittäessään suksensa olalle, jos edessä on alle tunnin haikkaus. Koska meille matka on tärkeämpi kuin päämäärä, vedimme kymmenen minuutin tepastelun vuoksi sukset selkään, takit reppuun ja arskat silmille.
Korjaus lumitilanneraporttiin: Joillakin alueilla lunta riittää edelleen lähes vyötäröön asti.
Sitten niitä laskuhommia:
Sakke laskettelee.
Miekin pääsin kuvaan. Lähellä isoa kiveä. Kuvaajana Sakari Tiuraniemi.
Sakke hiihtää.
Sakke. Taas.
Emme hiihtäneet käytännössä kuin yhden kerran ylhäältä alas, mutta siihen kului koko päivä. Vielä kun illaksi ei tarvinnut mennä töihin (vapaapäivä), oli fiilis mahtava. Keli oli huhtikuinen, sillä kylillä näkyi jo shortseja. Aikamoinen tammikuu.
Olen aina väittänyt, ettei Sveitsi ja Verbier ole keskimääräisesti juurikaan kalliimpi paikka elää kuin Suomi. Tänään jouduin korjaamaan väittämääni. Eksyimme laskujen jälkeen rinneravintolaan. Ajatus oli ottaa kahvit ja kaakaot sekä ehkä ranskalaiset ja jatkaa sitten matkaa.
Terassilla tarjoilija ojentaa ruokalistat. Katson hintoja, enkä ole uskoa silmiäni. Ensinnäkään, ranskalaisia perunoita ei ole edes tarjolla. Tavallinen pasta bolognese olisi maksanut 17 euroa, röstiperunat ja muut hirpakkeet yli 20. Muistaakseni Itävallassa söimme aikanaan kavereiden kanssa gulassikeittoa kuudella eurolla.
Kahvin hintaa emme edes tarkistaneet, vaan katsoimme parhaaksi iskeä kypärät päähän ja jatkaa matkaa. Pubilla oli häppärit.
Onhan täällä vielä ihmisiä, vaikka kiireisimmän ajan piti olla jo ohi.
Pilvinen sää ja lämpimät kelit mahdollistivat ensimmäisen jibbailupäivän pitkään aikaan. Suksivuokraamosta kapeat temppusukset alle ja mäkeen.
Ensimmäinen yllätys tuli heti ensimmäisessä alamäessä. Tällaiset hammastikuthan leikkautuvat rinteeseen! Outo tunne, sillä tavallisesti lasken +30 metrin kääntösäteisillä suksilla. Lisäksi näissä jibbailulankuissa kantit olivat terävät ja luisto kohdillaan, eli kovassa vauhdissa alkoi melkein pelottaa, kun pituuttakin oli parikymmentä senttiä vähemmän kuin olen tottunut.
Kuin hammastikuilla kurvailisi.
Pääsin kaatumatta snow parkkiin eli hyppyrialueelle asti. Ensimmäinen vauhdinotto pelotti - kohta pitäisi lentää. Kuten aiemminkin on tullut todettua, ilmassa keho lepää. Hyppiminen oli yhtä kivaa kuin ennenkin. Toinen yllätys oli hyppyjen sujuminen. Pienehköstä boksista kolmonen ja satakasikymppinen pyörivät ensimmäisillä yrityksillä. Tyylissä on vielä hiomista, mutta pyöriminen oli silti kivaa.
Snow parkissa oli minun lisäkseni vain yksi ryhmä junnarihyppijöitä. Kyllä vanha sai taas ihmetellä, kun seitsemän hengen ryhmä menee possujonossa hyppyriltä toiselle ja saman tien hissiin. Missä hengailu, missä toisten hyppyjen seuraaminen, missä yhteisöllisyys?
Itse väänsin musiikit korvilla vauhdinottomäen kävellen ylös, aivan kuten silloin, kun itse olin vielä nuori. Hissit ovat heikkoja varten. Lisäksi pojilta jää pohkeiden ja reisien maitohapot kokematta. Eivät taidotkaan kasva, kun voimaa täynnä olevilla lihaksilla joutuvat hyppynsä suorittamaan.
Se tunne joka tulee, kun pehmeä lumi kannattelee suksea keveästi läpi rinteen auringon paistaessa siniseltä taivaalta ison lumisateen jälkeen. Lisätään tuohon vielä hyvä laskuseura, lähestyvä palkkapäivä ja alppikyyhkyjen liverrys, niin ollaan Verbierissä tammikuussa 2007.
Sakke hiihtelee.
Jonotus hisseihin etuilevien ihmisten kanssa on stressaavaa. En pidä.
Yksi metsäpätkä oli vapaana juuri, kun keliä alkoi puskea sisään. Jonkun sekin oli avattava.
Ilmaisjakelulehtien mukana tulevat mainokset herättelevät nostalgisuudessaan. Eipähän ole muutamaan vuoteen tarvinnut harmitella kesäloman loppumista ja koulun alkamista. Eikä toisaalta ole saanut ostaa uutta koulureppuakaan. Uusista vaatteista puhumattakaan.
En muistaakseni käyttänyt kouluaikanani kuin muutamaa reppua. Joskus kuudennella minulle ostettiin Trunk & Co:n harmaamusta reppu, joka on itseasiassa nykyään veljeni käytössä. Kohtuullisen pitkäkestoisia.
Tällä hetkellä teen surutyötä nykyisen reppuni vuoksi. Haglöfsin XL pro on kestänyt kuutisen vuotta, alppikeikat, muut reissut, lukion ja yliopiston sekä kaikki treenimatkat hyvin, mutta nyt vetoketju on menossa rikki.
Musta väri on aikoja sitten muuttunut rusehtavaksi, punaisesta paistaa pohja läpi, mutta eihän tuota voi heittää pois - kuka sanoo ettei materiaan voisi kiintyä?
Nykytarkoituksiin Haglöfs on huono vehje; ei läppää yläosassa, yksiosainen säilytystila, vetoketjut (eivät kestä vetoa kuten kangas), reppuosa on kiinni olkaimissa, pisaramuodosta ei ole tietoakaan... Mutta silti. Pitäisikö tässä ryhtyä Dakinen tai Deuterin käyttäjäksi?
Tavoitteenamme oli tänään haikata Etanalle, mutta edessämme kiivenneet 17 ihmistä veivät suurimmat innot siihen suuntaan. Puolesta välistä haikkia lähtee yksi mukava kuru, joka aukee leveälle kentälle. Mikä lie easy access. Kurussa ei näkynyt jälkiä ollenkaan, joten parin testauksen jälkeen sinne.
Face shotteja lävähteli naamalle - ehkä kauden paras käännös osui tänään kohdalle. Tulin neljän laskijan ryhmämme viimeisenä aivan alas, joten kaverit olivat jo odottelemassa. Uudet sukset kelluivat kevyessä lumessa, tein pari isoa käännöstä, tasapainoinen laskuasento, lumi lensi, aurinko tuntui selässä. Käännökset tuntuivat kestävän hyvin, hyvin pitkään, mitään ääniä ei kuulunut mistään, ainoastaan tasaisen lumen hiljainen kohina. Loppuun vielä jarrutus kavereiden kohdalle. Samassa paikassa on vielä muutama tyyppi valmistautumassa eräälle toiselle haikille, joten katsojia riitti. Mikäpä sen tärkeämpää?
Viikonlopuksi on luvassa epävakaista keliä, joten ensi viikon mahdollisen haute routen mahdollisia laskuja lukuunottamatta Alpit saattavat olla nyt paketissa hyvien laskujen suhteen. Toisaalta, jos vain aurinko sattuu paistamaan, on tuolla vielä paljon, paljon laskettavaa - kunhan pysyy yli 3 000 metrissä. Katseen voinee siis pikkuhiljaa siirtää kohti Norjaa.
Pari kuvaa tältä päivältä, valitettavasti videokamera otti tänään paremmat ruudut kuin pokkari.
Seba pöllyttää kauempana.
Seba pöllyttää lähempänä.
Chamonixin puolella näytti olevan aurinkoista, kivat niille.
Hyvää hiihtoa kuitenkin saatiin, vaikka välillä piti pysähtyä katsomaan eteenpäin. Mofon etuseinällä oli vielä tilaa, samoin Gentianenista Tortiniin, sekä Jumbon kuruissa. Kivahan sitä tässä vaiheessa kautta oli tehdä syvän lumen käännöksiä.
Tuomo stikkailee.
Pilvet eivät tunnu väistyvän, vaikka arska kovasti yrittääkin.
Tänään kävimme kuitenkin ottamassa pari käännöstä metsäpätkillä. Yllättäen mikään muu kuin perushissit Ruinettes ja La Chaux Express ei ollut auki, joten kovin korkealle ei päässyt lumitilannetta tarkistamaan.
Kolmaosa sauvasta upposi uusimpaan kerrokseen.
Ei kyllä olisi tehnyt mielikään: parhaimmillaan näkyvyys avoimella oli 30 metriä, pahimmillaan alle viisi. Täydellisessä sinkissä hiihtäminen on aika viimeistä touhua, koska pää alkaa tehdä aika nopeasti aivan omia hiekkakakkujaan, kun silmät eivät erota maata taivaasta. Oksettavaa.
Kun lopulta pääsimme metsään, kyllähän se lumi oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Tosin käännöksissä naamalle lennähtänyt lumi häiritsi näkyvyyttä välillä aika pahasti.
Pubin terassibarometri kello 19.30.
Tässä vielä fiilistä viimeisistä. Kuvaaja Rob. Kyllä taitava kameramies saa huonostakin laskijasta hetkellisesti hyvän.
Tässä vielä pari kuvaa eiliseltä, kuvaajana Seba.
Kohti Superbowlia.
Super oli aika super, allekirjoittanut korkkaamassa.
Mt. Gelelta alaspäin.
Kallioilla oli vähän flätti ländäys, tulin välistä.
Rasse Nortilla ensimmäisenä heti aamusta.
Kohti Mt. Gelea.
Gelelta alas.
Huippupäivä siis, taas. Avattiin nortti, superbowl ja geleltä tuli yksi jälki kentältä, josta paukkasimme alas. Yöllä alkoi sataa vettä.
Iltapäivällä otimme suunnan kohti Matrixin Sionia. Monen muun kaupan lisäksi löysimme yrttikaupan. Kaupan ovea pidemmälle en itse uskaltanut astua, makean pehmeä tuoksu löi suoraan kasvoille. Tarjolla oli marihuanajääteetä, reseptikirjoja, koristeita, aivan kaikkea samasta kasvista tehtyä. Eipä Suomessa noitakaan näy katukuvassa.
Vielä pari kuvaa eiliseltä. Huomenna uudelleen.
Välillä kameran etupuolella.
Ihan kivaa.
Jo se, että sunnuntai oli lauantaisen hullunmyllyn jälkeen vapaapäivä, olisi riittänyt. Kaiken lisäksi aamulla herätessäni ajoissa aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Kamat päälle, sukset alle ja kohti huippua.
Lähdimme saman tien aamusta haikkaamaan kohti Etanan/Ettanin (oikea nimi oli joku Bec de Setan) toppia. Jouduimme itse tekemään portaat, joten matkaan meni varmaankin kolme varttia.
Kohti rusketusta. Ilkka vetää.
Ylhäällä pieni auringossa kiipeäminen palkittiin: lumi oli kiinnittynyt hyvin, edessä useampi sata metriä vertikaalia puuterilunta. Eihän siinä auttanut kuin hiihdellä alas. Hyvä lumi jatkui melkein padolle asti, joka on useiden laskureittien kohtaamispaikka ennen hissitettyjä rinteitä. Siellä olikin jengiä sen verran, että lähdimme saman tien eteenpäin.
Vielä aivan riittävän monta käännöstä jäljellä. Ilkka vetää.
Toinen kierros alkoi iltapäivällä yhden aikaan, suuntana perusbäkkäri. Ylhäällä terassilla taivas meni umpeen. Alhaalla näkyvyyttä näytti kuitenkin riittävän, joten ei muuta kuin eteenpäin. Hyvä ratkaisu, iso kenttä nimeltä Superbowl oli hyvässä hapessa. Päivän lopuksi vielä Barry´s bowl, jonka yläosa oli innokkaiden haikkaajien mukaan pyydaa. Itse hiihdimme peruslunta perusreitiltä.
Matkassa oli hyvää jengiä, kaikilla oli vauhti päällä ja laskutaidot kohdillaan, joten etenimme aivan riittävällä tahdilla paikasta toiseen. Laskuporukan koostumus oli suhteellisen heterogeeninen: nuorimmalla ja sitä seuraavalla laskijalla oli ikäeroa yhdeksän vuotta, kaikki lajit eli sukset, laudat ja tellut olivat edustettuina. Ehkä päivä ei ollut täydellinen, mutta ainakin uskomattoman hyvä.
Urheat pulkkailijat talsivat padolle vasemmalla alareunassa.
Viiden jälkeen laskimme alas kylään. Kyläkorkeudella, 1 500 metrissä, oli lämpöä noin viisitoista astetta, siinä hiessä ja kosteudessa ilmasto tuntui aika trooppiselta.
Päivän jälkeen jalat, pää ja käytännössä jokainen lihas ja nivel huusivat leipää. Aamulla olin laittanut pähkinärusinasekoituksen ja muut eväät repun sijasta sen viereen. Siperia opettaa. Illalla energiaa tankatessani ihmettelin kyllä hieman tuon sekoituksen saksankielistä nimeä, Studentenfutter. Studentenhan tarkoittaa opiskelijaa, futter eläimille tarkoitettua rehua...
Illalla alkoi taas sataa vettä, mutta sekin ehti tauota aamuyöstä. Toivottavasti aamulla on taas aurinkoista.
Yöllä kylän valtasi trooppinen sade, joka vain voimistui yötä myöten.
Aamulla kevyt auringonpaiste pitkästä aikaan. Ei muuta kuin hissiasemalle.
Kylästä ei tietenkään päässyt mihinkään, kaikki hissit olivat aamulla suljettuina, koska jo Ruinettesille oli tullut 30 cm uutta lunta, joka oli aamun pikkulämmöissä muuttunut tietysti suhteellisen herkästi liukuvaksi nuoskaksi/loskaksi. Niinpä koko aamupäivän ajan vuorilta on kuulunut räjäytysten ääniä. Tosin kaikki Attelaksen eteläseinät oliva tulleet jo aikaisin aamulla alas, joten eipä sinne välttämättä olisi mitään asiaa.
Toppiin lunta oli ilmeisesti tullut sitäkin enemmän, mutta kova tuuli ja tämä lämpöaalto pitävät vyöryriskin varmasti aika pitkään korkealla.
Aamulla kuitenkin lähdettiin metsästämään rakoja pilviverhosta. Sopivasti niitä löytyikin, pääsimme vetelemään rauhassa Attelaksen kuruja ja muita seiniä. Uutta lunta oli hyvien pohjien päälle tullut keskimäärin 30 - 40 cm. Parhaimillaan kuruihin oli tuiskuttanut vyötäröön asti uutta lunta, en olisi uskonut, että maaliskuun lopussa saisi face shottia.
Tortiniin tai jäätikölle ei tänään päässyt, hissit olivat suljettuina koko päivän. Tosin eipä siellä ilmeisesti olisi välttämättä juuri mitään nähnytkään.
Hannu menossa kakkoskuruun.
Kun näkyvyys on mitä on, mutta lumi hyvää...
Olipahan ihmeellinen slaidi, teki näköjään pari mutkaa matkalla traverselle.
Laaksossa vähän vihreämpää.
Ilmasto täällä alkaa muistuttaa yhä enemmän Suomen kesää; tänään oli viileää ja sateista.
Aamulla lähdin katselemaan ylös asti säitä. Nollaraja, eli missä vesi muuttuu lumeksi, oli noin 1550 metrin korkeudella. Ruinettesin metsiin tuntui lunta tuiskuttavan reilusti, mutta ylempänä, 2700 metrissä ei voinut enää puhua lumisateesta vaan pikemminkin puhtaasta sumusta.
Oli erikoinen kokemus laskea yksin kilometrin verran vertikaalia seitsemän sentin rinnepyydassa. Low season ja surkea keli, kuka hullu sinne mäkeen nyt menisikään. Toisaalta tuo hiljaisuus on jotakin, jota laskettelusta kaipaan: pärjäisin hyvinkin ilman ihmismassoja, vaikkakin juuri heidän ansiostaan oma kausi täällä on mahdollista.
Yhden laskun jälkeen voinee keskittyä vaikkapa solmujen harjoitteluun ja pyykinpesuun.
Kisailu jatkui tänään. Tosin vakavuusaste laski edellisestä, jos mahdollista.
Otetaan parikymmentä kaveria, muutama kuvaaja, tunnin haikki ja yksittäisen vuorennyppylä. Vähän aurinkoa, bikinimimmejä ja hikoilua ilman suojakerrointa.
Kiipesimme siis eräälle vuorelle, josta avautui hyviä linjoja itse kullekin valittavaksi ihan fiilisten mukaan. Jokainen laski vuorollaan alas, kuvausryhmän kuvaten jokainen suoritus. Illaksi päivän organisaattorit editoivat jokaisen laskun peräkkäin dvd:lle ja huutoäänestyksellä valittiin voittaja.
Mahtava meininki, kun samanhenkiset suomalaiset, ruotsalaiset, kanukit, sveitsiläiset, uusiseelantilaiset ja ties ketkä olivat samassa mestassa tällaisena huippupäivänä. Niin ja lumi oli seinällä erittäin hyvää, täysin pehmeää lunta.
Kuvia myöhemmin, toivottavasti jo huomenna.
Niin, huomenna kilpaillaan sitten oikeasti, vähän kuin meidän Openin varjokisa, eli Verbier Extreme, kuulemma maailman kovin vapaalaskukilpailu. Tarkoitus olisi osallistua kisaan lähinnä grillauksen ja auringonoton muodossa.
Tänään oli hyvät kisat, historian ensimmäinen da fat -derby. Menimme muutaman kaverin kanssa kilpailemaan, tosin onhan se vähän ristiriitaista harrastella vapaalaskua lappu rinnassa. Hauskaa kuitenkin oli, lopussa piti juosta vielä parisataa metriä monot jalassa ajanottopisteelle, joten hien sai irtoamaan, ellei se ollut jo noussut pintaan yhtäjaksoisen kumpulaskun aikana.
Kisan vakavuustaso paljastui kuitenkin jo lähtöviivalla: ennen lähtöä paikalliset kisaisännät tarjosivat kierrokset pomme poretta. Mielestäni viina ei kuulu hiihtoon, mutta kyllä se tunnelmaa vapautti. Itse en kylläkään ottanut lasillista, joka kilpailun toisella kierroksella vaihtui jo vapaaseen huikkaan pullosta, vaan haistelin tuoksuja sitten täydessä bussissa ja kabiinissa taas ylös: tuoksu ei lähtenyt kuuleman mukaan hengityksestä muutamiin tunteihin.
Tuomo "hyvä lasku, taidan mennä oksentamaan" toisen laskun jälkeen.
Asiallinen meininki. Kisojen jälkeen olisi ollut vielä bbq ja illalla beach partyt, mutta työläisen arki tuli vastaan - lasejakin pitää kerätä, joten bileet ehkä seuraavalla kerralla.
Mont Fortin, Verbierin korkeimman kohdan, hissi oli tänään auki.
Mofon bäkkäri on legendaarinen paikka; laaja hiihtoalue, jolle lähdetään turistien maisematerassilta. Lopulta kaikki seinät, kurut, reitit ja laskut vievät samalla jättimäiselle padolle, josta pääsee taas ihmisten ilmoille.
Lumisateen jälkeen alkaa aina arvonta siitä, uskaltaako bäkkärille mennä. Korkea paikka, yli 3300 metriä, herkästi muodostuvia lumilippoja. Toisaalta useimmiten todella hyvää lunta, jyrkkiä laskuja ja mahtavaa hiljaisuutta.
Kuulemma ensimmäisiäkään jälkiä ei tänään ollut näkynyt vievän takamaastoihin. Ehkä huomenna, auringon paistaessa, ensimmäiset vyöryt laukeavat?
Uusi sivupohja on aivan mielettömän hieno, erittäin suuret kiitokset Herkulle vaivannäöstä!
Eilisaamuna mäkene 8.45. Jouduttiin korkkaamaan Col de Minesiä, harjanteen molempien puolien metsät, pari etuseinää Attelakselta.
Onneksi ylähissit avautuivat kunnolla juuri eilen eli lauantaina, jolloin suurin osa pummeista on töissä, koska on vaihtopäivä, ja viikonlopputuristit eivät tunnu ymmärtävän offareiden päälle.
Uutta lunta oli ylhäällä yli puoli metriä. Valitettavasti se ei näytä kuvissa kovinkaan hyvältä, koska se on niin kevyttä, että lumi vain pöllyää ympäriinsä.
Kuvissa laskee Läskikympin Jussi.
Kannattaa katsoa, että mistä se lumi oikein pöllyää yli...
Suurin osa hissikartasta näytti punaista, joten päivä jäi vähän lyhyeksi. Tosin lumi oli raskasta jo 2200 metrissä, eli eipä siellä nyt mitään erikoista ollut. Pieni hikihaikki kuitenkin tehtiin, kohde huomattavasti pidemmän kuin kuvaaja, onneksi.
Seba vauhdissa.
La Chauxin rinteiden puolelle nousee usein pilviä laaksosta. Tänään näytti siltä, että pilvi vie hissiasematkin mukanaan.
Aamulla olimme hissijonossa jo ennen porttien avaamista. Oli hauskaa olla mukana, kun iso joukko ihmisiä ryntää samaan aikaan hissiporteille. Olimme hyvissä asemissa, joten pääsimme laskemaan hyviä siivuja.
Makein fiilis oli heti Attelaksella, kun suoraan hissiltä pääsi ns. stikkaamaan pyydaa. Aamuaurinko paistoi vielä matalalta, lumi oli kevyttä ja fiilis huipussaan. Parit nihkeät illat lasinkerääjänä unohtuivat saman tien, ja taas muistin, miksi laskettelu on ihan kivaa.
Kuvissa laskee Seba. Hola!
Aamulla topin hissi avattiin, joten bäkkäri kutsui. Onneksi kymmenisen länsinaapuria meni ensin, niin ei tarvinnut itse arpoa vyörymisen mahdollisuuksia. Bäkkärillä lumi oli tasalaatuista ja pehmeää, Vallonin takaa pääsi pöllyttelemään vielä omia linjoja.
Uusimman lumipatjan alla oli ilmava lumikerros, tänään keli lämmin, joten ympäri vuoria näkyi isompia ja pienempiä vyöryjä. Helikopterit surrasivatkin ahkerasti perusvyörypaikoilla. Kuulin jälkikäteen, että kopteri oli hakenut jonkun yhdeksänvuotiaan lumivyörystä, jalka murtuneena. Miksi kukaan vie leikki-ikäisen paikkoihin, joissa voi vyöryä?
Tänään näin omin silmin harvinaisuuden, vyöryneen metsäpätkän. Eihän se mahdotonta ole, mutta harvoin tulee eteen, varsinkaan tämän kokoisena. Kuva ei tee oikeutta mäen jyrkkyydelle.
Eteläseinät sulavat tällä säällä nopeasti. Hyvältä näytti erään haikkipätkän vieressä.
Tuuli puskee lunta auringon eteen.
Punainen tarkoittaa suljettua.
Sadetta alle tonnissa, lunta yli 1550 metrissä. Hyvää lunta yli 2100 metrissä.
Aamulla Brusonin ylimmän tuolihissin avautumista odottaa parikymmentä suomipekkaa sekä muutama hurri ja britti. Briteillä ei ollut reppuja mukana, mutta kommenttia irtosi kyllä: ”Hyvä että teillä pojat on vesisukset mukana.”
Räntäsateen kasteltua kovimmankin goretexin pintakerrokset hissi viimein avattiin. Ylin hissi oli suljettu, tosin kukaan hullu ei olisi sinne puolelle lähtenyt edes hiihtämään, sillä koko aamun ajan alueelta kuului voimakasta pauketta – pistöörit räjäyttelivät rinteille ja traverseille tulevia seiniä alas.
Brusonin suomipitoisuus lähenteli satasta.
Ylhäällä lunta oli tullut kymmeniä senttejä, pahimmillaan reiteen asti. Puuterista ei voi missään nimessä puhua, lähinnä kyse oli syvästä lumesta. Ilmeisesti märkä olo voitti suurimman osan laskijoista, kun puoli tuntia hissin aukeamisen jälkeen rinteet, lähimetsät ja hissilinjat olivat tyhjinä. Mikäs siinä siis paukutellessa kahvilta rinteeseen myöhässä tulleiden ruotsalaisten kanssa.
Kaiken kaikkiaan huippupäivä, ehkä juuri paskasta kelistä johtuen. Kuten vanha suomalainen hiihtopummi Steuer sanoo, ”jos et näe, kuvittele.” Ja kyllähän siellä aurinkokin välillä paistoi.
Välillä aukesi. Laaksossa sade tuli vetenä.
Nyt lumisade vain jatkuu, alueelle on puskenut vähän kylmää ilmaa, joten kylään tuli ainakin äsken vielä pakkaslunta. Alkavat kadutkin näyttää alppimaisilta.
---
Päivä oli saada täydellisen päätöksen, kun illalla tulen kämpille, ja huomaan sängyn olevan märkänä, läppäri tietysti keskellä patjaa. Katto oli vuotanut, kun yläkerrassa oli käyty suihkussa. Hienoa rakennustyötä, tunarit. Syke laski satasella, kun kone alkoi pöristä normaalisti. Loppuillasta loputkin tiedostot on tallennettu cd:ille.
Kuvia perjantailta, ekassa ite, tokassa Läskikympin Jussi, kolmas taas ite.
Kuvaaja Rob Hamilton-Smith.
Kaikki asiat, joista elämässä saa revittyä nautintoa irti, eivät välttämättä ole kovin rationaalisia.
Hiihtäminen vapaapäivänä ylämäkeen kuulunee näihin erikoisempiin huvituksiin. Aloitin aikanani laskettelunkin sen takia, että hissit vievät ylös. Murtsikassa kun tuli yleensä hiki. Nyt parhaat kicksit saa siitä, että hiihtää nousukarvat suksien pohjassa pitkiä matkoja vain laskeakseen kaverin kanssa kilpaa suorilla alas. Hyötysuhde kolmen vartin skinnauksella ja kymmenen sekunnin laskulla on – kieltämättä täysi sata.
Joskus miettii, onko mitään järkeä tuhlata aikaansa ja rahoja, monia kuukausia ja useita tuhansia kaudessa pelkästään hiihtoon. Mihin säästyneet rahat ja kulutetun ajan sitten sijoittaisi? Autoon? Sijoitusyksiöön? Juhlimiseen ja uusiin merkkivaatteisiin? Opintopisteiden keräämiseen?
Kylän bussit ovat ilmaisia, opintopisteitä ehtii myöhemminkin, juhlimista on olla töissä baarissa viisi iltaa viikossa, merkkivaatteet kallistuvat lähinnä ulkoilmakaman puolelle. Vuokralla asuisin varmasti muutenkin vielä vuosia.
Ei niitä vauhteja, joita parhaimmillaan mäkeä pääsee alas, rentoa laskuseuraa, jonka kanssa tykittää hienoja reittejä, niitä tuttuja, joiden krapulaisille kasvoille suitsuttaa laskuja after skillä, ei niitä voi rahalla korvata. Ja tuleehan sekin aika, kun luennot ja tentit nappaavat enemmän kuin hyvä päivä rinteessä. Sitä odotellessa.
Kumman valitset, ylemmän vai alemman kuvan tunnelman?
Tänään olisi snorkkelilla ollut käyttöä. Aamun hissinousujen julmettu viima kannatti kärsiä, sillä ylempänä lumi oli säilynyt kylmänä ja erittäin kevyenä. Bäkkärin ristillä arvoimme laskuja, koska taivas oli vielä sinkissä. Epätavallista tuuria, mutta parin minuutin kuluttua pilvet häipyivät tieltä.
Ensimmäisen laskun jokaisella käännöksellä puuterilumi pöllysi naamalle ja yli. Matkassa ollut kuvaaja valitteli, ettei käännöksissä tahtonut laskijaa näkyä ollenkaan. Ja tylsäähän se laskukin oli: kukaan ei ollut aukonut reittejä, joten jouduimme itse tekemään traverseja ja tamppaamaan melkein vyötäröä myöten upottaneessa pakkaslumessa. Hyi hyi.
Ennen oikean kuvaajan kuvia, tässä pari kuvaa Läskikympin Jussin tämän päivän laskutyylistä Ensin kokonaiskuvaa, sitten vähän lähempää. Hola!
Tosin illalla yli sadan viini- ja vesilasin hinkkaaminen kirkkaaksi alkaa joskus rassata, kun päälle pitää kantaa a la carte -annoksia pimeitä portaita pitkin, sekä hoitaa alakerran baari-ilta yksin.
Tänään iltavuoron ansiosta ehdittiin istua tälle kaudelle keskelle Attelaksen rinteitä rakennetussa kahvilassa aivan riittävästi. Vaikka auringossa istuminen on ihan mukavaa, saisi lunta tulla jo pikkuhiljaa lisää, muuten alkaa oikeasti vähän harmittaa. Vähäisen lumen ansiosta myös jengillä alkaa olla maksat heikossa hapessa.
Tuo uusi Chalet Carlsberg on aika huvittava ilmestys. Vaaleaa mitä-lie-ei-ainakaan-hirttä, ja keskellä kahdessa kerroksessa olevaa terassia tönöttää dj-koppi. Näyttää kyllä enemmän linnunpöntöltä.
Tänään oli mukava yllätys, kun muutama viikko sitten täällä olleilta opiskelijoilta tuli erään viime kaudella täällä olleen, nyt vain pari viikkoa hengailevan mukana ruisleipää. Luksusta.
Sveitsissa on paljon pienia hiihtokeskuksia, joissa käyvät lähinnä paikalliset. Näissä pikkukeskuksissa offarit ovat usein koskemattomia, koska jostakin kumman syystä lokaaleille ei ole valjennut laskettelun syvin olemus.
Eilen kavimme Sionin laaksossa pienessa Ovronnazin keskuksessa hiihtelemassa metsäpätkiä. Aika hiljaista siella oli, vaikka vieressä sijaitseva kylpylakompleksi vetää turisteja paikalle ympäri Sveitsiä. Ei sillä että se nyt olisi haitannut.
Tänään kokeilimme mofon bäckäriä. Seuraavan dumpin jälkeen siella uskaltaa jo laskea ilman suurempaa pelkoa kivistä. Nyt suksiin tuli vielä muutamia vauhtiraitoja.
Pieni tuulenvire oli puhaltanut eraalle lumikentalle kohtalaisen hienon pinnan. 
Tänään oli myös suomalaisten opiskelijoiden viimeinen ilta, ja bileet olivat sen mukaiset. Mista lie tuo otsikon huuto peräisin, mutta se raikui reippaana viela puoli viiden aikaan eraankin leipomon ikkunan alla. Mahtaa olla mukavaa luovuttaa kämpät huomenna/tänään aamukymmeneltä. Hola!
(Ai niin. Täällä ei ole pakkasta, vaan aurinko lämmittää mukavasti. "Hajotkaa pakkaseen" sanoi jo Madventures.)
Verbier on tunnetusti Sveitsin raharikkaiden suosiossa. On silti ihan hyvä läppä rahoitusyhtiöltä ostaa mainostilaa hissitolpasta. Näin meillä…
Kevyt lumisade ei tuonut liikaa uutta lunta vanhojen kovien pohjien päälle. Nyt kuitenkin kyläkorkeudellakin tulee lunta hyvällä tahdilla, joten eiköhän loppuviikosta hiihdellä jo hyvillä lumilla. Tänään rinteet näyttivät vähän surullisilta. Sikäli kun siellä jotain näki.
Mieletön fiilis nähdä päähissiasema autiona, kaiken uuden vuoden ruuhkahäslingin jälkeen. Rinteissäkään ihmisiä ei ollut ruuhkaksi asti, mutta lumitilanne on jo vähän heikko. Toki mäet ovat valkoisina, mutta kaikki paikat ovat jo laskettuja. Ensimmäistä kertaa kaatumisen jälkeen laskeminen oli hauskaa, tauon jälkeen käännöksissä on aina uutta hohtoa.
Vaikka rinteet ovat ihan kivoja, ei niistä saa hirveitä kiksejä, joten uutta lunta saisi jo tulla, johan tässä ollaan puolitoista viikkoa oltu ilman. Sääennustukset tosin lupaavat aurinkoa, aurinkoa ja aurinkoa.
Eilen olin ensimmäistä kertaa narikassa koko illan duunissa. Rentoa touhua verrattuna lasienrahtaamiseen. Voisi harkita uraa takkivastaavana.
Lento päin kumparetta ei ole ikinä kivaa. Ei varsinkaan, jos asento ei ole aivan kohdillaan. Suksi poikki, niska ja selkä jumiin, ilmat pellolle.
Kun keuhkot tyhjenevät aivan tyhjiksi, ovat ensimmäiset sekunnit tuskaisimpia, koska elimistöllä ei yksinkertaisesti ole mitään, mitä hengittää. Kun pintahengitys alkaa toimia, alkaa olo helpottaa. Niin myös tällä kertaa.
Kuvaaja: Rob Hamilton-Smith
Nyt pari päivää rauhallisesti, toivottavasti suksen katkeaminen korvautuu matkavakuutuksessa. Akupunktiot täytynee maksaa itse.
Kuvaa parin päivän takaa:
Kuvaaja: Sakke Tiuraniemi
Aamulla eli yhden aikaan raahauduin mäkeen haukkaamaan vähän raikasta vuoristoilmaa. Piippari jäi kämpille, joten katselin vastaseinältä, kun kaverit laskivat offaria. Noh, könyämiseksihän se meni lopulta itselläkin, kun piti käydä leikkimässä valokuvamallia.
After skilla Zürichin suomalaiset olivat paikalla, joten pubin suominurkkaus saatiin vallattua kokonaan. Mukava iltapäivä muuttui työnteoksi, kun toinen lasinkerääjä ilmeisesti unohti ilmoittaa, ettei saanutkaan lääkäriltä vielä lupaa tulla töihin. Parin tunnin työnteko vapaapäivänä on aika perseestä, mutta minkäs teet.
Huomenna onneksi pitäisi auringon taas paistaa. Ei töitä vaikka koko pubi kaatuisi, se on varmaa.
Päivitystä aikaisempiin: viimeisimmässä lumivyöryssä kuoli kahden sijasta yksi nuori mies, 22-vuotias paikallinen jamppa. Toinen tyyppi oli löydetty 4 metrin syvyydestä, edelleen kuitenkin elossa.
Mies, jota aiemmin olimme pelastamassa, on leikattu viime aikoina moneen kertaan. Lääkäri ei ollut kuulemma urallaan nähnyt ikinä samassa kunnossa ollutta ihmistä, joka on selvinnyt onnettomuudesta elossa. Kahdeksan hammasta poikki, selkäranka murtunut, molemmat keuhkot luhistuneet (collapsed, miten se nyt käännetäänkään), jalasta hermot poikki ja polvi tohjona, käsivarressa murtumia. Ei kuulemma hiihtoa ole odotettavissa aivan vähään aikaan.
Savossa lumipalloilla on pitkä matka alas.
Korkeapaineen ansiosta lumi on pysynyt viimeismmän lumisateen jälkeen pitkään hyvänä, eli kuivana ja kevyenä. Niinpä metsähiihto ja varjoisat mäet olivat tänäänkin loistavaa hiihtoa. Tuntuu uskomattomalta, että nyt kun lunta on sadellut reippaammin jo kolme kertaa, oli viime vuonna samaan aikaan tullut vasta yksi lumisade. Itse tulin viime vuonna paikalle näitä aikoja, ja kylä oli aivan lumeton. Eipä tuo ero kylläkään tällä hetkellä haittaa ollenkaan.
Vaikka sanonnan mukaan venyttely on homojen hommaa, pitäisi tässä varmaankin sitten kääntyä vähän siihen suuntaan. Vettä ja syömistä olisi kyllä repussa, mutta repun aukaiseminen ja korkin avaaminen ovat päiväsaikaan ylivoimaisen rasittavia tehtäviä. Niinpä tänäkin aamuna jalat hapottivat heti ensimmäisissä töyssyissä. Kovin järkeväähän tämä toiminta ei ole, koska väsyneillä lihaksilla onnettomuusriski kohoaa.
Tänään harrastelimme hieman palautumista edistävää murtomaahiihtoa, kun eräs laskupätkä vaati pitkän tasaisen traversen, eli poikittaisladun. Jaksan edelleen ihmetellä Alppien aurinkoa, joka tuntuu lämmittävän samalla tavalla niin tammi- kuin huhtikuussa. Rusketus tuntuu tarttuvan aivan eri tehokkuudella kuin lähempänä napapiiriä.
Hannu menossa käännökseen.
Täällä ruokakaupat ovat auki vain seitsemään asti illalla. Viime päivien tiukkojen laskujen jälkeen olen ollut töissä neljästä seitsemään sekä illalla kympistä kahteen, joten kaapeissa ei ole pastan lisäksi juurikaan muuta. Eipä se sinällään ole iso juttu, pitäähän asiat laittaa tärkeysjärjestykseen. Jihaa!
(Ai niin, tämän kuukauden suosituin hakusana tähän blogiin on ollut kidutus. Onpahan hakija pettynyt hakutulokseensa, tai sitten kyseessä on ollut hiihdosta pitävä konttori-ihminen.)
Yleensä Verbierissä samaa paikkaa ei voi vetää kahdesti, koska ihmiset laskevat helposti saavutettavia offeja todella paljon. Mäessä oli kyllä paljon porukkaa, mutta näköjään kuiva pyyda hyvillä mestoilla ei kiinnostanut. Laskupaikat tiesi turvallisiksi esimerkiksi siitä, että samoja paikkoja hiihtelivät vuoristo-oppaat, joilla on täysi oikeudellinen vastuu laskuseurastaan.
Kuvia oli tarkoitus ottaa, mutta ei siinä vajaan kymmenen laskun aikana ehtinyt digillä räpsiä kuin vähän maisemakuvia.
Lunta oli satanut ihmeellisen paljon; ilman suksia lumi upotti vyötäröön asti.
Syvä ja epästabiili lumipakka aiheutti taas suru-uutisia. Tai oikeastaanhan ne laskijat niitä aiheuttivat. Tänään kaksi ihmistä hautautui lumivyöryyn ja menehtyi Mont Fortin bäkkärillä täällä Verbierissä. Vajaassa kolmessa tonnissa oli lumi muutenkin herkässä, aluetta tuntevat tietänevät Stairwayn offarin: aamulla koko seinä rojahti alas, yli metrin syvyinen kräkki.
