Voi voi, käy jotenkin sääliksi Lappeenrantaa ja Linnoituksen yötä (vaikka yö ottikin tänä vuonna aimo harppauksen oikeaan suuntaan) Kävin nimittäin Helsingin Taiteiden yössä. Tunnelma keskustassa oli erittäin hyvä. Yhteisöllinen. Kiasman edessä temppupyöräilijät ja skeittaajat vetivät musiikin tahtiin, kaupat olivat myöhään auki, kirjakaupoissa oli kirjailijahaastatteluita ja esiintyjiä oli ihan ympäri keskustaa. Hyvä tunnelma.

Tungin itseni myös Senaatintorille, jossa muisteltiin vuoden 1968 biisejä. Tunnelma takaosassa oli.. hmm... Simon sanoja lainaten mature, eli aikuinen, noin yhdellä tavalla sanottuna. Mutta kivoja kuvia sai, ei sillä.







Plussat
- Hyvä tunnelma
- Hitosti ihmisiä
- Kaupat auki
- Kiva keli

Miinukset
- Hitosti ihmisiä


Perjantaina oli ohjelmassa myös Linnanmäen huvipuisto. Odotin innolla Kirnua, eli sitä vehjettä, jossa pää menee alaspäin ison maailman tyyliin. Viime kesänä olisin halunnut mennä siihen, mutta laite meni jumiin joten väliin jäi.

Pidän kovasta vauhdista, jota Kirnu tarjosi kyllä. Mutta yksi luuppi ja se oli siinä. Oli vähän hölmistynyt olo kun ymmärsin, ettei laite lähde enää toiseen suuntaan, vaan pysähdys tarkoitti sitä, että se leikki oli ohi.

Ja mistä lie johtuu, mutta se ketjukeinu-systeemi, joka lapsena oli ihan huippulaite, sai pään pyörälle ja palan kurkkun. Happaman makuisen. Vielä sunnuntainakin pyörivä liike sai aikaan pahan olon.

Enää Serena ei muuten riitä, vaan itänaapurit ovat pääosassa myös Linnanmäellä. Ja ei, kyseessä ei ollut rasistinen huomio, ihan vain huomio.

Plussat
- Lyhyet jonot laitteisiin
- Kuivahtaneen vohvelin tilalle sai ilman ongelmia uuden ja tuoreemman

Miinukset
- Mihin ovat RAY:n pelikoneet hävinneet? Videopelit eivät riitä...
- Törmäilyautoareenasta oli tehty pyöreä ja keskelle pistetty vielä tolppa, ettei varmasti kukaan törmäile.
- Jos olisin lapsiperheellinen, en menisi Lintsille. Rannekkeet, ruoat ja juomat maksaisi melkein 200 e.


Tulipas sitä näköjään puuhasteltua viikonvaihteessa. Lauantaina oli pitkään odottamani Helsinki-kohde edessä, eli käynti legendaarisella rock-klubi Tavastialla.

En siis ole koskaan aiemmin käynyt Tavastialla, vaikka mieli on tehnyt. Siellä kun soittaa aika hyviä bändejä aika usein.
Ja onhan se siisti mesta. Siellä on tunnelmaa ihan eri tavalla kuin seduloissa (joissa olen sentään ollut töissä). Baarimikoilla ei ollut yhdenmukaisia vaatteita, sai olla pipoa päässä, oli tarpeeksi pimeää ja paikka huokui kaikin puolin rock-henkeä.

Myönnetään, en ollut koskaan nähnyt myöskään soittopaikkaa, jossa on tuollainen lava ja sali, jossa on vartavasten valo- ja äänisysteemit pystytetty siellä olemaan, ei vain väliaikaisesti.

Scandinavian Music Group soitti hienon keikan. En ollut heitäkään aiemmin muistaakseni livenä nähnyt, joten tuli sekin korjattua. Monta uutta biisiä ja kaksi encorea. Hianoa.

Plussat
- Aito tunnelma
- Parvelta kivat näkymät
- Paljon baaritiskejä pienehkössä tilassa

Miinukset
- Okei, vähän liian pimeää, varsinkin portaikoissa
- Lasinkerääjän näkökulmasta hankalia laseja kannettavaksi, samoin bissepullojen suosio ikävää siltä kannalta
- No mikä sillä bändillä kesti tulla soittamaan?

Onhan tällainen kuva aika kliseinen, mutta sykähdyttää se silti, ainakin kuvaajaansa.

Helsingin nähtävyyssarja jatkuu. Uimastadion eli ilmeisesti tuttavallisesti stadikka yllätti pienuudellaan. Stadikka (menikö oikein?) suunniteltiin aikanaan vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten. Kuten jotkut ehkä tietävät, kisat pidettiin kevyen kansainvälisen kriisin seurauksena vasta 1952. Mutta pienuuteen: ei niihin katsomoihin näin silmämääräisesti montaa tuhatta ihmistä mahdu. Ilmeisesti siirrettävät sivu- ja päätykatsomot ovat täyttäneet aikalaisten tarpeet.

Ehkä yllätys tuli sitäkin kautta, että niin monet puhuvat stadikasta. Että siellä olisivat kaikki. Mutta eihän sinne mahdu kaikki. Toisaalta uimala kuvaa hyvin helsinkiläistä mielenlaatua, joka on ehkä muodostunut pakon sanelemana: hengaillaan muiden seurassa. Oma rauha on maalaisten hommaa.

Onhan siellä toisaalta tilaa vaikka kuinka. Jos joskus olen pitänyt Lappeenrannan uimahallia isona, niin eihän se ole mitään verrattuna miesten puolen pukeutumistiloihin stadikalla: kaappitilaa on yhteensä varmaankin kilometrin verran. Sauna on toisaalta yllättävän pieni, ylälauteille (siihen missä ei ole niin kovat löylyt) mahtuu ehkä vajaat 20 saunojaa.

Uimaradalle en uskaltautunut, koska peruskuntoilijoille suunnatuilla radoilla oli ehkä noin 50 ihmistä/suunta (lievästi dramatisoiden). Päädyin paikallisopas Tuomaksen innoittamana testailemaan deep water divingia hyppyaltaan päädyssä. Veden alla oli vähän hiljaisempaa ja rauhallisempaa kuin pitkässä altaassa.

Eipä sillä, palvelut ovat uimalan ympäristössä kohdillaan. Kioskeja löytyy, musiikki raikaa ja aurinko paistaa. Ihan ok paikka. Kuntouinnit hoidan ehkä mieluummin järvessä. Onkohan se muuten vapaauintia?

+ Vatsalihaslauta ja penkkipunnerruspaikka kallioiden yläpuolella
+ Lähellä koriskenttä ja ties vaikka mitä aktiviteettia
+ Keskeinen sijainti

- Ruuhkat
- Ihmisten paljous
- Yli 20-vuotiaiden bikini-ihmisten vähäisyys

(Sodan aikana altaita käytettiin wikipedian mukaan silli- ja juuresvarastona, siitä otsikko.)

Eli frisbeegolf oli päivän ohjelmana. Tuomas lähti ystävällisesti näyttämään, että missäpäin rata sijaitsee. Päädyimme jonnekin Meilahden suuntaan, keskelle pimeintä metsää. Peliväylät eivät siis muistuta tavallisen golfin vastaavia juuri ollenkaan.

Fb:n pelaaminen on mahtavaa touhua. Kiekko lennolle ja toivotaan parasta. Vaikka olen tavallista mökkifrisbeetä heitellyt vaikka kuinka, niin siitä lajitaidosta ei ollut hirveästi hyötyä, varsinkin kun intoa oli enemmän kuin ymmärrystä.

Siisti laji kaiken kaikkiaan. Saa olla pihalla, voi vähän kuin luvan kanssa hyppiä pitkin kallioita ja kivikoita ja harrastella siinä samalla jotakin kehittävää. Tosin törmäsin taas Helsinki-ilmiöön: edellämme meni porukkaa, mutta takaamme alkoivat edelliset läähättää niskassa. Ahdistavaa, miksi ihmisiä pitää olla joka paikassa? Toista se on Lappeenrannassa...


Tuomas ja vähän väärin suuntautuva frisbee.


Komeat on pelipaikat Meikussa.

Kävin katsomassa Kaapelitehtaalla Hesarin palkitun kuvaajan Hannes Heikuran näyttelyä Hiljaiset kuvat. Kun viikonloppuna näyttely oli paikallaan viimeisiä päivä, oli itse mr. Takatukka yllättäen paikalla. Kysely-vastaus-hengessä selvisi monta asiaa Heikuran kuvista. Uskomattoman hienoista ja monitasoisista kuvistaan tunnettu Heikura ei pyydä mallejaan ikinä tekemään mitään, henkilökuvia lukuunottamatta.

112 kuvan joukosta en tainnut bongata yhtään urheilukuvaa ja vain yhden ns. asetellun henkilökuvan. Ei taida miestä niin tuo urheilu liikuttaa. Suurin osa kuvista käsitteli Helsinkiä tai oli otettu ulkomaan reppareista. Helsingin kuvat olivat taidokkaita: Heikura löytää tutuista paikoista sellaiset kuvakulmat, joita ei itse tulisi ajateltuakaan. Aikamoinen taito vanhemmalta lehtikuvaajalta.

Pari yllättävää seikkaa selvisi kysymyksistä. Heikura ei käytä salamaa ollenkaan, koska se on epäluonnollinen valonlähde ja siten feikkiä. Aika mielenkiintoista. Käyttänee sitten huonossa valossa rankkaa iso-arvoa ja hyvää kohinanpoisto-ohjelmaa.

Heikura ei kuvaa vapaa-ajallaan. Se oli aikamoinen yllätys, sillä olen luullut, että useimmille lehtikuvaajille se lehtihomma on vain leivän takia tehtävää duunia, ja vapaa-aika on sitten tarkoitettu omille kuvauksille ja projekteille. Ja että vapaa-ajalta voisi ammentaa myös työhön ja päinvastoin, mutta aina eivät oletus ja todellisuus kohtaa.

Kaapelitehdas:
+ Laajat tilat, kuville annetaan reilusti tilaa
+ Maestro sattui paikalle
+ Jopa maalainen löytää perille (Kasilla sinne ja takaisin)

- Kuvajournalismin historia -näyttelyssä teematekstit järjestetty sekavasti
- Ok, 112 kuvan tekstittäminen olisi järjetön urakka, mutta pieni kehyskertomus HH:n kuvista olisi ollut mukavaa luettavaa katsomisen ohella

Illalla kulttuuripäivä sai jatkoa, kun saimme korruptioliput Tuntemattomaan sotilaaseen. En ollut ikinä käynyt Kansallisteatterissa, joten jo puitteet vaikuttivat.

Mutta niin teki myös itse näytelmä. Hienoa teatteria, siihen riittävät tulkintakykyni. Olen hieman kateellinen ex-kollegalleni, joka pääsi katsomaan TS:n pressinäytöksessä, ennen kuin koko touhusta oli tihkunut tietoja ulkopuolisille. Tavallaan kaikki "merkittävät" tapahtumat olivat jo tiedossa, joten se söi ehkä vähän shokkiarvoa. Ja kun nyt tuota katsoo vähän kauempaa, niin eipä se Muumimamman ja muumimamman ampuminen niin järisyttävä kokemus ollut.

Mutta olipahan hienoa katsoa showta, johon oli pistetty resursseja kiinni. Videota käytettiin luovasti, samoin yleisö tehtiin tietoiseksi itsestään. Ja ihailen näyttelijöitä jo duuninsa puolesta: vaatii armotonta virtaa heilua kolme ja puoli tuntia täysillä.

En ole ihan hirveästi teatterissa käynyt. Mielikuvani hirveästä huutamisesta tuntuvat pitävän paikkansa: Ok, sotanäytelmä, mutta silti, headsettien osittaisesta käytöstä huolimatta aika monta repliikkiä jäi täysin kuulematta, kun näyttelijät suorastaan karjuivat sanottavansa. Vähän dramaturgia kärsi.

Ja missäköhän todellisuudessa teatterissa eletään. Miksi väliaikatarjoilut ovat niin hillittömän kalliita? Esimerkiksi lasi shampanjaa maksaa 10 euroa. Se on aika paljon rahaa reilusta desistä juomaa.

Kansallisteatteri:
+ Hieno näytelmä
+ Komea rakennus
+ Hyvä seura

-Vessajonot aivan törkeät. Miksei paikalla bajamajoja, vaikka sitten stilisoituja?
-Tarjoiluiden hinnat ryöstöä. Missä popcornit ja 0,8 litran limpparitönikät?
-Penkit kovat ja nihkeät. Voisivat ottaa mallia Tennispalatsista.

Kun Helsingissä istahtaa hetkeksi paikalleen, näkee kaikenlaista. Paljon on kiireisiä ihmisiä, aika paljon chillailijoita. Mutta hiukkasen sekaisin olevia näkyy paljon enemmän kuin esimerkiksi vaikkapa Lappeenrannassa. On säälittäviä, auttamishalun herättäviä sekä urpoja. Pahimpia ovat urpot, jotka tulevat puhumaan ja haastamaan riitaa.

Yleensä (johan täällä on hengailtu niin pitkään että voi käyttää tällaista yleistystä) sellaisilla, jotka tulevat lähelle naamaa juttelemaan, on paljon vähemmän menetettävää kuin minulla. En ole ollut putkassa, en katkaisussa, en oikeudessa - enkä mitään noista haluakaan. Niillä heilujilla taas tuntuu olevan kaikki jo koettu, joten mitään uutta ei olisi enää luvassa. Onko se sitten todellista vapautta?


Ystävämme "sekaisin jo iltapäivästä" kuvassa vasemmalla.

Nähtävyyssarjan ohella aloitan kesäisen aktiviteettien kuvaamis-sarjan. Liikettä on mukava yrittää tallentaa muuallakin kuin laskutouhuissa. Niinpä eräs (eli anonyymi, kun en nimeä saanu kysytyksi, spostiosoitteen kuitenkin) lautailija antoi luvan kuvata tekemisiään.



Ei muuten mitään hajua tempun nimestä. Joku slide?

Oli siistiä katsella skeittaajaa, joka osaa suorittaa temppunsa sillä tavoin, että ne onnistuvat. Yleensä kun näkee jossakin lautailijan, niin jotain ihme flippihässäkkää höylätää yleensä siten, että lauta lähtee pyörimään, mutta jalkojen alle se ei enää saman tempun aikana eksy. Tosi siistiä. Mutta tämä valkopaita hanskasi tyylikkäästi.


Le trikki.


Suosikkini. Vähän kun olisi lautaa enemmän näkyvissä.

Avasin myös kesän ulkokiipeilykauden. Pääsin Antin kyydissä Lahteen, jossa on kuulemma Etelä-Suomen paras kivenlaatu. Jotain hiekkakiveä se taitaa olla. Kivi oli motarin varressa siis tarttuvaa, mutta ei terävää. Miellyttävää kädelle.


Antti dynoilee eli ponnistaa kohti käsiotetta. Itsehän roikuin samaan aikaan puussa. (Muista tikkaat ottaa seuraavan kerran tikkaat mukaan!)


"Missä se seuraava pikkulista oikein on?"

Kiipeily tuntui ennen kaikkea sormissa. Ja päässä - olen kolhinut nilkkaani niin monta kertaa, etten oikein luota boulder-touhuissa käytettävään crash padiin eli patjaan, joka tasoittaa alastulon ja pehmentää iskuja. Kaikki muut kyllä luottavat ja tulevat korkealtakin patjalle, mutta jokin trauma estää itseäni vetämästä täysillä. Noh, hiljalleen eteenpäin.

Tavarat on siirretty nyt pääosin Helsinkiin. Kesä pääkaupungissa on ensimmäinen itsenäisen elämän kesä muualla kuin Lappeenrannassa. Tähän mennessä Helsinki on näyttänyt aika pitkälti siltä miltä se oletinkin olevan: enemmän ihmisiä kuin Lappeenrannassa, paljon kivitaloja ja järjettömästi tapahtumia ja tekemistä. Ei siis huono paikka ollenkaan.

Pari ongelmaa on tullut jo vastaan. Miksi kutsua raitiovaunua? Ratikka kuulostaa yhtä tyhmältä kuin spora. Kumpikaan ei istu oikein suuhuni. Tällä murteella molemmista saa huvitusta aikaan muiden kuullen, joten olen pitäytynyt asiallisesti ihan vain raitiovaunussa.

Mitäs muita ongelmia olikaan... Hmm, ei, kyllä se oli siinä.

Ostinpa mokkulan, eli mobiilin laajakaistayhteyden. Kaupasta sai mukaan pienen palikan, jonka saa kiinni tietokoneeseen usb-piuhalla. Ainakin tällaisella metropolialueella vehje on toiminut moitteettomasti. Jopa junassa sillä saa yhteyden maailmalle. Hieno vehje, eikä maksa kuin parikymppiä kuussa.

Ja läppärijutuista tulikin mieleeni, että onpahan Yle ystävällinen koko kansakuntaa kohtaan. Lätkää saa katsoa suorana netistä veloituksetta! Mahtavaa palvelua, arvostan.

Lenkilläkin on käyty. Trendikkäästi jossakin Töölönlahden suunnalla. Suunnistustaidoillani lenkit tuppaavat pidentymään, mikä ei välttämättä ole huono asia. Lähdin nimittäin Oopperan kulmilta ja jossakin vaiheessa huomasin olevani Hakaniemen torin lähettyvillä. Hmm. Juoksin sitten jotenkin takaisin johonkin. Lopulta pääsin myös kotiin, helpotti. Seuraavalla kerralla täytyy muistaa ottaa kartta mukaan.

Vähän olen tutustunut myös pääkaupungin nähtävyyksiin. Esimerkiksi kerjäläisiin. Yksi niistä puhui kännykkään. Sitten tuli joku munkkikin juttelemaan. Niitä näkee harvemmin Lappeenrannassa. Mutta meillähän oli heti yhteisiä nimittäjiä, sillä hänkin oli ollut vastikään Himalajalla, tosin hieman toisissa puuhissa kuin hiihtohommissa.

Täten aloitan myös nähtävyyssarjan sellaisista ihan oikeista monumenteista. Ensimmäisenä kämpän läheisin saitsiiing.

Sibelius-monumenttia en ollut aiemmin nähnyt muuten kuin kuvissa. Sitäkin olen käynyt katsomassa. Se oli paljon pienempi kuin olin olettanut, mutta vaikuttava ja vakuuttava siitä huolimatta. Jotenkin se monumentin muoto on oikeasti hieno, tulee ihan musiikin virtaus kivasti mieleen. Plussaa siis onnistuneesta työstä. Miinusta tulee sellaisen infokyltin puutteesta, jossa kerrottaisiin että mistä on kyse.


Suomen vanhempaa tuotantoa.