Simo ja 60 cm uutta lunta.

Huomenna Suomeen.

Simo kävi aamulla hakemassa kroissanttia. Siitähän se sitten lähti. Rento päivä.

Huhujen mukaan Lappeenrannassa on ikävä keli ja kylmä. Miten sen nyt sitten muotoilisi... täällä on vähän eri tunnelmat.


Simo lukee selvästi juovuksissa, Suska tekee töitä.


Järkkäri ja aukon koon määrittelyn vapaus on aina yhtä jännää. Grand soleil.

(Lisäsin edellisen postauksen loppuun pari kuvaa.)

Viikonloppuna piti tulla heavy snowta, eli hurja lumisade. Eilisiltana tulin lenkiltä myrskyn alta pois, eli illalla tuuli ja satoi kylässä ihan rehellistä vettä.

Eipä se niin hirmuiselta ylhäällä enää näyttänytkään. Yöllä mäkeen oli tullut noin parikymmentä senttiä uutta lunta. Koska keli oli kohdillaan, lähdin kapuamaan samaa mäkeä, jonka miku kävi laskemassa pari päivää sitten. Olin viisaana miehenä ottanut kramponit eli jääraudat mukaan, mutta vähemmän viisaana säätänyt joskus aiemmin toisen raudan puoli senttiä liian pitkäksi. Koska Ylitalon Jarnon mukaan yhdellä skinilla skinnaaminenkin onnistuu, niin laitoin ennakkoluulottomasti yhden raudan jalkaan. Luvassa ei kuitenkaan ollut jäätä, joten ei se kiipeäminen siitä jäisi kiinni.

Haikkasin, tai oikeastaan kiipesin kohti harjanteen olkapäätä. Mikun mukaan rinne oli jyrkempi kuin miltä se näytti ja olen hikoilun jälkeen samaa mieltä. Jyrkintä, mitä olen kiivennyt. Oli aika siistiä, kun parinkymmenen sentin lumen alta löytyi suhteellisen kovaa pintaa. Oli mukava kiivetä vähän kuin lunta halaten.


Sellainen reitti. Reppu sauvalla kiinni ja kamera esiin. Aloin harkita pokkarin hankkimista.

Aivan mäen yläosassa tuli haasteellisempaa osuutta. Jyrkkää kanervikkoa. Vähän tuli ilmava olo, kun paino oli pääasiassa kahden hintelän jääraudan piikin varassa. Vaikka lumen pettäminen alta ja alaspyöriminen ei olisi ollut kovin vaarallista (alla ei ollut kiviä vaan pelkkä lumiränni), alkoi silti joissakin kohdissa vähän jännittää. Noh, harjanteelle päästyäni oli vain siisti fiilis.

Suksia jalkaan laittaessani tuli mieleeni pari määritelmää. Jääraudat ovat hyvät vehkeet auttamaan laskijaa pääsemään paikkoihin, joihin ei muuten uskaltaisi tai kannattaisi mennä.

Relaa.comissa on keskustelua siitä, kuinka jyrkkää on jyrkkä. Mielestäni silloin on jyrkkää, kun ei uskalla edes jännäpissiä heittää.


Siitä alas.

Mäki itsessään oli siisti. Tein jopa pari hyppykäännöstä, vaikka pinta vähän lähtikin välillä hieman irti. Keskittyminen oli huipussaan, ei tarvinnut paljon illan ruokavaihtoehtoja mietiskellä. En kaatunut, vaan pääsin turvallisesti alas. Vähän täristi jaloissa, liekö ollut jerkku vähissä vai adrenaliinia veressä.

Seuraavalla hissinousulla alkoi oikeassa polvessa tuntua kipua. Aika tarkalleen kolme vuotta sitten väänsin sitä vähän Verbierissä. Kipua kesti jonkin aikaa mutta jalka parani kuitenkin jossakin vaiheessa, eikä ole juuri muistuttanut. Paitsi nyt. Noh, joka tapauksessa päivän kruunasi ylähissillä tavattu kaveriporukka, jonka mukaan mahtui vielä hiihtämään kertaalleen joku mäki, jossa oli puuteria. Ekat viisi käännöstä.

Lisäys: Mikulta sain pari kuvaa. Tässä niitä:


Kaltoimmassa kohdassa.


Ja vähän lähempää.

Ohessa kolme selitystä, miksi nyt on mukavampaa olla muualla kuin sateen, harmauden, loskan ja ties minkä muun pahan piiskaamassa Suomessa.

Simolla on longboard eli sellainen pitkä rullalauta eli lonkkari. Ensimmäinen skeittausmuistoni sijoittuu Lappeenrantaan back in the 90-luvun puoliväli, kun kokeilin kaverin lautaa. Yksi potku ja lonkka edellä asfalttiin. Jäi vähän kammoa lankkuja kohtaan. Sitten valitsinkin sukset.

Tänään aurinko alkoi paistaa pienen sadekuuron jälkeen. Ilta oli kesäinen ja linnut lauloivat, joten annoin lonkkarille mahdollisuuden. Se vaikuttaa rennolta ja mukavalta vehkeeltä. Ehkä miustakin tulee sen päällä sellainen.


Lonkkarimaster aka Simo.

Treenasin ensin laudan päällä seisomista kämppämme edustalla. Isommat mäet alkoivat pian kutsua, ja lähdimme Simon kanssa katselemaan vähän loivempia baanoja.

Jostain Engelin laidalta löytyi pitkä tie, joka oli juuri niin loiva, ettei vauhti kasva vahingossakaan liian suureksi. Musiikkia autosta, vauhtia asfaltista ja tsilliä treenailua auringon laskiessa. Opin hiljalleen siirtelemään painoa laudalla ilman, että vauhti olisi pysähtynyt. Välillä se jopa kasvoi.


Meizi. Simo otti kuvan.

Sessioiden loppuvaiheessa uskalsin kokeilla myös le pro -asentoa.


Oli muuten ihan lämmintä. Copyright S. Rautava.

Ei mustelmia, ei kaatumisia, ei ruhjeita, kaikki hyvin. Kivvaa.

Aamu aukeni aurinkoisena, kuten sääennuste lupailikin. Lähdimme siis laskettelemaan.


Miku kävelee juomavesijärven ohi kohti hissiä.

Olimme ylhäällä jo rehellisesti ennen aamukymmentä. Eikös saman tien taivas vedä sitten pilveen. Reilut.

Noh, taivas näytti aika hassulta, joten otimme perusmestasta peruskuvan: laskija, mäki, taivas. Ihan jeez.


Miku mit telemarken.

Engeliä pidetään yleensä loivahkona pyydamestana, jossa ei niin sanottuja taageja settejä juurikaan ole. Monet varmaan arvaavat, että mihin tämä alustus on viemässä. Niin, onhan täällä näköjään tosi komeita kuruja ja laskuja. Niille täytyy vain haikkailla, suoraan hissiltä ei oikein pääse suorittamaan.

Yksi hauskannäköinen mäki löytyy ihan yhden perusrinteen vierestä. Parinkymmenen minuutin haikki, näyttää jyrkemmältä kuin onkaan, oli tiimimme tuomio. Miku siis kiipeämään ja mie etsimään edustavaa kuvauspaikkaa.


Se olikin vähän isompi. Miku kiipeää alhaalla vasemmahkolla.


Hehee, naurattaa kun katsoo tätä kuvaa. Oli se vähän jyrkempikin kuin olisi luullut, oli Mikun tuomio jälkikäteen. Nyt olisi cramponeista ollut ehkä hyötyä, vaikka ne ovatkin Niksi-kamaa.

Miku pääsi lopulta hieman pidemmän ajan kuin 20 minuutin kuluttua startista riittävän korkealle eli kutakuinkin lähes harjanteelle asti. Sitten ei muuta kuin alaspäin. Oli kuulemma surkeaa lunta. Sitä on huhujen mukaan tylsä hiihdellä jos on vähän jyrkempää...


Miku selvittää seinämää.


Hilppasen tsuumattuna, siellä se vääntää tellukäännöstä.

Harmittaa, kun aurinko oli pilvien takana. Olisi ollut siisti mesta hyvällä valolla - ja vähän paremmalla lumella.

Rinteen kautta kämpille. Nyt sataa vettä ja paistaa aurinko vuorotellen.

Löysin mahtavan sivuston, 100 pakettiruokaa kuvattuna lupauksina ja tuotteina.

Sveitsistä ei löydy eineksiä samalla tavalla hyllykilometreittäin kuin Suomesta. Ei kyllä Ranskastakaan, nyt kun aloin miettiä. Veikkaisin syyksi kotiäitimentaliteettia, joka ainakin Sveitsissä on huhupuheiden mukaan edelleen voimissaan. Lapset tulevat koulusta yleensä kotiin lounaalle ja kotona olevalla vanhemmalla on ollut aikaa väsätä hienot lounaat.

Eipä sillä, että eineksiä olisi niin kaivannutkaan. Kimppahiihtokämpissä on tapana tehdä ruoat yhdessä. Tunnetusti ruoanlaitto on kivaa silloin, kun on aikaa. Täällä sitä riittää. Niinpä ruoat tehdään yleensä alusta loppuun. Tällä kaudella ei sentään ole tehty paseeratuista tomaateista kastiketta, mutta lähestulkoon samanlaisiin suorituksiin on ylletty. Mikä on tietysti kivaa.

Olen reissannut tänä vuonna Alpeilla Mikun kanssa. Matkaseuran lisäksi Miku on loistava chef eli cook eli kokki. Siis oikeasti hyvä. Vaikka itsellänikin on kotona teräviä keittiöveitsiä, olen oppinut tänäkin talvena vaikka ja mitä keittiökikkoja.


Simon keittiössä. Ennen lettuja on hyvä maistaa kermavaahtoa.

Perushiihtoruoat ovat aika helppoja. Veikkaisin että kaikille laskettelutouhuissa mukana olleille tunapasta on tullut tuttuakin tutummaksi. En ymmärrä, että mikä siinä oikeastaan edes viehättää. Tosin hyvin tehnynä tonnikalakin voi olla hyvää. Tällä kaudella olemme syöneet perinteisten pastatuotteiden lisäksi perunaa. Ihme ettemme ole käyttäneet sitä aiemmin, koska perunahan on halpaa ja hyvää.

Verbierissä on huhujen mukaan menty vielä pidemmälle. On syöty jauhelihakeittoa ja nakkikastikkeita. Chamonixissa luksusta oli riisipuuro, jota eräs suomalainen tarjoili chalet´ssaan. Luksusta.

Olen tottunut tekemään ruokaa itselleni, helposti vielä kahdelle. Täällä mittasuhteet ovat menneet uusiksi, kun lautasia on ollut pöydässä kahdeksan. Esimerkiksi lohkoperunoita saa halkoa isolle pellille kahteen kerrokseen, eikä niitä silti jää yli. Samoin kastikkeiden teko. Kun A-miehet tulivat käymään IBK:sta, pistin kastikkeeseen1,5 kiloa jauhelihaa. Ei sitä liikaa jäänyt. (Oli A-miesten lisäksi muitakin syömässä.)

Kausikämpässä syöminen on opettanut/muistuttanut myös siitä, ettei hyvän tarvitse olla kallista, kunhan ainekset ovat tuoreita. Tai ainakin mausteita on tarpeeksi.

Kävimme testaamassa paikallista kiipeilyseinää. 12 metriä korkea mesta, jossa on reittejä 4b:stä 6c:hen (oiskohan joku seiskakin ollut). Aika suolainen hinta tosin, 14 frangia eli melkein yhdeksän euroa per kerta. Mutta seinä on ihan hyvä. Urheiluhallin seinään pultatulta vanerilla on pitkää reittiä ja pientä boulderia. Kivaa.

Tein myös vaativan suorituksen, eli liidasin yhden reitin ja kuulemma vielä onsightinä. Vein siis köyttä mukanani ylös, kun yleensä olen tottunut kiipeilemään yläankkurin turvin. Jatkot olivat seinässä valmiina, mutta pelotti se silti, vaikka neljäbee oli reitin vaikeusaste. Vaikka ote on kuinka hyvä, niin kymmenessä metrissä sitä epäilee kaikenlaista, esimerkiksi mankan kestävyyttä, omia lihaksiaan (jättiläismäiset ja kestävät), kenkien kitkaa ja vaikka mitä. Monet kiipeilijät sanovat, että todellinen kiipeäminen alkaa vasta liidatessa. Allekirjoitan väitteen, vaikken itseäni vielä millään lailla kiipeilijäksi tai liidaajaksi luekaan, missään nimessä.


Meikä menee. Simo kuvasi.

Mutta joo, laskeltukin on. Tänään pidimme rinnepäivän, kun pilvinen sää olikin vain puolipilvinen. Joskus ala-asteella maantiedon kokeessa kutsuin puolipilvisyyden symbolia puoliaurinkoiseksi, onhan se paljon kuvaavampi käsite. Joka tapauksessa, jätimme reput, kamerat ja turhat sälät kämpille ja lähdimme tsekkailemaan rinteitä. Nehän olivat oikein kivoja. Kokeilin Salomonin AK Rocket X-Wingejäni, 195cm, swallow tail (myynnissä edullisesti, kiinnostuneet pistäkää mailia), olivat aivan loistavat rinnehommissa. Lähinnä varmaankin siksi, että niissä oli terävät kantit ja takaisin potkaiseva pohja. Yli 30-metristä käännöstä tyhjässä rinteessä, siistiä.

Olen ollut hieman huolissani blogini tekstin määrästä. Se on ollut aika vähäistä. Toisaalta kehitys lienee luonnollista, koska blogin alkuvaiheessa oli paljon kerrottavaa viitekehykseen eli alppitouhuihin liittyen. Nyttemmin sellaisista niin sanotusti perusaiheista ei "tarvitse" kirjoittaa, mutta toisaalta uusiakaan ajatuksia ei ole liiemmälti näkynyt, joista laveasti tarinoida. Kertoo ehkä siitä, että olisi sittenkin kannattanut opiskella monimutkaisia asioita, eikä lähteä pummailemaan ja harrastamaan yksinkertaisia hiihtohommia...

Tänä talvena olen alkanut panostaa enemmän myös palkalliseen kirjoittamiseen. Tai paremminkin sellaisen tulevaisuuden rakentamiseen. Kun kirjoittaa ja kuvaa ja ideoi ja tekee ties mitä lähes päivittäin, niin vapaa-ajan kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Aikanaan aloitin blogin osittain siksi, että talven aikana säilyisi kirjoitustuntuma. Hommat ovat nyt pyörähtäneet siihen suuntaan, ettei blogia tarvitse sen takia pitää yllä, vaan ihan vain harrastuksena. Paitsi kyllähän Kashmirista tuli pari liuskaa näpyteltyä.

Engelissä ja Alpeilla yleensäkin on alkanut nyt jonkinlainen matalapaineen kausi. Pilvistä, pientä sadetta, välillä hyvin vähän aurinkoa. Nollaraja, eli missä lämpötila menee miinukselle, nousee noin 2500 metriin. Se on törkeän korkealla. Loppuviikosta pitäisi ennusteen mukaan nollarajan laskea 1300 metriin, eli toisin sanoen märkä lumi jäätyy. Lyhyesti sanottuna se tarkoittaa sitä, että huonolla tuurilla alle 3000 metrissä voi olla vähän nihkeät ja vaaralliset laskukelit. Engelin toppihissi vie 3020 metriin...

Nyt pitäisi olla jo shortsit jalassa. Lukea Suomesta tuotua Hesarin Kuukausiliitettä aurinkoisella pihalla. Syventää rusketusta pandoja varoen. Mietiskellä jo Suomeen lähtemistä. Kertoa lämpötiloista tekstiviestein. Sanoa "Ääh, ei jaksa enää hiihtää, menee nuoskaksi kuitenki kolmessa tonnissa". Käydä kiipeilemässä ja käyttää paljon mankkaa, kun kädet hikoilevat.

Mutta mikään näistä ei onnistu, koska Engelissä sataa hulluna lunta ja nollarajan pitäisi laskea pian 500 metriin. Aivan mieletöntä.

Jotakin taikavoimia tässä keskuksessa on. Olen laskenut täällä kahtena päivänä ja molempina päivinä olemme päässeet tekemään ensijälkiä puuterikenttiin. Huh.

Aamulla lähdimme siis ylös, kun ulkona näytti aurinkoiselta.

Lumi oli harvinaisen hienoa. Kevyttä pakkaslunta, jota vieno tuuli oli hieman päässyt pakkaamaan. Naamalle lensi, painottomuus vaivasi suksien alla ja aurinko paistoi. Aivan luksusta, kertasen kaikkiaan. Hmm, näitä hehkutuksia tulee nykyään vähän liian usein, parin viikon välein. Vie ehkä tehoa ja uskoa näistä uskomattomista siivuista. Mutta onneksi ei tarvitse koijata, riittää kun kertoo tosiasioista.

Jotain kertoo myös se, ettemme ehtineet kaivamaan kameraa kuin pari kertaa repusta. Oli vain siistiä kerrankin laskea, hyppiä, pomppia ja fiilistellä. Niksissä ei uskalla oikein ottaa ilmaa, kun jokaisen kallion alla on joko jäätikköä, railoja, serakkeja, kiviä tai muuten vain risua, mutta täällä pieniä hyppyjä saa ottaa ilman etukäteistarkistuksia. Huippuhommaa.


Simo-guido kelluttelee jossakin mäessä.


Miku veteli vauhdilla.


Välillä oli unternebeliä eli jotain alapilvisysteemiä.

Kävimme myös jäätiköllä. Edellisellä reissulla se jäi kokematta. Titliksellä pilvimeri näytti komealta. Niksissä sellaiset maisemat olivat harvassa. Pisteet Engelille.


Turisteja ihmettelemässä maisemia. Japanilaisten lisäksi sieltä löytyi länkkäreitäkin.

Ai niin, osaisiko joku selittää, että miksei lumi sula ylhäällä, vaikka auringon paistaessa siellä on tosi kuuma? Ehkä tyhmä kysymys, mutta niin on kysyjäkin.

Hah, Engelissä on yksi ehdoton etu verrattuna muihin mestoihin. Nopea langaton nettiyhteys!


Meijen pihan keli äsken.