Viisi talvea hiihtohommia takana. Verbier, Gulmarg, Chamonix, Utah. arttu.muukkonen(at)uta.fi
Tämä teksti piti kirjoittaa jo paljon aiemmin, lähes viikko sitten, mutten ole ehtinyt. Palataan siis hetkeksi vappuviikonloppuun, joka oli kerrassaan mahtava.
PÄIVÄ 1: LÄMMITTELYÄ
Tällä kaudella, tai oikeastaan kauden lopulla, oli tarkoitus päästä tutustumaan vähän erilaisiin mäkiin kuin aiemmin, tarkemmin sanottua vaativampiin, mutta ei mihinkään superhaastaviin. Laskettelun on kuitenkin tarkoitus olla pääosin kivaa, ei pelottavaa.
Kuinka ollakaan, työt, lumet, pilvet, pikkuflunssat, lekurikäynnit ja muut tekosyyt hidastivat suunnitelman toteutumista. Onneksi Verbieristä tuli pari vierasta käymään pelipaikoilla, niin saimme pari mäkeä alle.
Rondin tietävät varmasti monet, se on yksi klassisista Chamonixin peruslaskuista. Leveä kenttä, joka loppuu jäätikön reunalle, jota ennen kannattaa kääntyä toiseen kuruun, jota kautta pääsee traversaamaan välihissiasemalle.
Aioimme aluksi mennä Cosmiquelle, mutta jouduimme kääntymään jo toista kertaa tällä kaudella pois: ainakin ekat 60 metriä oli nytkin kivikovaa lunta.
Ilmeeni oli jo vähän apeana, mutta päätimme sitten kokeilla Rondia, jos se olisi kunnossa.
Sisäänmeno Rondiin on ihan jännä, siinä kannattaa keskittyä. Itse kenttä oli mukava ja leppoisa, ei ollenkaan niin paha kuin asteista voisi luulla. Toisaalta en tainnut siihen 50-asteiselle osiolle astuakaan, joten paha mennä sanomaan. Mukavaa jyrkähköä laskua silti, piti peruskäännöksiäkin ajatella rinnelaskua enemmän, se on selvää.
Mutta siistiä laskua, sain napattua myös yhden hyvän kuvan pehmeältä osiolta, very nice. 
Alhaalla Chamonix, vasemmalla exit-kuru, sen edustalla Tiki ja Ammi. Hauskaa lunta. (Sonylla räpsäisty)
Noh, itse laskuhan oli pehmeää lunta (joissakin kohdin ehkä jopa puuterille haiskahtavaa), mutta hauskin osio alkoi exit-kurussa. Se oli tietysti ehtinyt edellisenä iltapäivänä lämmetä ja yöllä jäähtyä, eli meidän aikaamme päiväsaikaan se oli jäässä. Tai ehkä jää on vähän vahva sana, sanotaanko että jään esiastetta. Lisäksi se oli vyörynyt, eli meille oli tarjolla aika montasataa metriä jääkorppuista vyöryjälkeä sivuttain laskeuduttavaksi.
Ei ihan vastannut odotuksiani, sanon.
Yläosa (joka ei näy tässä) kesti 10 minuuttia, alaosa (näkyy tässä) varmaan puolitoista tuntia. Huh.
Noh, eihän ilo loppunut vielä tähänkään. Serakki eli sellainen iso jääpaasi oli irronnut ja pudonnut tavanomaisen poikkiladun päälle, joten jouduimme säätämään taas ihmereittejä, jotta pääsimme ihmisten ilmoille.
Ja kun Chamonixin ihmiset valittavat aina Verbierin Bäkkärin lopputraversea, niin enää en ymmärrä että mistä tämä valitus kumpuaa. Rondin ja Kosmikin traverse väliasemalle on ehkä 5,6 kilometriä pidempi ja kolme kertaa veemäisempi sivuhinkkaus kuin Verbierin kevyt iltapäivähölkkä eväspaikalle - eikä tarvitse kiivetä moreeniharjujenkaan yli.
Mutta sepä siitä, alkulämppä oli haettu, vappuaatosta selvitty ja mieli valmiina vappuviikonlopun vuoristomajayöpymiselle.
PÄIVÄ 2: SUURI SEIKKAILU
Aamulla suunnitelma oli seuraava: Kiipeämme jonkin pienen mäen, laskemme sen alas ja sitten ryhmä voi jakautua kahtia: toiset voivat kiivetä vielä toisen mäen, toiset (eli minä ja toinen kaveri) voivat jäädä mökille chillailemaan.
Toteutus oli vähän hidas, kun lähes jokainen mahdollinen väline oli jollakulla jossakin vaiheessa hukassa. Hissiasemalta lähdettiin hakemaan muun muassa monoja(!), sauvoja, hissijonotuslappuja, uusia hissilippuja ja mitälie hakkujakin varmaan.
Aamupäivän teema: odottelua.
Lopulta pääsimme hiljalleen liikkeelle. Aamun flunssainen olo ei luvannut ihmeitä skinnaamisen suhteen, eikä juna lähtenytkään kulkemaan. Tasaista tylsää läpsyttelyä, onneksi maisemat olivat sentään kohdillaan.
Aurinko paistoi, pojat konttaavat. Harvinaisen pystysuora nousu, vaikkei ehkä siltä näytäkään.
Kaikkia nousuja, etenemisiä ja railojen vierestä pomppimista sävytti perisuomalainen "oho" ja "hoho" -huutelu. Kukaan ei oikein osannut sanoa, että pitäisikö jotain varoa. Huomiota saattoi herättää miehen kokoinen reikä maassa, alppipässi tai kiva maisema. Vähän kuin Rappel ranskalaisissa liikennemerkeissä. Hoho oho oho hoho. Saattoi muita vuorilla liikkuja ihmetyttää, kun pekkalauma oli liikkeellä.
Jari oho, ei hoho-kohdassa. Huomatkaa taagi meno pelkät sauvat käsissä, sekä hieno tausta nousulle. Ei kannata lipsahdella, vaikka lumi olikin sokerista.
Tässä vaiheessa päivää minullekin oli selvinnyt, ettei se nousu, joka aamulla oli suunnitelmissamme (tai ainakin suunnitelmissani), ollutkaan mikään pikkutäräytys. Mökki, johon tähtäsimme, oli noin 2400 metrissä, mutta yhdenkin tömpäreen päällä kaverin kello näytti yli 3400 metriä. Pitkä matka vielä sinne jonnekin.
Lähdimme laskemaan hiljalleen yhtä mäkeä alaspäin. Ihmettelin että mitä edellä menneet vielä arpovat, kun mäki vähän taittui alaspäin. Pyydaahan se kuitenkin vain oli.
No ei tietenkään ollut vain sitä. Alla lumi oli äärimmäisen kovaa, ja parikymmentä metriä siitä alaspäin oli kiviä ja sinistä jäätä. Sen kohdan päällä, josta piti mennä, oli sinistä jäätä. Tarkoittaa siis sitä, että ylimenokohdassakin saattaa olla jäätä. Suksi ei pidä jäällä, joten sinne ei kannata ehdoin tahdoin mennä. Mietimme hetken.
Sitten ankkuri alle ja miestä köyden kanssa ränniin. Extremeä!
Synttärisankari pitää köydestä kiinni.
Ja sama alhaaltapäin, Sakke tulee hiljalleen.
Lasku ei ollut mikään ihan löysä suoritus ainakaan minulle. Piti taas keskittyä käännöksiin, vaikka jalat välillä pistivät vastaan. Mutta olihan se siistiä, varsinkin kun uutta lunta oli aika paljon. Taisi olla eka kerta kun laskun toukokuun puolella, ja oli kyllä sen arvoista!
Mutta vielä piti päästä majalle. Ensin kurvailimme Vallee Blanchen puolelle, josta suuntasimme vasemman sijaan oikealle. Jossain kaukaisuudessa näkyi maja. Ihan kiva, mutta kello oli jo yli neljä, nesteet vähissä ja energiat sitäkin kauempana. Olin jo aika lähellä lähteä alas, mutta jostakin syystä lähdin läpsyttelemään skinien kanssa taas eteenpäin. Epävarmuutta lisäsi se, että maja, jolle olimme menossa, oli ennakkotietojen mukaan tarkoitettu 12 hengelle. Meitä oli viisi, ja näimme majalle suuntaavan ainakin kahdeksan ihmistä. Aika tiukalle kuulosti näin maallikon korvaan.
Etujoukot lähestyvät mökin alapuolta. Siitä piti vielä kiivetä ylös.
Kaukaa oli pitkä matka.
Maisemaa matkalta. Aiguille du Midin toppi näkyy siellä.
Ettei homma olisi mennyt liian helpoksi, niin puolentoista tunnin skinnaamisen jälkeen piti vielä kiivetä ylös mökille. Kallioon oli pultattu kaiteita ja tikapuita, niitä pitkin ylös. Ulkomailla sanottaisiin via ferrata.
Sakke valmiina valloittamaan tikapuut. Päivän viimeinen puristus.
Ylös asti päästiin. Mökki näytti täydeltä. Väsytti, ärsytti, rasitti. Märkä olo, ei huvita. Aikamoisten tunteiden päivä.
Onneksi mökkiin mahtui vielä muutama väsynyt kulkija. Onneksi ruokaa oli riittävästi. Onneksi seuraavana päivänä pääsisi pois. Ilta sujui yksinkertaisesti: keittelimme kaasupöhistimellä ruokaa, söimme, kävimme nukkumaan.
Pasta maistui pahalle pussipastalle. Olisi ollut parmesaania, mutta se unohtui eväspussin pohjalle, löytyi jälkiruokakeksien aikaan. Hmph.
Chamonix sijaitsee niin syvällä korkeiden vuorten keskellä, että auringonlasku kylästä katsoen on harvinainen näky. Oli siistiä olla vuorilla.
Huomisen suunnitelmia.
Ja mikä se sellainen kuvaaja olisi, joka ei heräisi aamuviideltä ottamaan yökuvaa, kun kerran siihen on mahdollisuus:
Tähdet näkyvät! Samoin läheisen vuoristomajan valot.
PÄIVÄ 3: PIHVILLE, MARS!
Aamu alkoi muiden majalaisten herätessä kaksi tuntia ennen lähtöään. Ihmeelliseen välppäykseen he saivat aikansa kulumaan. Odottelimme sen aikaa sängyissämme.
Noille lavereille mahtui kahdeksen henkeä. Alhaalla suomijengi vielä venailee.
Mökiltä pääsi pois vain suhteellisen jäistä mäkeä pitkin. Parempi pistää köydet kiinni ja hilppaista turvallisesti alas.
Siinä se näkyy, mäki jota luulin kevyeksi läpsyttelyksi ennen mökille menoa. Erehtyväinen on ihminen...
Lounas Chambre 9:ssä tuntui ansaitulta.
Kausi paketissa. Kiitos, kaverit!
Aamulla Grand Montetsin hissiasemalle, jonotusta, pyydapaniikissa taistelua, lisää jonotusta, hissi ylös, lisää jonotusta, toinen hissi ylös, hissukseen juosten alas rappusia ja haistelemaan kolmen vuorokauden matalapaineen tuloksia.
Sauvat ovat 120-senttiset.
Humpsista heijaa, no lumi pöllyää ainakin.
Chillailua. Ei tullut tippaleipiä ikävä.
Oli kyllä harvinaisen kevyttä lunta. En olisi uskonut, että tuollaista pehmeää lunta vielä tässä vaiheessa kautta pääsee laskemaan. Levitointifiilis.
Keli vaihtelee, näillä mennään.
Vähän aikaa sitten kävimme kiipeilemässä.
Miku tavoittelee seuraavaa otetta.
Sakke taisi ottaa samasta kohtaa.
"Jos täytyy lisätä mankkaa käsiin, on keli liian lämmin", sanoi joku viisas kiipeilijä joskus. Psyykkistähän se taitaa ollakin, tai mistä minä tiedän.
Ja sivusuuntaan pyrkii Sakke.
Kiipeily oli kivvaa, mutta sitten tulikin pilvet. Eihän pilvisyys haittaa, jos auringolle annetaan 60% mahdollisuus, kuten säätiedotus sanoi.
Herätys ennen seiskaa ja valmiina randolle. GM:n hissiasemalla odotti sitten jännä kyltti, tuulta riitti.
Viiden sentin uusi lumi ei ihan riittänyt.
Ostinpa uuden kameran, maksoi vain 99e, mutta väri on vähän huomiotaherättävä.
Kevyt ja pieni.
Noh, olen joskus miettinyt, että miksiköhän järkkärit ovat aina mustia, mutta tätä pinkkiä unelmaa mukana kanniskellessani olen huomannut, että musta ei herätä huomiota. Helpompi kuvata. Tosin olisihan hauska nähdä jokin 400mm zoomi helmiäispinkillä päällystettynä. Saattaisi jäädä hyllyyn.
No mutta, pokkarilla kuvatessa saa pokkarikuvia. Ei kovin erikoisia, mutta riittäviä juuri niistä hetkistä - toisaalta järkkäriä kun ei oikeasti jaksa ihan aina repusta kaivaa, niin povarikameraksi tuo on juuri hyvä. Eikä tarvitse stressata, vähän kuin Holgalla kuvaisi.
Mistä tulikin mieleeni: Chamonixissa ei saa kehitettyä 120-millistä filmiä missään. Luulisi että kylässä, jossa asuu aika paljon kuvaajia ja on useita kamera/filmiliikkeitä, saisi edes jossain isoa filmiä tehtyä, mutta ei. Pitää odotella Suomeen asti talven tuloksia muilla kameroilla.
Mutta palatakseni otsikkoon, nyt sataa taas vettä ja räntää ja on viileää. Chamonixissa hengailussa on tosin se hyöty, ettei harmaa keli mene hukkaan, koska kylän vieressä on vuoria ja sade tarkoittaa lunta ylös. Kelpaa kyllä.
Sataa sataa ropisee.
Eikä sade estä kaikkea. Rikun patisteluiden ansiosta kävimme vähän kiipeilemässä, kun kallio taittui juuri sopivasti siten, että vain varmistaja kastui, mutta kiipeilijä (ja kallio) pysyi kuivana. Oli ihan mukavaa.
Riku itse nautiskelemassa kesälomastaan.
Taas iski kelit. Eilen nousimme ylös, mutta sitten olikin tällaista.
Lunta satelee, pyydaa olisi ehkä tiedossa - toisaalta seisominen on vähän hankalaa kun vinkka käy.
Täällä sitä lunta voisi olla.
Pohdimme sitten hetken, että mitä sitä tekisi. Ja että kannattaako, kun ei ole aiemmin tuolla ollut.
Lähdimme sitten hinkkaamaan takaisin kohti hissiasemaa.
Aika pitkään sitä vinkkaa vastaan sai taistella. Vastaan tuli muutama tuttu, jotka menivät kelin vähän helpotettua tuosta alas - kuulemma hyvällä lumella, mutta heikolla näkyvyydellä.
Noh, hyvä hiki tuli, jos ei muuta. Oli kuitenkin kiva päästä hissiaseman kahvilaan. Harvoin on ollut yhtä mukava hengailla sisätiloissa vuorilla.
Mutta tällaista taitaa kevät olla - vaihtelevaa säätä. Ohessa kevätkeliä Verbierin suunnalta pari päivää sitten.
Serpentiinitieltä Le Chable - Verbier.
Kamat kasaan ja kohti hissiasemaa. Tosin kausaria ei löydy mistään. Lipputaskussa on vain eilinen Verbierin lippu. Eikä löydy taskuistakaan, ei vaikka tarkistaisi monta kertaa.
Hissiasemalle kuolettamaan todennäköisesti Verbierin johonkin hissiin jäänyttä liparetta. Jep, saat uuden huomenna, tai tänään illalla ennen kahdeksaa.
Tuli sitten välipäivä.
Eipä siinä, aurinkoinen lauantai on hyvä kuvauspäivä, vaikka kuviin ei tulekaan lunta, vauhtia eikä leveitä suksia.
Aika monitasoinen kuva, vaikka itse sanonkin.
No niin pentu nyt riitti leikkiminen!
Kylillä oli markkinat...
...Marie tekee tuoleja käsityönä Sallanchessa, kaupungissa 20 km Chamonixista Geneveen päin.
...juustot olivat varmasti terveystarkastajan ohjeiden mukaisesti säilytettynä.
Perinteinen tyyli ja hopparistilo edustettuina.
Tämä aukeaa ehkä autoihmisille parhaiten. Jonkinlaista ristiriitaa?
Pääsisiköhän tuonne töihin?
Niin, jossei aiemmista kuvista selvinnyt, niin tänään oli lämmin päivä, terveisin nimim. kiristelevä otsanahka.
Ai niin, uusi kausari maksoi kolme euroa. Verbierissä sama temppu maksaa 40 frangia eli noin 25 euroa.
Taas pisteet Niksille.
Suurin osa tuoreesta lumesta oli jo hiihdelty alta pois, mutta olihan sitä vielä ties missä. Lähdimme aamulla reippaasti Midille, kun kaverit olivat nyysineet lipukkeita aikaisiin hissikoppeihin.
Midillä oli lunta, tuulta ja aurinkoa. Perussettiä. On ollut mielenkiintoista seurata Vallee Blanchen alla ja ympärillä liikkuvaa jäätikköä. Kuukausi sitten se oli aika paljas. Nyt paljon täydempi. Ymmärrys jäätikköhiihdon suhteen on kasvanut eksponentiaalisesti.
Mutta niin, hiihtelimme siis aamulla Midillä. Perusoffari Midiltä on yllämainittu Vallee Blanche. Sisäänmeno tapahtuu köysisysteemin avulla. Useimmiten opasryhmät laitetaa köysiin jo lähdössä. En ole ihan varma, että onko se ihan fiksuin tapa, mutta pääseepähän tottumaan jäätikkötouhuun.
Oikeanpuoleinen harjannereitti on hieman jyrkempi ja epätasaisempi, joten mahdollisuuksien mukaan opasryhmät kulkevat helpompaa vasemmanpuoleista reittiä pitkin.
Ryhmiä tulossa helpompaa reittiä pitkin. Keskellä hissifirman työntekijä lapioimassa lumia pois tallustelureitiltä.
Vaikka mäessä oli muiden jälkiä, oli tuuli ladannut reitin taas hyvään kuosiin. Sai päästellä ihan vauhdilla.
Miku pujottelee lumikokkareiden välistä.
Kahvitauolla ihmettelimme luonnonilmiöistä perinteisimpiä, eli pilviä.
Kuvaa ei ole käsitelty muuten kuin kokonsa puolesta ja vähän vedetty histogrammia siistimmäksi. Älyttömiä värejä. Liekö kyseessä kostea pilvi?
Midiltä pois päästyämme oli edessä vaativa pohdinta. Mitä sitä loppupäivällä tekisi, kun kello ei ole edes kahtatoista vielä. Laskuhommien jatkoa, tietysti. Lähdimme pienelle haikkailuretkelle minne lie potpur-laknoirin suuntaan.
Esa edellä, Miku perässä.
Aurinko rusketti naamaa, upottava skinnauslatu upotti monojen alla juuri sopivasti ja edessä oli koskematonta lunta. Mikäs sen parempaa?
"Ole hyvää lunta, ole hyvää lunta - ON SE!" Esa ja Esan toive korputtomasta lumikerroksesta.
Chamonix on tunnettu vauhdikkaista mäistään. Menimme sitten Mikun ja Santun kanssa kokeilemaan Ensan sisäänkäyntiä. Ensa on siis mäki, joka näkyy hissiasemalta selvästi. Siksi - luonnollisesti - se on mäki, joka täytyy käydä kokeilemassa. Kurun sisäänkäynti kulkee kapean kalliovälikön kautta. Tai noh, ei se niin kapea ollut kuin luulin, tilaa oli ainakin kolme ja puoli metriä, toisissa kohdissa vähän enemmänkin.
Eihän sitä mäkeä voi kovin jyrkäksi sanoa, mutta oli se ihan sopivan taagia minulle. Oli kiva huomata, että vähän kaltevammallakin saa käännökset sujuviksi ja flown virtaamaan.
Meikä pomputtaa, Miku kuvasi.
Miku puikkailee. Ensa on vähän samanlainen kuin Highway Verbierissä.
Lumi pääkurussa oli lumivyöryjälkeä. Se oli tiedossa etukäteen, mutta pitäähän se itse täristellä läpi, että saa kunnon fiilikset. Onneksi siellä oli vähän pehmeämpiäkin paikkoja.
Miku pehmeällä. Taustalla Chamonixin kylä.
Ensan loppuosa on aika kivistä ja lumetonta kärripolkua. Näppärinä poikina otimme lenkkarit mukaan. Tosin kameran, monojen, turvasälän ja suksien kantaminen repussa on aika jäykkää touhua. Varsinkin, kun painopiste jää väkisin aika ulos.
Muuli valmiina taisteluun. Mikun kuva.
Santu hiihtää tavallisesti alppisuksilla ja puikkamonoilla.. Niinpä tellumonot tuntuivat kuulemma kuin lenkkareilta.
Vaihteeksi tällainen astetta reippaampi päivä. Ysiltä mäkeen, pienen loppukävelyn jälkeen kämpille puoli kuuden aikaan. Kivaa.
Tällä kaudella tarkoituksenani oli haistella vähän eri paikkojen meininkiä, kun enää ei tarvitse palata vapaapäivien jälkeen takaisin Verbieriin. Oikeastaan se on ollut virhe, sillä hyviä, halpoja ja rentoja paikkoja on ollut paljon. Niissä kaikissa voisi viettää vähän pidemmänkin ajan (tosin ei Kashmirissa, siellä kausi ajaisi itsensä vahingoittamiseen). Tieto lisää tuskaa, niin myös tässä tapauksessa. Kun hyviä mestoja on joka puolella, on valinnanvaikeus entistä ilmeisempää.
Le kilpajuoksu.
Kuka pomottaa ja ketä?
Tällä hetkellä tukikohtanani on ollut Chamonix. Toki tiesin aiempien kausien ja laskupäivien perusteella, että Niksi on monipuolinen kaupunki, mutta silti se on päässyt yllättämään monipuolisuudellaan. Verbierin kylämeiningissä on kieltämättä puolensa, mutta Niksin kaupunkimaisuudessa on oma viehätyksensä. Kauppoja on enemmän, hintataso on edullisempi ja laskettelualue on järjettömän laaja, vaikka olenkin päässyt tutustumaan siihen vasta pienen murto-osan verran.
Toisaalta visiitti la Gravessa näytti infrastruktuurin kannalta parannellun version Gulmargista. Yksi hissi, ei hoidettuja rinteitä, mutta hissien toimintavarmuus täysin eri tasolla kuin Kashmirissa. Kylä on pieni, mutta eloa riittää. Ja mikä tärkeintä, ilmainen langaton netti, halpaa patonkia ja muutenkin edullista.
Engelberg on vielä edessä. Uskallan etukäteen väittää, että siellä on rento meininki, kieli jota minun pitäisi osata (ranskaa en ole opiskellut, saksaa sitäkin enemmän) ja kivoja mäkiä.
Taas pulu päässyt kuviin.
Mutta takaisin Chamonixiin. Tuntuu, että siirto Niksiin tuli oikeaan aikaan. Ei pelkästään siksi, että vaihtelu tekee hyvää, mutta myös siksi, että sain alle pari kautta kokemusta alppitouhuista. Niksissä lasketaan paljon jäätiköillä ja hankalissa paikoissa. Kaikki eivät siitä pidä, mutta ainakin tähän mennessä kilketouhu on ollut mukavaa ja mielenkiintoista. Tuntuu, että tässä vaiheessa ymmärtää vähän turvallisuusasioiden päälle, joten vaihdos vähän "vakavampiin" touhuihin tuli mukavaan paikkaan.
Chillaillen.
xxx Keksi näppärä kuvateksti xxx
Niksissä voisi helposti elää ihan oikeaa elämää. Kauppoja on laaja skaala, erilaisia kahviloita löytyy, samoin hiljaisiakin baareja, jos niissä haluaa aikaansa viettää. Urheilukeskuksessa voi kiipeilyn ohella käydä oikealla salilla ja uimahallillakin on kokoa. Jotenkin sellaista rauhallisuutta tuovat myös peruskoulu ja ENSA. Sellaista rauhaa ei Verbierissä samalla tavalla ole. Tai ehkä en ole vain osannut katsoa sitä sitten niin.
Vaikka kuun vaihteen paikkeilla joudun jättämään Chamonixin, en usko, että tämänkertainen visiitti jäisi viimeiseksi. Vastahan tässä on aloitettu.
Chamonixia halkoo junarata.
Niksin postikorteista monen laskettelukeskuksen korttivastaavat voisivat ottaa mallia.
Le paikallinen rullailija.
Südin baarihelvetin yöllisten jälkien siivoamista keskipäivän paikkeilla.
Sitten peliliike ja auto kohti Italiaa. Toulen jäätiköllä varjojen laakson viileä tunnelma oli kauempana kuin 11,6 tunnelikilometrin takana. Aurinko paistoi kuumana, jono oli lyhyt, hissi liikkui ja elämä maistui. Kausikortin ansiosta saimme ilmaiset hissiliput, joten ei muuta kuin fruttidimare, grazia ja tsao, me olimme menossa kohti jäätikön toppiasemaa.
Topissa kävi komea vinkka. Hurjan köysilaskeutumisen, jyrkän portaikon ja vaativan poikkiladulle siirtymisen jälkeen olimme valmiit harrastamaan laskettelua. Ei sieltä mitään laskukuvia saatu, mutta maisemat olivat kauniit:
Itaaalia on kaunis maa.
Itse lasku oli aivan luksusta: 3 500 metristä lähtevällä kentällä lumi oli pehmeää, sitä oli paljon ja tilaa oli riittävästi, samoin jyrkkyyttä. Kokeilin Amplidin Infradark-suksia, joilla lasku sujui kuin unelma. Hana auki ja täysillä alas. Ei paljon kuvaaminen kiinnostanut, kun oli parempaakin tekemistä.
Italiassa paistaa kuulemma aina aurinko. Kuvan suksista vasemmalla mustat Infradarkit.
Ensimmäisen laskun jälkeen lumi alkoi olla alaosissa jo sen verran nuoskaista, että lähdimme auringonottotauon jälkeen hissillä alas kohti laaksoa.
Aamulla Midin hissi oli suljettu. Päivän aikana tuli viestiä, ettei se välttämättä aukea päivän aikana ollenkaan. Jätimme Italian ja menimme haistelemaan meininkiä.
Niksin puolella oli varjoisaa, kylmää ja pimeää. Valoa elämään toi Midi, jonka kabiinit rullasivat tavalliseen tapaansa. Ei muuta kuin ylös.
Midin ylähississä oli uutta katseltavaa: jokin serakki, eli jättiläismäinen jääpatsas oli murtunut aivan hissilinjan edestä. Jää oli tullut jonkin verran seinämiä pitkin alas murskaten ja liikuttaen jäitä allaan. Komian näköistä.
Midin topissa, noin 3 800 metrissä tuuli kävi kunnon boforina. Ihme, että koko hissiasema oli enää paikallaan.
Jäinen kuorrutus.
Harjanne kohti Vallee Blanchea oli noussut noin metrin verran. Ilmeisesti sitä uutta lunta oli oikeasti puskenut kylille ihan urakalla.
Mistä lie johtui, mutta taivas oli kaunis koko iltapäivän ajan.
Itse lasku oli aika mielenkiintoinen. Tuuli oli prässännyt monesta paikasta railoja esiin. Valo oli flätti, joten piti olla tavallista varovaisempi. Alkoi vähän jännittää.
Laskimme tutun kentän, ison kiven oikealta puolelta. Pelkkää jihaata, jos nyt niin voimakasta termiä uskaltaa käyttää.
Seuraavassa ehkä friikeimmät pilvet, jotka olen elämäni aikana nähnyt.
Pilvet näyttivät siis juuri tuolta; kuvaa ei ole merkittävästi käsitelty. Eikä tuollaisia aaltomuodostelmia voisi selvinpäin varmaan edes kehitellä.
Laskupäivä alkoi ennen yhdeksää ja päättyi viiden jälkeen. Kaksi maata, yhdet uudet hienot sukset ja mukavaa seuraa. Aika jees.
Pauli menossa Soulfoodiin.
Juuso tulossa alas Breventin sykkeennostatusmäestä.
Juuso ja leffateatteri.
Kotia kohti.
Salama olisi ollut ihan kiva, mutta piti pärjätä ilman. Vähän pehmeiksi jäi osa kuvista, mutta tunnelma on mielestäni hyvä.
Nyt kohti La Gravea, katselemaan miltä ne sellaiset kuuluisat pohjoisseinät näyttävät.
Ilta-aurinko.
Ohessa Antin kommenttilaatikkoon kertoma kertaus kiven historiasta. Alla huomattavasti pienemmällä minun huomattavasti epätarkempi ja virheellisempi kuvailu:
"Seinämän korkeus on noin 1000m, vyöryneen alueen korkeus on ehkä reilut 500m. Tuo vuorenseinämässä näkyvä arpi on tullut useiden kivivyöryjen seurauksena. Ensimmäinen kivivyöry oli 1997 jolloin kalliosta irtosi noin sada metrin levyinen ja ehkä 150m-200m korkea palanen. Vuosien varrella on ollut useita pienempiä vyöryjä. Itse olin seinällä 2003, jolloin sattui myös kivivyöry. Kalliosta irtosi muutamankymmenen metrin levyisiä ja ehkä 30m-50m korkeita palikoita"
Kuvan oikeassa laidassa näkyy vaaleanharmaa laikku, joka jatkuu eteen tulevan harjanteen takana vielä jonkin matkaa. Se on repeämäjälki, kun joitakin vuosia sitten kyseisestä kohdasta irtosi kilometrin korkuinen lohkare. Kuulemma maa vavahteli sen verran, että tusahdus tuntui pariisilaisissa (raffi 600km) seismografeissa asti. Chamonixissa autojen päälle laskeutui kivipölyä, vaikka etäisyyttä on, postauksen tarkkuuksia noudatellen, useita kilometrejä.
Lisäksi afterilla oli mukavaa ja illalla söimme hyvin. Mutta palataan siihen laskuun. Lumi oli tuulen tiiviisti pakkaamaa. Puuteria haettiin, ei näkynyt. Kosmikki oli kovana, joten sinne ei kannata edes miettiä menemistä pitkään aikaan. Lojottelimme perusreittejä alas.
Alhaalla, edellisen postauksen friendship highwaylla leikimme taas kameralla ja löysillä suksilla. Alla yksittäinen otos sessiosta:
Skipe ollaa läskeillä rokkereilla.
Ai niin, palatakseni vielä hiihtohommiin. Olen hiihdellyt viime kaudet suksen keskeltä mitattuna 104 mm leveillä suksilla. Ne ovat jonkin tulkinnan mukaan puuterisukset, eli leveät ja isot. Aivan viime aikoina ovatkin yleistyneet 120 mm keskeltä olevat rokkerit, eli sukset, joiden kärjet on taivutettu ylös. Kun paino on suksen keskellä, nii molemmat kärjet ovat ilmassa. Äärettömän kivat kuulemma puuterissa. Tänäänkin meistä neljästä ainoastaan minulla oli tällaiset "kapeat" sukset. Ihan tuli olo, että ei näillä vanhanaikaisilla sivakoilla tee mitään.
Takaisin aiheeseen. Löysimme toisenkin kuvauspaikan. Minä säädin hyppyriä, skipe ankkuripistettä. Kuvausmies valjaista kiinni ja kohti railoa. Pienimuotoisen säädön jälkeen kaikki on valmista. Ihmettelen, kun kamera ei tarkenna. Akut loppu. Vaikka muka juuri olin ladannut ne, vieläpä akkukahvallinen kamera eli virtaa tuplasti normiin verrattuna. Oli kuitenkin niin siisti paikka, että hakkasin akkuja vähän yhteen, hieroin ja puhalsin sekä toivoin kovasti. Kuvattavan huudosta akut sisään ja hyppyä tulemaan. Akut riittivät juuri yhteen yritykseen. Onneksi osui.
Se tumma siinä yläosassa on jäätä. Kuvassa myös aiemmin kertomani rokkerit, taas. Hellbentit.
Oli mukava kuvata, kun näimme vähän vaivaa kuvaamista varten. Teron vinkki siitä, että kannattaa ottaa mieluummin yksi hyvä kuva kuin 20 keskinkertaista pitää täydellisesti paikkansa.
No niin, nyt on sormet jäässä kun täällä kylillä on kylmä ja ainoa toimiva ilmainen nettiyhteys tähän aikaan illasta on turistitoimiston ulkopuolella. Seuraavaan kertaan.
Tänään lähdimme laskettelemaan Midille. Kun tavallisesti lasketellessa voi kuunnella suksien suhinaa ja alppivaristen kaunista laulua, koin tänään aivan uudenlaisen soundielämyksen. Käännöksiä tehdessä kuului nimittäin hirvittävä kilke! Myönnettäköön, että on tätä vähän pohdittu. Siis mitä se sellainen laskettelu on, jossa pitää olla mukana valjaat, köydet, hakut ja kilkkeet. Noh, ainakin pitkää, viettävää ja syvälumista Ja aurinkoistakin. Eli miksei, miksei.
Miku ja Cholesteronet. Aikamoisilla aavikkolaivoilla mennään. Siis suksista puhe.
Lunta riitti oikein mukavasti. Eivät olleet kaikki menneet vielä eilispäivän hiihdoissa. Tosin alaosa Nixin Bäkkäristä olikin hirveää kumpareikkolojottelua.
Musta kostaja aka Sami pujottelee.
Miku, miun jalat ja Vallee Blanchen oma Friendship Highway.
Midin hissiin pääsy turistikkaina päivinä onkin oma lukunsa. Aamulla hissille pitää käydä hakemassa jonotusnumero, joka oikeuttaa pääsemään tietyllä kabiinilla ylös vuorelle. Netistä voi yrittää varailla aamun vuoroja, mutta useimmat, kuten mm. me, kävelimme lipunmyyntitiskille hakemaan muovilappusta. Vuoronro 30 hissin lukeman ollessa 22 tarkoitti yli tunnin odottelua. Menihän se aamupäivä sitenkin.
Ei Verbierissä tarvinnut jonotusnumeroita, kyynerpäät riittivät ihan hyvin...
Chamonixissa on talvi. Ylhäällä vuorilla pakkanen laskee yli 20 asteeseen. Aamulla Midillä tuuli kovaa, tai ainakin niin oletimme, kun kylillä vinkka puhalsi aitoja kumoon. Toppia ei näkynyt, joten lähdimme jonnekin Tourin hiihtoalueelle katselemaan menoa.
Sami testaili uusia suksiaan.
Jälkikäteen kaverit hehkuttivat Midiä. Pilvetön taivas, ainakin napaan, ellei kaulaan asti uutta, täydellisesti stabilisoitunutta lunta. Tosin alajäätiköllä oli vinkka käynyt niin lujaa, että Montenversin junalle piti haikata, kun hissi oli suljettu kovan tuulen takia. Niille, jotka eivät ole Chamonixissa hiihdelleet sanottakoon siis, että topissa oli hyvää lunta, mutta alemmilla hiihtoalueilla tuuli kovaa.
Mitkä sukset eivät kuulu joukkoon?
Ensi viikolle on luvattu paljon lunta. Saapa nähdä, jatkuuko talvi, vai tuleeko hullu föhn-tuuli ja vie viimeisenkin toivon eeppisestä maaliskuusta.
Miku telluilee vinkassa.
Chamonix alkaa hiljalleen tuntua mukavalta kylältä. Muun muassa harrastusmahdollisuudet ovat laajemmat ja paremmat kuin Verbierissä. Koko city on vielä laakson pohjalla, eli ylämäet ovat vähissä. Muutenkin meno on vähän enemmän kaupunkimainen. Tähän voisi helposti tottua.
Laattavyöryn cräkkikohta. Makeat valot, ei edes photoshopatut.
En kiroile enää. Niksissä on sadellut hiljalleen jo pari päivää, kun Verbierissä kaverit ovat lumettaneet keliä kuntoon. Eikä taida onnistua. Chamonix 1, Verbier 0. Tai oikeastaan 20 ranskalaisille, sillä sen verran oli uutta lunta tullut Midille. Aika nuoskaista, tosin.
Skipe pistää hiihtäen.
Kävimme hankkimassa lähikyliltä vähän turvallisuussälää. Rauta maksaa, mutta nyt valjaat näyttävät paljon raskaammilta. Ja tuntuvat myös.
Perusilta Chamonixin tyyliin. Verbierissä mentäisiin pubille, täällä viilaillaan kanttiviilalla hakkua oikean mittaiseksi.
Kaikessa kiipeily- ja jäätikkökilkkeessä on se heikko puoli, ettei niillä pääse brassailemaan kenellekään sellaiselle, joka ei harrasta lajia. Vähän sama kuin piipparit ja sondit. Kuka hullu pistää 500 euroa yhdellä taajuudella toimivaan radiolähettimeen, lumilapioon ja parimetriseen onkivapaan, jolla voi survoa lunta?
Jäähakku ja -raudat ovat mielestäni samaa sarjaa, tosin sillä erolla, että hakulla voi olla käyttöä muuallakin kuin ankkurissa. Jos ensi kesänä kerrostalonaapurit pitävät liian kovaäänisiä bileitä, niin kyllähän terävä hakku olalla on helpompaa pyytää stereoiden hiljentämistä. Ja saa samalla hyvän maineen talossa. Tehoaa varmasti myös ovelta-ovelle -kaupustelijoihin.
Ovatkohan markkinointi-ihmiset Campin tehtaalla tietoisia eräästä huumorilajista, joka vähän heikentää kilkkeiden nimen uskottavuutta?
Nämä tunnetut sanonnat mielessäni hiihtelin tänään GM:ltä alas täydellisen kauniissa sinkkikelissä. Aamulla keli oli vähän sellainen 77-prosenttisesti pilvinen, mutta pilvet olivat aika alhaalla. Taisimme sitten sujutella pilvessä. Se oli aivan järkyttävää.
Mistä lie johtuu, mutta täydellissä valkoisuudessa tasapainoaisti tuntuu katoavan. Kevyt hiki nousee koko kroppaan, kun kaikkia lihaksia täytyy jännittää, etteivät vastaantulevat töppyrät heittäisi suksijaa selälleen. Yritä siinä sitten kurvailla, kun näkyvyyttä on alle metri. Päätä alkoi särkeä ja oksennuttaa. Onhan laskettelu hieno harrastus... Pari mäkeä ja tauon kautta pois. Midille oli kuulemma tullut paljon lunta. Toivottavasti huomenna aukeaa. Insallah.
Kimmo ja Esa viettivät laatuaikaa ihaillen vaikuttavia vuorimaisemia.
Mitä syntyy, kun yhdistetään hiihtolomasesonki, rannareiden jonotusmentaliteetti ja tavallinen bussi? No, huvittavaa sähellystä, tietysti. Sille on mukava naureskella, kun itsellään on istumapaikka.
Niksissä lasketaan ja vaelletaan paljon jäätikköalueilla. Toisin sanoen turvalliseen lasketteluun kuuluu suksien lisäksi aika paljon kaikenlaista jäätikkökamaa. Kertainvestointina jäähakku, jääraudat, taljantekovehkeet ja randoköysi maksavat aika paljon. Toisaalta suurin osa tavaroista on käytännössä ikuisia, joten käyttöpäiville/vuosille jaoteltuna hinta jäänee ihan kohtuulliseksi.
Eipä sillä, pakkohan turvallisuusasioiden on olla kunnossa. Ja niiden käyttämistä pitää harjoitella paljon ja usein, jotta tositilanteessa paniikki ei valtaa mieltä, vaan kaverin saa ylös railosta tai muusta pahasta paikasta kuten asiaan kuuluu.
Jos jyrkänlaskuun mielii, niin suksien pitäisi olla kunnossa. Huomasin tänään, että rakkaista 4frnt-sivakoistani toinen on turmeltunut. Kantti on mennyt poikki, ja nyt se repsottaa aika pahasti. Eihän tuo missään puuterikelissä haittaa, eikä rinnehiihdossakaan, mutta hankalissa paikoissa kanttien pitäisi olla kondiksessa. Nyt sitten mietin, että mitä tässä tekisi. Ostaisiko uudet sukset, yrittäisikö saada taikavoimilla kantin kuntoon vai tyytyisikö nykyiseen tilanteeseen, eli hiihtelisi kyseinen rauta suksen ulkokanttina.
Mutta eipä sillä, tänään oli taas hieno laskupäivä. Taivas pilvessä ja puolisinkissä, mutta kumparelasku ja kevätlumi tarjosivat parastaan. Illalla alkoi sataa vettä.
Taas maisema/mukavuuskuvia parvekkeelta. Midi taitaa olla vasemmalla, ehkä.
Niksin mäkkäri tarjoaa ilmaisen wifi-yhteyden, niin myös turistitoimisto. Aika luksusta. Miku on mätsännyt paitansa ja koneensa kuvaa varten.
Maalari-Jarno ja raksa-Kimmo näkivät... kauniin vuoristokauriin.
Siinä kämppä. Vasemmalla pieni keittiöviritelmä, alla ruokapöytä.
Aika chilli meno näillä keleillä. Uutta lunta odotellessa. Kuvassa jotain patonkeja.
Koska meillä ei ole vielä jäätikkökilkkeitä eli köyttä, taljavehkeitä, ruuvia, hakkua, julboja eikä kulkusia lisäämään kilkettä, hiihtelimme tuttuja mäkiä. Ihan kivaa keväthiihtoa, ei siinä.
Mie pääsin kuvaan! Miku tsoomaili.
Ja mie taas, nyt laskemassa. Molemmat jäljet omia. Miku jälleen kameran takana.
Kämppä löytyi järkyttävästä ylämäestä, eli Breventin hissiaseman alta. Pieni kuin hitto, mutta kyllä sinne aina kolme mahtuu. Ymmärtääkseni Niksissä on tapana asua asunnoissa, joissa jokaisella on pari neliötä omaa elintilaa. Tämä paikka pääsee aika lähelle peruskämpän määritelmää. Tosin ruokapöydän alla on vielä tilaa, lähinnä Ilkalle tiedoksi!
Miku tallustelee kotipihamme ajotiellä. Takana Mt Blanc.
Kuvia ei talosta vielä ole, mutta perinteinen parvekekuva sentään irtoaa:
Vasemmalla Midin hissiasema (joku 3800m) ja oikeammalla Blancin toppifutiskenttä.
