Paluukuljetus Suomeen lahtee huomenna alkuiltapaivasta. Ensin lento Melbourneen, josta Singaporen ja Wienin kautta Helsinkiin.

Selailin blogimerkintoja ja huomasin, etta kaikenlaista on reilun kahden kuukauden aikana ehtinyt kokea ja nahda. En lahtenyt matkaan suurilla odotuksilla, mutta nyt jalkeenpain ajatellen reissu tarjosi huomattavasti enemman kuin olin edes ajatellut olevan mahdollista.

Ajatukset pitkan valvomisen myota (jos onnistuisi nukkumaan lennolla) ovat hieman solmussa, joten haen rohkaisua tekstiviestista, jonka kirjoitin Adelaidessa kannykan muistiin pari kuukautta sitten, aiheena hiippailu rinkka selassa.

"Prepaid-liittymien metsastysta, paskaisten hostellien vessoja, pelkoa katsoa pankkitilin saldoa, passin merkitys muuttuu hyllyntaytteesta elamaakin tarkeammaksi omaisuudeksi, vessan symboli voi pelastaa paivan, nahda maisema, jota mieli ei voi kasittaa, paikallisia baareja, lauantai-illan huumaa fleecepaita paalla ja shortsit jalassa klubikadulla, muttei rahaa tai halua menna sisaan, aikaa istua puistossa ja jutella tuntemattomien kanssa... Oman kotisangyn pehmeyden arvostamista - kunnes on taas lahdettava."

Eihan tuo mitaan lyriikkaa ole, mutta muistan tuon kirjoitushetken. Olo oli aika vapaa.

Nyt on aika paljon kokemuksia takana. Niista kirjoitan myohemmin. Huomenna on vaihdettava flipflopit taas lenkkareihin ja shortsit pitkiin housuihin. Nyt kun muistan, kiitan taas kerran lukijoita, ystavia ja vihamiehia, jotka ovat blogia seuranneet ja kommentoineet. Toivottavasti huvi- ja hyotysuhde on ollut molemminpuolinen.

Mutta ei kannata huolestua, blogi paivittyy taas, jos kukaan ei paluumatkalla ryosta ja raiskaa. Sita paitsi Sveitsin Verbier odottaa, tyot alkavat 1.12. jatkuen ensi toukokuulle. Sinne seuraavaksi.

Mutta nyt kohti kotia.


Sellainen rundi.

Riitta, Ciril and Michael - thanks for everything.

Australialaiset ovat tunnetusti rentoa kansaa. Niinpä vierailuillakaan ei jäykistellä kahvipöydässä, vaan talon emäntä valmistaa jokaisen kahvit tai teet valmiiksi jo keittiossa. Siinä tapoja tuntematon ihmettelee, kun sohvalla istuessaan saa mukin käteensä, ilman lusikkaa. Jokaisen emännän/isännän kunnia-asiana on myös muistaa vakiovieraiden makumieltymykset. Pitänee muistin virkeänä.


Kansalliseläin näyttää relaamisen mallia.

Australialaiset talot ovat suomalaisittain ajateltuna heppoisesti rakennettuja. Lämpöpattereita ei rakenneta vakiona ikkunoiden alle, joten kylmällä kelillä käytetään erillisiä lämmittimiä. Ehdoton luksusvehje on sähköviltti, joka laitetaan lakanan alle lämmittämään nukkujaa. Toisin kuin voisi luulla, ei viltti edes hikoiluta. Johtunee siitä, että maan eteläosissa makuuhuoneen lämpö saattaa laskea yöllä lähelle nollaa. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Kuka tiesi, että lava-auto keksittiin alun perin Australiassa? Legendan mukaan joku sankari muotoili ensimmäisen uten, kuten täällä niitä kutsutaan, rälläkällä. Nykyisin utet ovat jätkäkulttuurin ja suomalaisittain ammariuden symboli. Utejen kokoontumisajoissa juodaan bisseä ja puhutaan naisista.

Paikalliset sanovat Foster´sin olevan "Australia´s best beer… to export", eli sinistä bisseä juotetaan vain ulkomaalaisille ja parhaat juomat nautitaan täällä. Toisaalta Australian parhaat lihat viedään ulkomaille, hajotkoon siihen.

Aussit lyovät vetoa mistä tahansa. Menneen viikon Melbourne Cup olikin päivä, jolloin vetoihin poltettiin rahaa yli 100 miljoonaa dollaria. Suosikki ei voittanut, joten aika monella taisi mennä päivä pilalle.

Sanomalehtien perussivut ovat usein tylsännäköistä tekstimassaa. Suomessa sanomalehdet ovat menossa iltapäivälehtimäiseen suuntaan, eikä se ole välttämättä huono asia. Isot kuvat ja leipätekstin lyhentäminen tekee jutuista luettavampia ja asiat ovat tiivistetympiä. Täällä isolla broadsheet-sivulla saattaa olla vain yksi nelipalstainen, mustavalkoinen kuva. Loppuosa sivua on mustaa tekstiä pienillä otsikoilla väritettynä.

Suuri osa lehdistä, sekä sanoma- että aikakaus-, myydään irtonumeroina. Mukavaa luettavaa hakevan on edullisempaa ostaa sanomalehden sunnuntaipainos paparazzikuviin keskittyvä juorulehti, sillä sunday editionin mukana tulee tuhdin lukupaketin lisäksi iltapäivälehtimäinen plussa/viikonvaihdeliite, yleensä laadukkaalle kiiltopaperille painettuna.

Kahdella pääkanavalla on jokaisella oma ajankohtaisohjelma. Karpolla on asiaa ja 45 minuuttia –ohjelmien sekoitukset liikkuvat kansalaisen asialla, ohjelmissa käytetään salakameroita ja näytetään reportteria karkuun juoksevia pahoja vuokraisäntiä ja kauneushoitoloiden (yhtä laillistettuja kuin suomalaiset thaihierontapaikat) omistajia. Ohjelmiin riittää aiheita joka arkipäiväksi, mikä on aika huimaa, koska australialaisia ei ole kuitenkaan kuin 21 miljoonaa yksilöä.

Näistä 21 miljoonasta hiippailijasta 80 % asuu 30 kilometrin päässä rannikosta. Viidessä isoimmassa kaupungissa, Brisbanessa, Sydneyssa, Melbournessa, Adelaidessa ja Perthissä, asuu yli puolet mantereen asukkaista.


Kuningattaren profiili on muuttunut iän myötä. Kuittailua tai ei, mutta Ellusta on liikkeellä kolmea eri ikäluokkaa.

Australialaisille Fidzi ja Kaakkois-Aasia ovat "paikallisia lomakohteita". Eurooppa on eksoottinen paikka ja varsinkin Englanti kuningattaren linnoineen (Australian korkein pomo on edelleen Kuningatar Elisabeth) jyrää. Suomalaisesta näkökulmasta on kieltämättä huvittavaa lukea jonkin kilpailun pääpalkinnon olevan matka Ruotsiin...


Taustalla siintelee parlamenttitalo. Nyt se lippu liehuu.

Canberran Anzac war memorial parade-katu on pystytetty muistoksi maata sodissa palvelleille sotilaille. Mielenkiintoista on se, että australialaiset ovat olleet mukana vajaassa kymmenessä sodassa, mutta ainoastaan kerran sota on ollut puolustussotaa – toisen maailmansodan aikana Japani hyökkäsi Australiaan.


Vietnamin sodan muistomerkissä Memorial Paradella helikopteri hakee sotilaita tukikohdasta taistelualueelle.

1950-luvun lopulle asti Euroopasta tultiin Australiaan laivalla Suezin kanavan kautta. Matka kesti kuukausia. 1960-luvun lopulla siirtolaislento kesti neljä päivää. Nykyisin Suomi-Australian lento-osuudet kestävät reilut 20 tuntia.

Australian parlamenttitalon katolla viheriöi upea nurmikko, vaikka koko maata koettelee hurja kuivuus. Nurmen yläpuolella kohoaa nelijalkainen rakennelma, joka päättyy 80-metriseen lipputankoon. Tangossa liehuva Australian lippu on kaksikerroksisen bussin sivun kokoinen.


Lipun liehumien kuvaushetkelal olisi ollut jo liikaa vaadittua.

Australian lippu on suosittu käyttötavara. Voisiko siniristilipusta tehdä ranta- tai kasvopyyhettä?

Kunnioitus on vähäistä myös senaatissa. Jos istuntoa kuuntelee silmät ummessa, voisi luulla olevansa aikuisten hiekkalaatikolla. Toki Suomessakin on välihuutelua, mutta täällä asiallinen puhe tuntuu olevan vain mainostauko huutelun ja riitelyn välillä.

Australiassa ei tarvitse maksaa televisiolupamaksuja. Siksi puolen tunnin ohjelman aikana saattaa tulla kolme tai neljä mainostaukoa. Pitkien elokuvien mainosintervalli on noin 13 minuuttia. Yritä siinä nauttia elokuvakokemuksesta. Ja mika tietysti parasta, ei kaikilla kanavilla ole mainoskatkoilla kanavatunnusta. Sen tajuaa silloin, kun huomaa ihmettelevänsä, että miksi leffassa lauletaan jostakin suklaakeksistä.


Joku, joka ymmärtää arkkitehtuurin päälle voisi kertoa, että onko tämä hieno vai ei.

Suurin osa mainoksista on paikallisesti kohdennettuja, valtakunnalliset mainostajat, kuten Mäkkäri, kosmetiikkafirmat ja Australian hallituksen omat imagomainokset pyörivät sulassa sovussa paikallisten torikauppiaiden, verhonvalmistajien ja käytännössä kenen tahansa nauhoittamien pätkien seassa.

Pienet tekijät eivät voita mainospalkintoja. Suurin osa mainoksista on huudettuja, isolla fontilla valkoiselle pohjalle nauhoitettuja tekstikuvia. Toinen vaihtoehto on mies, joka kävelee kaupan sisällä kertoen uskomattomista tarjouksista – tietenkin kovaan ääneen.

Koska Australiassa UV-säteily on huomattavasti voimakkaampaa kuin pohjoisella pallonpuoliskolla, pyörii säteilyä ja lämpöä/kylmää estävien verhojen ja kaihtimien ympärillä huima bisnes. Se näkyy myös televisiossa. Niitä mainostetaan jatkuvasti. Huoh.


Kansallispuisto on tarkoitettu kansalle. Vaikka kaikkialla ei saakaan kävellä, osittain kuivuuden vuoksi.

Australiassa on ollut kuivaa jo pitkän aikaa. Valtio mainostaa vedensäästöohjelmia, ja ihmiset oikeasti myös toimivat niiden mukaan. Isoja sadevesisäiliöitä tuodaan jatkuvasti omakotitalojen pihoille, nurmikkoja saa kastella vain tarkasti määriteltynä aikana ja auton saa pestä käsin ämpärivedellä ja mieluiten nurmikolla. Autopesulat käyttävät kierrätettävää vettä. Mielenkiintoinen fakta on tietysti se, että valtion vesijohdot ovat surkeassa kunnossa, ja ruostuneiden putkien vuoksi arvokasta puhdistettua vettä valuu maaperään huhujen mukaan miljoonia litroja vuodessa.

Vaikka valtio kasteleekin vapaaehtoisesti maaperää, eivät perusvihannekset ole Australiassa samanlaisia vitamiinipommeja kuin suomalaiset kasvikset. Vitamiinivalmisteiden ja -juomien käyttöä suositellaan.

Aamu valkeni aurinkoisena, kun suuntasimme lokaaliopas Michaelin kanssa Canberrasta kohti Snowy Mountainsia sekä Australian korkeinta huippua, Mount Kosciuszkoa. Sinällään Australia on alavaa maata, eikä 2 228 metrin korkeuteen kurkottava Koskiusko erotu maisemasta samalla tavalla kuin Euroopan Alpeilla.

Tästä se lähtee.

Muutaman tunnin ajomatkan jälkeen ilma alkoi tuntua vuoristoisen raikkaalta. Thredbo, josta tuolihissi nousee, sijaitsee 1 365 metrin korkeudella.

Vuoriseikkailu alkoi siis tuolihissillä. Nousimme sillä noin 2 000 metrin korkeuteen. Yläasemalta oli Koskiuskolle matkaa 6,5 kilometriä.


Vasemmanpuoleinen toppi on Koskiusko. Luullakseni.

Tiesin jo etukäteen, ettei edessä ole mikään järkyttävä voimainkoitos, mutta todellisuus oli silti huima kokemus. Koska eroosiota pyritään näemmä välttämään loppuun asti, "saa" lähes vuoren huipulle asti kävellä teräksistä jalkakäytävää pitkin.

Tasaisen kulkualustan ansiosta matka huipulle kesti vain vajaat pari tuntia. Päivä oli lämmin ja UV-säteet tuntuivat jälkikäteen kasvojen punoituksena, vaikka aurinkorasvan suojakerroin oli tuttu 30+.


Järvi.

Kevyt päänsärky hyökkäsi takaraivoon, mikä kertonee lähinnä siitä, että yli kahdessa kilometrissä ilma on kevyempää kuin merenpinnan tasolla. Jos ei tietäisi, missä Koskiusko on, ei sitä välttämättä osaisi ajatella vuorena, eikä varsinkaan ympäristössään korkeimpana.

Kovina kiipeilysankareina yritimme löytää lisähaastetta huiputukseen etsimällä vaativaa pohjoisseinämän reittiä, mutta koska tällä vuorella ei sellaista seinämää ole edes olemassa, tyydyimme etenemään huipulle tavallisten kuolevaisten keskellä ihan valmista polkua pitkin.


Huippu, vaikkei edessä olevaa polkua saanutkaan käyttää nousuun.

Maisemat huipulta olivat, yllättäen, upeat. Vaikka ponnistus ei vaatinut yli-inhimillisiä voimia, oli silti hienoa seisoa Australian korkeimmassa kohdassa. Kirkkaan sään vuoksi näkyvyyttä riitti aina toiseen osavaltioon, Victoriaan, asti. Rok rok.


Sellainen paikka. Takana Victoria.

Jos ajatellaan eri mantereiden korkeimpia huippuja, on Australian mäki helpoiten saavutettavissa. Marraskuu on suosittua valloitusaikaa varsinkin koululaisryhmillä, kun puolentoista kuukauden kesäloma on tuloillaan. On huimaa ajatella, että Koskiuskolle "kiipeää" kovimman sesongin aikaan jopa pari tuhatta ihmistä päivässä. Siinä mielessä kevyt raudoitus on ihan ymmärrettävää.

Paluumatka sujui paikallisen oppaan kanssa jutellessa. Mahtaa kahdessa kilometrissä asuvilla kenguruilla ja wallabeilla olla veressä mukava määrä punasoluja. Ja vuoristopurojen kaloilla.

Seven Summits –projekti on nyt alkanut. Kyse on siis seitsemän maanosan (Amerikat, Eurooppa, Aasia, Australia, Afrikka, Etelänapa) korkeimman huipun valloittamisesta. Pitää vielä vähän miettiä, että menisikö seuraavaksi katselemaan Aasian vai Etelänavan korkeinta kohtaa…
Edit: Mantereet oikeiksi su klo 14.04, kiitos Antille hyvästä huomiosta.
Edit II: Mantereet maanosiksi ma klo 15.31, kiitos Luomulle hyvasta huomiosta.

Australiassa suurin pettymykseni on kohdentunut muihin backpackereihin. Tietenkään kaikkia ei voi syyllistää, eikä sille ole tarvettakaan, mutta yleistän nyt ihan reilusti.

Olin aiemmin ajatellut, lähinnä ehkä Madventuresin takia, että useimmat backpackerit olisivat tiedostavia ja kyseisen maan kulttuurista ja elämäntyylistä kiinnostuneita maailmankansalaisia. Matkailu avartaa tässäkin suhteessa, eli näinhän asia ei missään nimessä ole.

Suurimmalle osalle Australian itärannikkoa seilaavista turisteista pääasia vaikuttaa olevan pään sekoittaminen. Tapahtui se sitten viinan tai pilven avulla, niin sitä harrastetaan usein. Tietysti monet hostellit ja baarit luovat tarpeen tarjoamalla bignightoutteja ja juomatarjouksia, mutta silti. Mikä idea on tuhlata rahat baarissa, jollaisia näkee missä päin maailmaa tahansa – kuka muka menee klubeille katsomaan sisustusratkaisuja?

Mikä idea on matkustaa elämää kauemmas vain siksi, että voi juhlia yöt ja olla krapulassa päivät? Miksi vaivautua? Itse en nauti alkoholia kuin haavan puhdistukseen, joten ehkä tämä aspekti on siksi jäänyt minulle hämäräksi.


Wicked Camper tarjoaa pakuja myös alle 21-vuotiaille. Autot ovat niin räikeästi maalattuja, ettei kukaan varmaankaan edes mieti tuollaisen auton varastamista.

Vain muutamat olivat tutustuneet aboriginaalien tilanteeseen tai tiesivät siitä, että Australiassa on meneillään pahin kuivuus pitkään aikaan ja että kasvihuoneilmiö on voimistunut täällä aivan viime aikoina hurjalla tahdilla.

Mielestäni osa matkustamisen ideaa on tutustua maan oloihin, tutustua ongelmiin ja epäkohtiin sekä tietysti niihin hyviin asioihin ja sitä kautta ymmärtää kulttuuria ja kohdemaan elämää paremmin.

Edelleen, helppo tapa "tehdä" itärannikko on ostaa bussipassi Melbournesta Cairnsiin, ottaa matkalle pari tuhannen dollarin pakettia, jotka sisältävät valmiiksi hoidettuna Great Barrier Reefin sukelluspurjehduksen, Fraser Islandin nelivetosafarin, Sydneyn Aquariumin ja siltaihastelun sekä muutamia öitä hostelleissa sekä benjihyppy 50 metristä ja tietysti nopean tilaajan etuna tandemlaskuvarjohyppy vain satasen lisähintään. Tarjottujen pakettien määrästä johtuen tilausta tällaisille taitaa olla.

Mitä silloin saa? Valmiiksi pureskellun matkasuunnitelman, tiukan aikataulun sekä mahdollisuuden kulkea samat polut, joita valtaosa muistakin on tallannut.


Ei tarvitse pohtia ylimääräisiä.

Totta, ekoturismiahan sekin on, että kävelee asfaltoitua polkua pitkin eikä tee omia reittejä, mutta mihin jää aarteiden löytäminen? Mihin mahdollisuus jäädä johonkin paikkaan pidemmäksi aikaa, jos siltä tuntuu? Entä todellinen Australia, kun tripin aikana tapaa pääasiassa muita backpackereita ja matkanjärjestäjiä? Ok, hauskaa varmasti on, sillä jokaiselle reissulle muistetaan painottaa riittävän janojuoman varaamista mukaan.

Tietysti tähän loppuun täytyy sanoa, että jokainen saa tehdä, miten parhaaksi näkee ja kokee. Kaikkien ei tarvitse eikä (ekologisesti) kannata olla indianajoneseita eikä siinä ole mitään pahaa, ettei välitä liikaa ikävämmistä asioista vaan ottaa rennosti. Kenenkään ei tarvitse hikoilla linja-autoasemilla yömyöhällä tai chillailla kirjaa lukien, kun päivälle ei ollut mitään suunniteltua ohjelmaa. Turismi on yksi Australian pääelinkeinoista, joten hyväähän me täällä tehdään.

Mutta kuten yllä kirjoitin, jokainen saa tehdä, miten parhaaksi näkee.

• Varaa päiväbudjetiksi vähintään 30 euroa. Sniiduilijakaan ei pärjää 20 eurolla.

• Osta oma auto. Sillä näkee enemmän kuin hengettömillä bussimatkoilla. Tulee myös halvemmaksi, jos on joku jakamassa kuluja.

• Mieti työluvan hankkimista, varsinkin jos haluat viipyä paikalla yli kolme kuukautta.

• Jätä itärannikon bailuhelvetit (Surfer´s Paradise, Airlie Beach) väliin. Persoonatonta australianaa, kalliit hostellit.

• Varaa reilusti ylimääräistä rahaa, jos haluat sukeltaa, purjehtia, hypätä laskuvarjolla tai kokeilla mitään biitsillä makaamista tai vaeltamista erikoisempaa.

• Älä hävitä transit-lentolippua, Philippine Airlinesilla ei ole vielä sähköistä lippusysteemiä.

Australian pitkänmatkan bussiliikenne on kuin matkustaisi lentokoneella. Ei tosin muuten kuin varaussysteemin kannalta.

Kun Suomessa Express Bussin kyytiin voi hypätä missä se vain pysähtyy, täytyy täällä mm. Greyhoundin kyytiin halutessaan tilata lippu vuorokausi ennen aiottua matkustushetkeä. Kun bussi tulee paikalle, hyppää kuljettaja ulos autosta varauslista mukanaan ja ruksii nimiä sitä mukaan, kun jono kuljettajan luo etenee.

Kaikki kuljettajat eivät suostu kirjoittamaan lippua bussilla, eli ilman matkustuslupakirjaa voi matka siirtyä seuraavaan päivään.


Viimeinenkin reissaaja kyytiin.

Kiireisimmillä reiteille kuljettajat myös merkitsevät lippuun istumapaikankin. Toiveita voi esittää, istuuko ikkuna- vai käytäväpaikalla.

Hinnat taitavat olla hieman matalampia kuin Suomessa. Hintasysteemiä en ole ehtinyt muutaman reissun aikana täysin ymmärtää. 13 tunnin Byron Bay – Sydney –väli maksoi 104 dollaria, kun Brisbane – Surfer´s Paradise kolmen tunnin matkoineen 32.


Rinkkareissaajia.

Vaikka bussit ovat ilmeisen suosittuja matkustusvälineitä, ei niitä voi syyttää liiasta mukavuudesta.

Varsinkin tuo Sydneyn 13 tuntia oli todella, todella pitkä matka. Ok, muutaman tunnin välein on pysähdys, mutta happivaje ehtii turruttaa matkustavaisen ajatukset jo parin stopin jälkeen. Sen jälkeen matkustaminen on karamellien, limonadin, huoltsikkasämpylöiden ja muun mätön aiheuttamaa pahaa oloa vastaan taistelua.

Matkustuspäivät eivät ole nousseet suosikeikseni. Vaikka aamulla olisi körötellyt vain muutaman tunnin siirtymisen, ei loppupäivänä jaksa yleensä tehdä mitään.

Neljä eteläkorealaista nuorukaista. Koska liut ja jinit menevät ulkomaalaisilta sekaisin, esittelevät he itsensä Bruceksi, Johniksi, Gregoriksi tai Simoniksi.

29-vuotias skotlantilainen elektroniikkainsinööri on ollut matkan päällä 17 kuukautta. Hiljainen, syvää skottia puhuva sankari on kiertänyt yksin Aasiaa ja Australiaa. Kavereita ja perhettä tulee kuulemma ajateltua, mutta parin – kolmen kuukauden reissaamisen jälkeen ei enää niin paljon.


Tehotuotettuja laatusipsejä rinkankantajien illanvietossa.

21-vuotias saksalaisnaisen työpaikka on kehitysvammaisten koulussa. Nyt hän kirjoittaa viikoittain kirjeen koululle ja kertoo, mitä on tehnyt, mitä tapahtunut, ketä tavannut.

Parikymppinen saksalaispoika pelaa käsipalloa mestaruussarjassa. Keväällä pelasi koripalloa kavereidensa kanssa ja hyppäsi donkkiin, mutta menetti tasapainonsa ja putosi kyynärpäänsä päälle, ei onnekseen heittokäden. Kahden rautaputken ja tiiviin kuntoutuksen jälkeen käsi ei taivu kuin 100 asteen kulmaan, mutta surffaaminen sujuu.

22-vuotias brittinainen kysyi, mitä sisu tarkoittaa. Positiivista itsepäisyyttä, gutsin omaamista, vastasin. Näyttää kyynärvarttaan, jossa muutaman sentin pituinen tatuointi sanoo "SISU". Hyvä, jotain sellaista ajattelinkin sen tarkoittavan, sanoo.

Itärannikon iloissa ja bailuhulinassa on helppoa unohtaa Australian monet ongelmat. Kausittaisen kuivuuden ohella mantereelta löytyy huomattavasti syvemmälle meneviä asioita, joiden kanssa on taisteltu siitä asti, kun ensimmäinen laiva saapui Australiaan.

Silloin kun valkoinen mies vielä arpoi Uralilla, että pitäisikö kääntyä oikealle vai vasemmalle (suomalaiset esi-isät ottivat sen väärän suunnan), oli Australiassa jo vauhti päällä. Aboriginaalit kansoittivat manteretta, asuivat heimoissaan ja elivät kuten luonnonkansat elävät.

Englantilaiset höökivät paikalle 1770. Ensin tulivat vangit ja vanginvartijat, pian löydetylle mantereelle haettiin muita onnenonkijoita.

Kun elintilaa tarvittiin lisää, vietiin sitä tietysti tyhmiltä ja tietämättömiltä tummaihoisilta. Sorto jatkui vielä 1970-luvulle, ja vasta viimeisen parin vuosikymmenen aikana aboriginaaliheimojen maanomistuksia on tunnustettu ja alueita palautettu niiden alkuperäisille omistajilleen.

Periaatteessa englantilaisten valloittajien myötä tuli vain ongelmia. Valkoinen mies tuli valtasi maat, toi viinan, outoja eläimiä ja tauteja. Tällä hetkellä viina on yksi suurimmista ongelmista aboriginaalimiesten keskuudessa. Ei tietenkään kaikkien, mutta usein grog on vienyt isän, miksei äidin, pois perheensä luota.

Australian hallitus yrittää paikkailla isoisiensä tekoja tarjoamalla aboriginaaleille monenlaisia koulutuskursseja ja tukipaketteja. Lisäksi mantereen alkuperäiset omistajat tienaavat maavuokrista reiluja korvauksia, joten periaatteessa heidän ei tarvitsisi elellä kaduilla rikkinäisissä vaatteissa, kuten näkyvin osa 650 000 aboriginaalin populaatiosta tekee.

Meno kaupungeissa – varsinkin Australian keskiosissa – on kaikesta huolimatta aika villiä. Yritykset sopeuttaa aboriginaalit länsimaiseen elämäntyyliin on jäänyt viranomaisilta pääosin vajavaisiksi. Turisti ei tunne oloaan kovin turvalliseksi Outbackin kaupungeissa toisilleen huutamalla kommunikoivien aboriginaalien keskellä. Varsinkin, kun rikosilmoitusten suurin aiheuttajaryhmä on tummaihoinen kansanosa.

Aboriginaalien taide perustuu pitkälti pistemaalaukseen. Kankaille piirretään tarinoita uniajasta sekä perinteisiä tarinoita elämästä.

Matkanjärjestäjien mukaan työskentely aboriginaalien kanssa ei ole aina helppoa. He eivät ole tottuneet länsimaiseen tehokkuusajatteluun, joten sovittu käsityö- tai vastaava näytös saattaa peruuntua, koska käsityöläiset ovatkin lähteneet kalareissulle.

Esimerkiksi aboriginaalitaidetta myyvissä pajoissa on usein valkoihoinen myyjä. Aboriginaalien ei "kannata" tehdä töitä, koska he joutuvat jakamaan palkkansa kaikkien kanssa. Toisaalta esimerkiksi töihin tuleminen ajoissa sekä kaupan yleisestä kunnosta huolehtiminen voivat olla hieman vieraita asioita. Lisäksi, eiväthän vanhemmatkaan tehneet duunia. Ehkä kaikkien ei tarvitse osata tehdä bisnestä.

Matkaajan halu vaikuttaa on suuri. Apua on vaikea antaa, jos sitä ei edes haluta ottaa vastaan. Myös maksaminen "alkuperäiskansojen tanssiesityksistä" tuntuu typerältä: kyse on pelkästä showsta. Myös bumerangin maalaaminen omin käsin tai didgeridoon valmistaminen tuntuu rahastuksen lisäksi pyhäinhäväistykseltä: pistemaalaus on vanha aboriginaalien perinnetaito, johon kuuluu pyhien tarinoiden ja uniajan kuvauksien maalaaminen. Pitääkö turistin lähteä piirtelemään omia aurinkojaan ja surffilautojaan samoilla tavoilla? Mieluummin ostan sitten bumerangin, jonka on maalannut aboriginaalitaiteilija.

Nykyaboriginaalisukupolvilla ei ole välttämättä hajuakaan vanhempiensa kulttuuriperinnöstä tai vanhoista tavoista, uniajasta tai oman heimonsa traditioista. Jos ihminen haluaa asua heimon kontrollin ulkopuolella kaupungissa, pitäisi myös yrittää sopeutua kaupungin tavoille. Silloin ei kaupungin vuokra-asunnossa pidä sytyttää hellalle nuotiota, vaan opetella käyttämään kaasusytytintä.

Ei sillä, nykyään moni aboriginaali elää tavallista länsimaista arkea. Abonuoret haaveilevat aussifutisurasta, esikuvia AFL:ssa riittää. Australian kolmanneksi suurimman puolueen pj on aboriginaali. Monet aboriginaalit käyvät palkkatöissä. Tosin samasta työstä ei välttämättä vieläkään makseta samaa palkkaa palkkaa valkoisten kanssa.

Tilanne ei siis ole mitenkään selkeä ja yksinkertainen. Viina vie, raha hukkuu milloin mihinkin, siteitä omaan kulttuuriin ei välttämättä enää ole, heimojen vanhimpia ei enää kunnioiteta, pyhät paikat ovat jääneet markkinatalouden alle. Kuka toikaan käärmeen paratiisiin?

Surfer's Paradise on osa Gold Coastia eli itarannikon paalomakeskusta. Kuten aiemmassa postauksessa mainitsin, taalla pilvenpiirtajien toimistot on korvattu hotellihuoneilla ja nettikahvilat fine dining-ravintoloilla. Aika kuluu kylla mukavasti ilman jatkuvaa rahankulutusta. Rannalla on mukava olla, mutta tuulella hienojakoinen hiekka puskee joka paikkaan. Toiset taas nauttivat tuulesta taysin siemauksin.


Semmoinen rantamaisema.

---
Surfer's Paradisen ymparistossa on etelaisen pallonpuoliskon kovimmat huvipuistokyydit.

Koska adrenaliini on mukava asia, piti suunta ottaa 20 kilometrin paahan valtatien varteen, jossa kohoaa todellinen rahankulutuskeidas. Viisi erilaista huvittelukeskusta seka jattilaismaiset pysakointialueet luovat todellisen massatunnelman.

Tunnetusti massa maksaa, ja massaa pitaa kohdella hyvin. Niinpa Dreamworldissa tarjoiltiin maailman kovimmat vapaapudotuskyydit.


Tower of Terror, 120 metria korkea torni.

Menimme hyvauskoisina Mega Drop-nimiseen laitteeseen. Torni kohosi korkealle, mutta vasta juuri, kun olimme jo lahdossa, kysyin laitteen valvojalta, etta kuinkas lujaa talla mennaan. 135 km/h oli hymyileva vastaus.

Yleensa naissa tornivehkeissa parhaan tunnelman tuo kanssamatkustajien kirkuminen ja huuto. Kun meidan rekkimme jysahti alaspain, olivat kaikki kahdeksan kyytilaista hiiren hiljaa. Kurkustani ei lahtenyt pihahdustakaan, silla jokin vaisto varmaankin sanoi, etta nyt mennaan kuoleman rajamailla.

Kun nousin kyydista, koko kroppa tarisi. Yksi elamani hienoimmista kokemuksista, ehdottomasti. Ja tietenkin sita piti kokeilla uudestaan.

---


Laguunissa oli mukava kelluskella.

Wet'n'Wild on iso vesihuvipuisto. Parhaimmillaan vauhdit nousivat 50 kilometriin tunnissa. Se oli kivaa. Yritin myos ottaa useampia kuvia, mutta yrittakaapa huviksenne menna vesipuistoon kameran kanssa. En viitsinyt leimautua tirkistelijaksi, joten kuvasato jai hyvin laihaksi.

Isojen kaupunkien sanotaan olevan samanlaisia. Nyt kun Melbourne (3,2 miljoonaa asukasta), Adelaide (1,5) ja Brisbane(1,5) on nähty, uskallan yhtyä mielipiteeseen – osittain.

Myönnettäköön, etten yhdessäkään kaupungissa ole viihtynyt vajaata viikkoa pidempään. Toisaalta ensivaikutelma jää yleensä mieleen.


Brisbanen kahvila- ja baarikulttuuri muistuttaa muita suurkaupunkeja - tyylikasta ja siistia.

Yhteinen piirre on tietysti hillittömät pilvenpiirtäjät. Brisbanessa vietimme koko päivän yrittäen päästä johonkin niistä sisään ja katselemaan maisemia kymmenien metrien korkeudesta. Toimistorakennukset olivat kiinni, johtuen todennäköisesti siitä, että oli sunnuntai. Hotellit olivat niin fiinejä, ettemme viitsineet edes yrittää päästä hissille asti.

Toinen isojen kaupunkien huvi on monikaistaisten teiden ylittäminen. Koska täällä ajetaan edelleen väärällä puolella tietä, on autojen kulkusuunnan ennustaminen haasteellista. Niinpä kadun ylittäminen muuten kuin vihreän ukon juostessa liikennevaloissa tuo uuden merkityksen termille asfalttiviidakko.


Brisbanen kaupunki palkkasi paikalliset taiteilijat varittamaan tylsat sahkokaapit. Lappeenrannassa vastaavasta sakotettaisiin varmaan lupien jalkeenkin.

Kolmas yhteneväisyys on jokaisen kaupungin kasvitieteellinen puutarha. Hienoja ja kauniita paikkoja, mutta kovin samanlaisia. Bambut ja erilaiset palmut eivät jaksa sykähdyttää. Vaikka museoissa ja näyttelyissä voi oppia ja kokea paljon, tulee vastaanottokapasiteetti jossakin vaiheessa vastaan. Toisaalta oli hauskaa katsella Brisbanen luonnontieteellisen museon outback-arsenaalia. Useimmat liskot ja jyrsijät olivat tulleet vastaan elävinä syyskuussa.

Bamburivi kasvitieteellsiessa puutarhassa.

Ei sillä, onhan kaupungeilla eronsakin. Melbournessa olen nähnyt ylivoimaisesti eniten pukumiehiä ja kaupunki tuntuu bisnesorientoituneelta. Brisbanessa aurinko paistaa enemmän, joten ehkä siitä johtuen ihmiset tuntuvat iloisemmilta ja avoimemmilta.

Milta kuulostaisi lapiajettava Alko?

Brisbanessa tunnelma on muutenkin pikkukaupunkimaisempi. Vaikka kadulla huitelee massoja, ei kiire tunnu samanlaiselta kuin Melbournen keskustassa. Adelaide on edelleen suurkaupunkisuosikkini, johtuen mukavasta hostellista.

Matkalla oleminen on kivaa. Kuten olen joskus todennut, ulkomailla sadekin tuntuu mukavammalta. Mutta silloin, kun aallot jyräävät surffaajan tai nilkka ei kestä kävelyä, tulee ainakin itselläni ensimmäisenä mieleen koti ja kotimaiset asiat. Tietokoneelta pitää kuunnella vähän suomalaista musiikkia ja olla hetki ihan omissa oloissaan. Salmiakkia tai ruisleipää ei juuri tee mieli, mutta ehkä enemmän vaikkapa oikeaa omaa tilaa, joka ei rajoitu selkänojan ja läppärin näytön välille.

Vielä Frasier Islandin hiekkaa.

Toisaalta tuntuu, että juuri matalasuhdanteen aikana tapaa niitä ihmisiä, jotka ovat ehdottomasti hyviä. Eräänä päivänä makasin puolikuolleena hostellin sängyllä, kun siivooja saapui huoneeseen. Hän kysyi, että miksi makaan yhden aikaan iltapäivällä sängyssä. Sanoin, ettei oloni ole aivan huipussaan, koska palaneisiin jalkoihin koskee ja nestehukka on vielä päällä.


Luonnon hurjakurussa oli myös suvantokohtia. Eli Creek Frasier Islandilla.

Hän kysyi saman tien, kesken omien töidensä, että hakisiko hän vettä tai muuta juomista. Vesipullo vierelläni kiitin ja sanoin, että kaikki on ihan ok. Johonkin Bronwee katosi ja saapui hetken kuluttua kasvinlehden kanssa. Kasvi oli aloe veraa, joka siis auttaa palaneeseen ihoon. Uskomatonta ystävällisyyttä itärannikolla, joka tuntuu olevan rakennettu backpackereiden rahojen viemistä varten.

Nyt, kun omaa autoa ei ole kaytossa, olen joutunut varaamaan hostelleja etukateen lahinna muiden kommenttien ja Lonely Planetin seka esitteiden avulla. Useimmat hostellit kun jarjestavat kyydin linja-autoasemalta hostellille, jolloin rinkan ja repun kanssa ei tarvitse etsia vapaita petipaikkoja.


Asia, joka ei omalla autolla liikkuessa ollut mukavaa - tankkaaminen. Kuinkakohan suurta osuutta backpackereiden ajelu nayttelee Australian huoltoasemien tilinpaatoksessa?

Esitteissa - yllattaen - jokainen hostelli nayttaa hyvalta. Loytyy hyvat nettiyhteydet, uima-allas, rento ymparisto, halvat surffilaudat.

Tarkeinta hostellissa on kuitenkin tunnelma. Keittiot, joissa on kymmenia varoituslappusia ja kehoituksia siistia jaljet kokkaamisen jalkeen eivat herata luottamusta.

Myos henkilokunta vaikuttaa. Ei, mukavimpia eivat ole olleet nuoret ja natit tytot, vaan ehkapa hieman vanhemmat ihmiset, jotka saattavat jopa omistaa hostellin tai ainakin ovat olleet siella pitkaan toissa. Heilla on kokemusta, nakemysta, yleensa vahemman lappuja keittioissa ja huoneissa seka aivan erilainen, tervetullut tunnelma. Sellaisissa paikoissa viihtyy.


Joissakin hostelleissa on oma baari, joka on tarkoitettu vain hostellin asukkaille. Siella nakee sita aitoa Australiaa.

Tahan mennessa uskomattomin suoritus on ollut ehdottomasti Brisbanen Somewhere to Go. He vaativat 10 dollarin takuusumman omasta keittiovalinesarjasta. Siihen hintaan saa siis oman lautasen, mukin, veitsen, haarukan ja lusikan kayttoonsa. Toisin sanoen keittiossa ei ole kuin pannuja ja kattiloita.

Olo on todella tervetullut. Kaiken lisaksi tyontekijat eivat ole kuulleetkaan asiakaspalvelusta. En suosittele missaan tapauksessa.

---
Eilen oli surffauspaiva. Puoliksi revahtaneen lonkan, merenpohjaa kyntaneen oikean posken/nenan/otsan ja kipeytyneen olkapaan jalkeen on hyva pitaa pari valipaivaa. Aina tuulet eivat ole suosiollisia. Mutta jos ei muuta, niin opin sukeltamaan kaatuvan aallon ali. Kantapaan kautta...

Fraser Island on maailman suurin hiekkasaari. Koska lautta, luvat, autovuokra ja kaikki muu sala olisi maksanut omaisuuksia, oli fiksuin tapa nahda yksi tuhannesta Australian maailmanperintokohteesta pakettimatkalla.

Ja sitten mennaan.

Aamulla Toyota Land Cruiser (se on sellainen iso maasturi) oli lastattu muutamalla englantilaisella, skotilla, saksalaisella ja yhdella suomalaisella seka hillittomalla maaralla ruokaa seka retkeilyvalineita.

Saarella ei ole teita, joten autojen pitaa olla isoja ja renkaissa matalat paineet. Ajaminen oli vahan kuin lumisohjossa, eli aika hauskaa. Vuorovesien ansiosta rannoilla pystyi huristelemaan 80 kilometrin tuntivauhtia. Se oli aika villia, kun muutamien metrien paassa parimetriset aallot lyovat rantaan.|


Osa sadan kilometrin yhtamittaista rantaviivaa. Kiinteistonvalittajan unelma, jos UNESCO ei suojelisi aluetta.


Siella keskella vaalean ja vaaleamman hiekan valissa nakyy ihminen.

Fraser Island on siis muodostunut hiekasta. Yllattavan vihreaa siella silti on, johtuen jarvista, jotka taplittavat 120 kilometrin pituista kaistaletta tasaisesti. Epavirallisten tietojen mukaan saarella on enemman hiekkaa kuin Saharassa. Tieda siita, mutta maisemat olivat varsin komeat.


Lake McKenzien vesi on kirkkaampaa kuin uimahallissa. Vahan tuo pilvisyys vie hohtoa pois.


Fraser Islandilla elaa rotupuhdas dingo- eli villikoirapopulaatio. Yhtaan sellaista en kylla nahnyt, vaikka niista varoiteltiin jatkuvasti. Call for help - kannykat eivat toimi saarella. Noh, ehka huutaminen riittaa.

Kolmen paivan ja kahden yon jalkeen palasimme takaisin Rainbow Beachille. Ensimmainen ja viimeinen pakettimatka on nyt takana. Ihan kivaa, mutta liian valmiiksi pureskeltua. Onneksi brittihuumori pelasti paljon.


Brittien kanssa on mukava vertailla rusketusta.


Ihan kohta ollaan Brisbanessa. Violetti vari kertoo etenemisesta Townsvillen jalkeen.
 

Fraser Island on yksi maailmanperintokohteista. Toisin sanoen iso hiekkasaari. Sinne huomenna.

Tanaan olen keskittynyt parantelemaan taisteluvammoja, eli palaneita jalkoja ja vetta ja mineraaleja huutavaa kehoa. Viisi litraa nesteita paivassa ja edelleen tuntuu, etta lisaa menee. Nakojaan kaikki asiat on kokeiltava itse, ennen kuin uskoo...

Nyt, kun takana on yli viikko kaytannossa toimettomuutta, olen huomannut itsessani virkoamista. Sellaista pidempiaikaista ja kauempaa tulevaa. Uskaltaisin vaittaa, etta pitka talven ja kesan jatkunut tyoputki sai aikaan kevytta vauhtisokeutta, joka nyt sitten on alkanut purkaantua.

Tahan asti on tapahtunut niin paljon, etta blogi on jaanyt matkapaivakirjan tasolle. Paassa risteilee paljon ajatuksia ja aiheita, joista haluaisin kirjoittaa, mutta jotenkin en ole saanut aikaiseksi. Mika on sinallaan ihmeellista, koska kirjoittaminen on aina ollut mukavaa puuhaa. Ei nyt sentaan mikaan henkireika, ei tassa hipeiksi ryhdyta.


Piti se veden vari nahda ihan omin silmin. Uskomattoman kaunista, uskomattoman kirkasta.

Nyt on taas yksi hieno kokemus takana.

Lahdimme yhden yon seikkailulle eraalle saarelle, pois bilemeiningista. Katamaraanipurjevene (purjehtijat, alkaa lyoko maakrapua termien vuoksi) otti kyytiin ja 45 minuutin kuluttua olimme South Molle Islandilla. Saarella oli myos lomakeskus, mutta siirryimme kansallispuiston uumeniin ja Paddle Bayhin, pienelle rannalle.

Mukavan hiljaista oli, mita nyt pari helikopteria ja vesijettia nakyi maisemissa.


Meidan ranta.

Sukeltaminen olisi kivaa, mutta alyttoman kallista, joten nappasimme mukaamme snorklausvalineet. Vesi oli ensimmaisena paivana mukavan matalalla, joten korallit ja sateenkaarenvariset kalat olivat kaikki aivan kasien ulottuvilla. Tosin vedessa kaikki nayttaa olevan lahempana kuin todellisuudessa onkaan. Ja kylla, korallit ja ne kalat ovat uskomattomia. Sukeltamalla kokonaan veden alle luulen saaneeni pienen vinkin siita, miksi jotkut harrastavat sukeltamista. Uskomattomia vareja ja maisemia.

Koska kamerani ei ole vedenkestava, en viitsinyt uhrata sita yhden kuvan takia. Noh, parempia kuvia nakee googlettamalla great barrier reefia.


Kirja, snorklausvalineet ja riippumatto. Ja laania riittaa.

South Mollelta paasi myos Mid Mollelle kavelemalla. Vuorovedet tosin menivat miten menivat, joten piti olla tarkkana, milloin kavella. Koulussa oli joskus puhetta vuorovesista, mutta eipa niita silloin osannut ajatella tarvitsevansa.


Nyt sinne paasi kuivin jaloin.


Nyt taas ei.

Koko ranta oli taynna kuivuneita koralleja. Niitahan ei saa mukaan vieda, joten otin kuvan.


Janna ajatella tuollaisten kivettyneiden korallien ikaa. Haviavaa kansanperintoa, sanoo UNESCO maailmanperintokohteestaan.


Taysikuu ja bileet samalla saarella vahan kauempana. Abba ja CCR veivat osan autiosaari-fiiliksesta.

Menomatkalla saimme nauttia laivakyydista ylhaisessa yksinaisyydessamme. Paluumatkalle kyytiin hyppasi jo muitakin turisteja.

Airlie Beachilla peilista tuijotti vieras naama. Nyt tiedan mita tarkoittaa termi paahtua. Talla kertaa kasite viittaa kasvoihini. Hyvalta nayttaa, samoin hiukset, joita on huuhdeltu muutama paiva vain ja ainoastaan merivedella. 

Airlie Beach on kuin yksi iso yokerho ja pubi, joka on auki vuorokauden ympari ja sijaitsee 400 metria pitkalla kadunpatkalla. Lisaksi taalta voi lahtea risteilyille Great Barrier Reefille. Ja kuten totesin aiemmin, paikka on taynna britteja ja saksalaisia - ja muutama suomalainenkin on tullut vastaan.

Viikonlopun metelia voi paeta laheisille saarille. Venekyyti ja poissa metelista, toivottavasti. Otan riippumaton ja kirjoja mukaan.

Vasta nyt, kun takana on muutama päivä rentoa rantaelämää huomaan, että Outbackin reissu oli yllättävän vaativa.

Varsinkin kääntäen ajateltuna - aaltojen lyödessä rantaan ja kuuman tuulen puhaltaessa naamalle pitäisi miettiä, että erämaareissu olisi vielä edessä, niin täytyisi pari kertaa pohtia, jaksaisiko pölyn ja kuumuuden täyttämään Keski-Australiaan edes lähteä.



Miten niin Kings Canyonilla on muka kuivaa?

Jälkeenpäin ajatellen Outback oli mieletön kokemus. Olen myös tyytyväinen, ettemme lähteneet bussireissulle tai muutaman päivän kiertoajelulle, vaan vietimme aikaa poissa sivistyksestä käytännössä yli kymmenen päivää.

Toinen asia tietysti on tuo käsite poissa sivistyksestä. Matkaoppaiden perusteella luulin, että Outbackissa vähintään kuolee ihmisiä. Käytännössä huoltoasemia oli kuitenkin puolen tankillisen välein, ruokaa sai road houseista ja elintarvikkeita mistä tahansa. Olimme ajatelleet, että nukkuisimme autossa suurimman osan öistä, mutta hikisen ja pölyisen ajomatkan jälkeen se olisi ollut sulaa hulluutta. Mielenterveyden vuoksi nukuimme camping-alueilla, joita oli todella lähes joka niemessä ja notkossa.


Airlie Beachin mastoja.

Yksi reissun parhaista fiiliksistä Townsvillessa, kun ajelimme autolla kohti rantaa ja meri avautui ensimmäisen kerran edessäni sitten syyskuun alun hyisen Melbournen.

Aiemmin jos olen ollut rannalla, on kyseessä ollut viikon pakettimatka. Oli oikeastaan todella vapauttavaa ymmärtää, että hittolainen, nyt tätä aktiviteettia on edessä vaikka puolisentoista kuukautta, jos siltä tuntuu. Todellinen vapaus tehdä ihan mitä huvittaa on pienissä määrissä varsin hieno fiilis.

Ajoa 2 päivää, 700 ja 1 400 kilometriä.

Otteita eräältä suoralta (16km).

Jaahas, taas mennään. Onneksi tässä on näköjään vähän korkeuseroja, ettei ole ihan flattia ajettavaa. Laitetaanpa musiikkia.


Automme radio on mukava vehje, mutta se a) ei pysy paikallaan ja b) kuumentaa cd-levyt rikki.

Ensimmäinen biisi takana. Tämä suora näköjään oikeasti on aika pitkä. Missäköhän ovat kaikki vastaantulijat?

Kuollut kenguru.

Toinen kappale on puolivälissä. Suoran loppua ei näy, vaan bitumi jatkuu horisonttiin vaaleansinisenä ja väreilevänä vanana.


Tie.

Kuollut kameli.

Jaahas, pieni pyörremyrsky, kyyyyllä se vähän autossakin näköjään tuntuu.

Kuollut lehmä.

Huh, nyt tienvierustan tolpat alkavat kaartua, joko, joko, joko jes, riitti.

Kaarteen jälkeen alkaa seuraava suora, 11 kilometriä.


Huoltsikka. Enää neljä tuntia jäljellä Townsvilleen.

Puu jossakin siellä. Kuollut edessä.

Olen monesti ajatellut, että olisi mukava olla haastateltavana tai vastata kyselyihin, koska itse gallupeja ja vastaavia tehneenä tiedän, kuinka tuskaista haastateltavia on etsiä. Istuin hostellin pihalla, kun eräs tyttö kysyi, saisiko häiritä hetken. Hän oli tekemässä Northern Territoryn matkailunkehittämiskeskukselle (tms.) tutkimusta, miksi backpackerit tulevat Outbackiin. Molemmat olivat haastattelun jälkeen tyytyväisiä.


Siellä se laitos oli. Emme jaksaneet maksaa kymmentä dollaria. Onhan noita vanhoja rakennuksia nähty.

Täälläkään ei pitäisi kiipeillä minne sattuu.

Toista auringonlaskua odotellessa siirrymme uima-allasosastolle. Nyt kun kerrankin on aikaa, yritän luoda pohjarusketuksen hiljalleen, en kertapalamisena. Ensimmäinen päivä sujui hyvin. Tästä se lähtee.

Toinen auringonlasku. Pilvet edessä. Enää ei voi nauraa edes bussituristeille, koska meilläkään ei ole enempää iltoja jäljellä. Noh, onhan näitä kiviä nähty.

Ajoa noin 500 kilometriä.

Aamu alkoi pölynhuiskutuksella. Eikä millä tahansa kotirouvameiningillä, vaan auton sisäosien ja matkatavaroiden puhdistamisella. Punainen maa on hienonnäköistä, mutta sitä ei ole kiva hinkata pois.

Kun sanon joka paikkaan, tarkoitan joka paikkaan.

Totesimme myös, että itse piti kokeilla a) erämaatie on ensimmäisen päivän jälkeen tylsää ajettavaa ja b) autiomaan hiekka todella menee aivan joka paikkaan.

Ajelimme Marlasta, eli edellisen illan majapaikasta (yö 5 dollaria/naama leirintäalueella, team A&A suosittelee) kohti Ayer´s Rockia. Abot kutsuvat sitä Uruluksi, mutta koska olen turisti, kutsun sitä Ayer´s Rockiksi. Päällystetty tie tuntuu taivaalliselta.

Ayers rock sijaitsee luonnonpuistossa, 25 dollaria per henkilö. Camping-alue on ulkopuolella, 13 dollaria per hlö. Alueella on myös baari, supermarket, uima-allas ja vaikka sun mitä, emufarmista lähtien.

Saimme myös laput respasta, jolla voi ostaa bisseä. Aboille kun tuliliemi on ongelma, eikä sitä saa välittää heille. Kieltämättä kauppatieteilijän moraali tuli esiin: hinnat olisivat alkuasukkaiden piireissä varmaan kohdillaan. Äh, ei energia riitä. Tehdään vaikka töitä.

Uluru on siinä mielessä hassu kivi, että pienetkin valon vaihtelut vaikuttavat sen väriin. Me näimme punaisen, oranssin, violetin, harmaan ja vihreän kiven.
Paljon mainostettu auringonlasku peittyy pilviin. Vähiin jäivät eri sävyt. Joitakin sentään tarttui kennolle.


Alkuillasta.

Viisi minuuttia myöhemmin.

Ajoa noin 500 kilometriä.

Cooper Pedysta lähdimme katselemaan Breakawaysia.

Infotaulu kertoi, että paikalliset eläimet liikkuvat vain yöllä. Aamuruskossa niiden jäljet vielä näkyvät, mutta auringon noustua aavikkotuuli piilottaa taas tassunpainaumat.

Breakawaysin jälkeen suuntaamme kohti Painted Desertia, eli mielettömän hienoa autiomaamaisemaa. Ajelimme hikistä, kapeaa hiekkatietä yhteensä 100 kilometriä, allekirjoittanut sai auton sivuslaidiin. Kun pääsimme vihdoin autiomaan reunaan, oli olo kuin tyhjän arvan omistajalla. Tässäkö tämä nyt oli? Melbournelaispariskunta suositteli poikkeamista reitille. Ilmeisesti he eivät olleet nähneet paljon muuta, sillä ei se nyt niin erikoinen ollut. Team A&A ei suosittele Painted Desertia.

Täältä on kuulemma kaikki maailman väri lähtöisin. Ei sillä, kummut jatkuivat kyllä, mutta kuvaajalta loppui energia.

Ai niin, tie oli hankalakulkuista. Periaatteessa molempiin suuntiin oli omat urat, mutta käytännössä niillä ei voinut ajaa. Todella stressaavaa, emme suosittele. Tai ainakin olisi pitänyt olla Hummer alla.

Ajoa noin 500 kilometriä.

Lähdemme Flindersilta kohti Blinmania, jonka jälkeen etsimme kuumat lähteet ja menisimme William Creekiin, jossa on baari, johon farmarit tulevat lentokoneillaan.

Näitä pikkukaupunkeja on Outback pullollaan. Mikä tämä sitten olikin, asukkaita silti alle kolmekymmentä.

Flindersilta kansallispuistossa respan kahden päivän apu David ohjaa meidät oikeaan suuntaan. Puiston alueelta lähdettyämme todellinen outback alkaa. Päätrack on kuin huonokuntoista mökkitietä, joskin tiellä on leveyttä noin seitsemän metriä. Välillä sitä pitää ajaa 40 km/h, parhaimmillaan vauhtia voi pitää sen 120 km/h. Olo on kuin Linnanmäellä, kun pienistä kummuista saa hyvät vauhdit. Emme viitsi edes ajatella auton jälleenmyyntiarvoa.


Tätä riittää.

Mietimme myös sitä, että itsemurha-ajatuksia hautovan kengurun tai emun olisi helppoa hypätä auton eteen ison eukalyptuspuun takaa. Yksi emu yrittääkin sitä. Se katselee autoamme puskan takaa, valmiina hyökkäykseen. Lopulta se vinkkaa silmää ja syöksyy tielle. Olemme kuitenkin nopeampia, ja näemme pettyneen emun tienylityksen peruutuspeilistä.


Tässä nyt oikein virallisesti sitten matkustajat. Vain ystäviä, kuten jokaiselle pitää selvittää. Luulevat vielä pariskunnaksi.

Illalla katselemme aavikon auringonlaskua ja ajelemme jokaista puskaa kenguruksi luullen William Creekiin. Springsit olivat pettymys.

Koska Flinders Ranges on kaunista aluetta, lähdemme haikkaamaan eli vaellukselle. Katsomme oppaasta, että Mt. Ohlsson Baggelle voisi mennä, esite lupaa kivat maisemat.

Ylöspäin vain.

Edessä oli jyrkkiä nousuja. Onneksi emme ymmärtäneet etukäteen, että reitti vie vaaranpahasen huipulle asti. Huipulle, kuten koko matkan aikana, tuulee kovaa.

Jep, kasvot puuttuvat, muuten hyvä kuva.

Viiden tunnin vaelluksen jälkeen saa ansaitusti maata riippumatossa. Tuuli tuo hiekkaa joka paikkaan. Myös digikameran zoomiin, huomaan jälkeenpäin.

Liikettä 500 kilometriä.

Lähdimme ajelemaan Adelaidesta kohti Flinders Rangesia, laajaa muutaman sadan metrin korkuista mitä lie vuorimuodostelmaa kohti.

Aika pian kaupungin alueelta päästyämme maisema muuttuu erämaaksi. Ilmeisesti tätä se Outback sitten on, mietimme.

Vielä kumpuista.

Kun pääsemme lähemmäs Flinders Rangesia ja Wilpenan kansallispuistocamping-aluetta, alkaa aurinko jo laskea.

Katos, iso lauma kenguruita! Niin onkin, aika siistiä, niitä on siis ihan villinä. Kato tossa tien vieressä on ihan tuollainen pieni! Niin, se on tuossa tien vieressä. Kun Kössi Kenguru olisi ottanut pari metriä oikealle, olisi Kössi ollut entinen pieni söpö kenguru. Päätimme pysyä vastedeskin suunnitelmassamme, ajamme vain valoisaan aikaan.

Elossa ollaan, vaikka nelja paivaa ilman kannykkaa alkoi jo tehda pahaa psyykeelle. Opaalikaivokset on nahty, matka jatkuu rallipolkua pitkin kohti Painted Desertia ja sita kautta Ayer's Rockia, jonne on viela n. 700 kilometria.

Taalla aavikolla on paivalla vajaat 30 graadia lampoa. Kelpaa meille.

Melbournen jälkeen pääsimme vihdoin matkaan. Tai noh, Great Ocean Road on vielä aika sivistynyttä ja turistipitoista touhua, mutta sellaisiahan me olemme, joten no worries. Kohti Adelaidea.

Australiassa on hienoa jatkuva syvä, tumma vihreys, joka tuntuu jatkuvan läpi mantereen. Eukalyptuspuut, mitkäliemännyt, puskat tien varsilla. Toinen yllätys on ollut lampaiden hurja määrä. Luulin, että ne pyörivät pääasiassa Uudessa-Seelannissa, mutta joku on laivannut niitä Australiaankin. Aika kuumat oltavat niillä näytti olevan keskellä aurinkoisia aukeita.

Lampaiden kavereita eli laamoja. Ei niilläkään ollut paljon tekemistä.

Jos jotakin australialaiset ovat ymmärtäneet, niin teiden rakentamisen idean. Tarkoitus ei ole leikkiä Linnanmäkeä, vaan edetä suht vaivattomasti paikasta A paikkaan B, välillä sivulle katsoen. Tiet ovat suoria ja mukavasta ilmastosta johtuen kohtuullisen hyvässä kunnossa. Ei pääse routa raiskaamaan näitä polkuja.

Löysimme surffimerkkien tehdasmyymäläkeskittymän. Ripcurl, Oakley, Billabong, Reef, Quicksilver - ei senttiäkään rahaa. Mutta isoja lautoja näkyi. Long boardit ovat todellakin longeja.

Ensimmäinen kenguru, jonka näin oli kuollut. Toinen vilahti auton vierestä pimeässä. Kolmas, neljäs ja viides aina kuudenteentoista asti oli taas varsin elossa. Olisin halunnut nähdä kengurun pussiin, mutta yksi niistä murahteli puistossa niin vihaisesti, että katsoin parhaaksi huudella kengukengukengua vähän kauempaa.

Toisilla ei ole kiire minnekään. Ai niin, ei meilläkään.

Kenguruiden pomppimisen katsominen on yksi parhaista tavoista viettää aikaa. Ne näyttävät siltä, ettei mikään voisi vähempää kiinnostaa, ja sitten ne lähtevät pomputtelemaan laiskan näköisesti. Yläkroppa eteen ja menoksi. Ihan kun ne pomppujen aikana sanoisivat no worries.

Great Ocean Road alkaa juuri tästä. Jos meri ei ole näkyvissä, ollaan sademetsäosuudella.

Great Ocean Roadin ajelimme useiden pikkukylien läpi. Jos joku väittää vielä Lappeenrantaa pieneksi tuppukyläksi, kannattaa lähteä vaikka Lemille. Ei vaan, alle tuhannen asukkaan kylissä rakennukset ovat edelleen kuin 1900-luvun alusta. Sekatavarakauppoja on edelleen olemassa.

Kaksitoista apostolia on yksi Great Ocean Roadin tunnetuimmista nähtävyyksistä. Niitä murtuu aina silloin tällöin eroosion paineen alla, etualalla yksi sortuneista. Ei tainnut usko riittää.

Australiassa riittää rantaviivaa tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä. Tässä yksi biitsi.

Ajattelin ennen reissua, että on mukavaa nähdä vähän muutakin kuin Sveitsiä, jos ulkomaille kerran lähdetään. Täytyy myöntää, että vuorten kanssa vaikuttavuudessaan kilpailee meren aallot. Onhan niitä ennenkin nähty, mutta täällä pienetkin aallot ovat reilunkokoisia. Se kohina ja pauhu, joka syntyy, kun iso aalto lähestyy rantaa ja lopulta alkaa kaatua kohti rantaa... Siinä on fiilistä.

Aaltoja aaltoja.

Adelaidessa kohtasimme vihdoin lämmön. 27 graadia plussaa alkaa vihdoin tuntua lomalle. Jonkin faktan mukaan Australiassa uv-säteily on erityisen voimakasta. Siitä en tiedä, mutta koko päivän autossa istumisen jälkeen t-paidan hihat ja kaula-aukko muodostivat rusketusrajat. Tästä se lähtee.