Muutaman viikon perusteella Jenkkien mäet eivät ole yhtä isoja kuin Alpeilla. Mäessä ei myöskään saa touhuta yhtä vapaasti, mutta toisaalta tieto on helpommin saatavilla ja ihmiset ystävällisempiä. Ei sillä ole mielestäni väliä, että ovatko he oikeasti hymyileviä vai vain asiakaspalvelutilanteessa, koska esimerkiksi ranskalaiset ovat harvoin ystävällisiä missään tilanteessa.

Ulkomaankohteena Jenkit ei ollut aivan yhtä kreisi kuin Intia - aika kullannee muistoja, mutta olihan se eksoottisuus pohjoisen pojan mielestä aika jännää.

Lumitilanne oli vähän nihkeämpi, tai miten sen nyt haluaa ottaa, toisaalta pehmeää lunta riitti porttisysteemin vuoksi pitkin reissua. Mutta sellaista räyheää puuterinposottelua emme saaneet kokea kuin muutamana päivänä.


Ammatillisesti reissu oli hyvä. Kuvia, kokemuksia, juttuideoita, tarinoita myöhemmin kerrottavaksi. Sopivan pituinen matka, koska vielä olisi tehnyt mieli jäädä hetkeksi. Muutama hyvä kuvakin tuli, joita tarjota eteenpäin.

Etukäteen olin vähän huolissani siitä, että reittisuunnitelmaamme kuului niin monta kohdetta. Jälkeenpäin se tuntuu hyvältä idealta - lumitilanne oli mikä oli, joten sama se oli vähän katsella ympärilleen. Utah, Idaho, Wyoming, Montana - ja 16 laskupäivää ja kaksi vuorokautta Nykissä - ei huonompi.

Hintataso ei vastannut odotuksiani. Halpahan siellä oli hengailla - hissiliput tosin ovat törkeän hintaisia. Mutta Nykissä sai hostellin alle 20 eurolla, eikä ravintoloissakaan tarvinnut maksaa törkeyksiä. Ei niissä Michelin-paikoissa tietysti tullut käytyäkään.

Vähän on Suomessa hengailu kärvistellyt mieltä, kun Alpeilla on huippukelit. Tällä kaudella vaikuttaa siltä, ettei olisi kannattanut lähteä merta edemmäs puuteroimaan. Mutta ehkä kaikkea ei voi mitata lumen määrällä.

Puolisentoista viikkoa Suomea jäljellä, sitten Alpeille. Täytyy toivoa, että hajonnut tietokone ehtii korjautua ennen sitä, samoin vääntyneen nilkan turvotus laskea. Onneksi nivelsiteet ovat nykyään niin löysällä, ettei siellä taida mitään mennä rikki, venyy vain.

Lentokenttävirkailijat ja ylipainomaksut ovat sellainen maaginen yhtälö, ettei tulos ole ikinä absoluuttisen yksiselitteinen.

Salt Lake Citysta lähtiessämme minulla oli iso suksipussi, jossa painoa kolmisenkymmentä kiloa sekä laukku, jossa 10kg kamaa. Maan sisäisillä lennoilla ei saisi olla kahta laukkua, joten matkakumppani sai maksaa 120 dollaria mitälie sakkomaksua.


Menin toiselle luukulle, joka näytti tyhjälle, mutta josta pompahti mukavan oloinen mies pystyyn. Katsottuaan passiani hän kysyi "terve terve, mita kuuluu?". Noh, tämä virkailija oli Dmitri, pietarilaislähtöinen kaveri, jolla on suomalainen vaimo. Käyvät vuosittain Suomessakin matkalla Pietariin.

Juttua riitti, ehdimme käydä läpi niin Usan historian, Suomen sodat sekä Pietarin poliittisen tilanteen kuin suomalaisten ja venäläisten rajavartijoiden erot. Dmitrillä loppui jo työvuoro, mutta hän oli kuulemma niin iloissaan saadessaan jutella lähes sukulaisten kanssa, ettei kiirettä ollut mihinkään. (Onneksi olimme hyvissä ajoin kentällä.)

Ystävällisesti hän myös sivuutti ylipainot ja ylimääräiset laukut ja tsekkasi kaikki sisään vain. Hyvä niin. Ja kiitoksia vielä.


New Yorkissa arpaonni sattui myös kohdalleni. Check-in -jonossa näytti jo pahasti siltä, että joutuisin byrokratiaa rakastavan henkilön palveltavaksi, mutta pääsinkin sopivasti nuoren miehen kohdalle. Vähän näytti jäykältä, mutta kysymys "millaista lumi oli Salt Lakessa?" osoitti, ettei nytkään tarvitsisi ylipainoista huolehtia. Kaveri oli menossa veljensä kanssa maaliskuun alussa samoille pelipaikoille kuin missä olimme olleet, joten tsekkaus sujui taas kuin unelma - suksipussia ei edes punnittu.

Kaikki tämä on jotenki huvittavaa, kun Helsingissä olimme lähellä joutua maksamaan 270 euroa ylipitkistä laukuista. Sekin kohtuullistui jostakin syystä 70 euroon, kun kävimme asiasta keskustelemassa.

Joku roti tähän touhuun olisi mukava saada. Matkatavarat vaikka painoindeksin mukaan, tai suoraan 140 kiloa/henkilö sekä ruumista että tavaraa. Jotain kuitenkin.


---

New Yorkissa otin tietoisen riskin ja lähdin seikkailemaan kaupungille, vaikka lentoon oli enää viitisen tuntia aikaa. Selvisin kuitenkin ajoissa kentälle ja koneeseen. Hyvä minä.


En ollut ainoa eksynyt.



Ja vielä kartanlukua harjoittelevia...



Yksi muuten vain eksynyt. Tuo shortsienkäyttövimma on kyllä hurjaa katsottavaa.


Viides Avenue, siellä on kaikki.


Taas näitä leffoista tuttuja taloja.


Meizi on arzy.


Lisää arzya.


Arzyillekin tulee nälkä. Hodareita kahdella dollarilla MoMA:n edestä.

Ohjeet nopeaan nähtävyysseikkailuun, kun aikaa on vähän.

1. Ota yölento, nuku se huonosti, ole aikaeron takia aamulla kylillä.

2. Varaa hostelli alaosasta Manhattania, mutta nuku ja torku lentokentältä tulevassa junassa pysäkin ohitse aina Keskuspuiston yläpuolelle asti.

3. Arvo hetki, mutta ota sitten taksi heilauttamalla kättä, koska siitä tulee heti kosmopoliitti-fiilis, ja koska kävellen hostellille menisi pari tuntia. Näet samalla Manhattanin perusnähtävyydet ja jos hyvä tuuri käy, taksikuski toimii matkaoppaana. Kätevää. (Lisäksi taksit ovat halpoja.)

4. Lähde hostellilta (joka oli siellä alaosassa saarta) kohti Vapaudenpatsasta, mutta eksy ruutukaavaan, joka on looginen ja selkeä kuin Helsingin metro, siis oikeasti. No, näetpä samalla Manhattanin alaosan kaikki villaget, sohot, tohot ja nolitat ja chinatownit. Ja tulee myös vähän reippailtua.

5. Tsekkaa uusi iso aukio bisnesalueella (kutsutaan myös zero jotain, ilmeisesti kokiksen sponssi), sieltä edes Arttu ei eksy kun suuntana patsas.

5. Löydä Vapaudenpatsas. Ota lautta Staten Islandille, koska se on ilmainen ja se menee patsaan ohi.

6. Staten Islandin päädyssä kävele ripeästi lautasta pois, toiselle puolelle portteja ja toiseen lauttaan sisään, niin pääset takaisin Manhattanille.

7. Tajua, että kävelemällä ympäriinsä menee liian pitkä aika ja myöhästyt vaikka mistä.

8. Ota niemenkärjestä (mihin Staten Islandin lautta ankkuroituu) metro keskustaan. Näe taas korkeita rakennuksia ja valomainoksia. Ja rautatie/metroasema, jossa ei saa kuvata kuin keskushallissa, muu on terrorismia. Kuvia ei tosin kukaan tule poistamaan, joten kuvaa vaan.

7. Jos kello ei näytä vielä pimeää, koukkaa Center of Photographyn kautta katsomassa ajankohtainen näyttely. Kas kun sivistyä täytyy. Taitaa pienen hölkkämatkan päässä olla MoMakin. Suomalainen opiskelijakortti säästää neljä dollaria.

8. Kun on pimeähköä, suuntaa Time Squarelle. Siellä välkkyy hienosti, tulee ihan sellainen olo että olisi leffassa. Toisaalta se sama fiilis on kyllä ollut päällä koko päivän ajan.

9. Muista syödä välillä. Lähde ravintolasta väärään suuntaan, eksy taas ruutukaaviossa ja seikkaile hetki.

10. Kartan tulkkauksen jälkeen etsiydy hostellille tai sen läheiselle stand-up -klubille, ja sitten nukkumaan ja kotia kohti.

+1 Älä mene tammikuussa, näpit jäätyvät ja ihmiset murjottavat.



Metro kuin Matrixissa.


Graffitin ennustus piti onneksi paikkansa.


Takseja siellä ja takseja täällä. Mukavaa kyytiä. Tosin ison kaupungin meno näkyy siinä, että takseissa on kuljettajan ja takapenkkiläisten välissä aika jykevä muovi. Ei pääse puukolla läpi.


Ja niin tähtäsi kone taas kohti yhtä amerikkalaisuuden ikonia... Takaa ohi.


Nuorna vitsa väännettävä.


Katuvilinää. Ei muuten kylmä tammikuu saa periystävällisiä jenkkejäkään hymyilemään, me suomalaiset emme siis ole yksin.


Siellä se on.


Keskusasemalla.


Time Square.

Kolmen viikon reissulla aurinkoisia puuteripäiviä tuli kaksi ja puoli. Kaksi niistä Solitudessa, yhdessä Salt Lake Cityn lähialueiden pikkukeskuksista.

Ensimmäisenä päivänä bäkkärille suuntasi jengiä suht tasaiseen tahtiin, mutta perjantaina olimme ensimmäisinä paikalla. Parin tunnin sessioiden aikana ohitsemme hiihteli kolme ihmistä. Tässä on paikka, jota arvostan.

Ja toinenkin syy: bäkkäriltä menee traverse, jonka päädyssä on hissi, jolla pääsee takaisin keskuksen puolelle. Arvostan amerikkalaista palvelualttiutta.


Marko potretissa.


Solitude, kuten monet muutkin jenkkikeskukset, sijaitsevat aika korkealla, 2500 metrissä, toppi 3000. Lumi pysyy siis aika hyvänä.


Vähän tökki välillä.


Antti laskee siirtymäreitillä.


Täällä on sattunut myös ikävä välinetapaturma, sillä vanha mutta rakas laskureppuni otti ja hajosi. Olihan se pohja ollut jo pitkään vähän reikäinen, eikä kamerablokkikaan enää ollut täydessä muodossaan, mutta vetoketju lopetti yksipuolisella päätöksellään yhteistyön. Vähän hankalaa kun kamat tippuvat.


Hei hei reppu.


Ostaa päräytin sitten pitkään harkitsemani repun, eli sellaisen oikean kuvausrepun. Se on aika päheä.

Loppuun vielä uutta kaksi ennustajaa ja ennustuksen toteuttaja.


Sormet osoittivat pysähdyskohtaa jo ennen laskijaa. Siihenhän se jäi.


Ja vielä yksi sivuosuma:


Antti puikkailee.

Lähdin keskiviikkona mäkeen hieman skeptisenä. Piti olla pilvistä, tulla pari senttiä lunta. Otin läppärinkin mukaan, että voisin nihkeällä säällä tehdä edes jotakin hyödyllistä.

Lunta kuitenkin satoi. Oikeastaan aika paljon. Noh, otetaan lifestyleä ylhäällä, ajattelin, ja lähdin poikien mukana hissille.

Jo rinteessä oli 10 senttiä. Rinteen ulkopuolella parhaimmillaan yli 50.

Ei sillä, lunta oli juuri sen verran, että olisi pitänyt olla tosi hyvät voiteet, että olisi saanut tehtyä isoja käännöksiä. Mutta kyllä metsälaskukin kelpaa. Jäi läppärihommat iltaan.


Vähän kävi vinkka ylhäällä.



Antti treenailee droppihyppyjä. Alastulossa oli sen verran lunta, että olisi voinut harjoitella vaikka tuplavoltteja, mutta ne jäivät nyt väliin.


Ja laskettiinhan sitä mäkeäkin välillä.


Antti hengittää jäätynyttä vettä.


Olin alunperin varannut lennot torstaille, mutta aurinkoista ennustanut sääpalvelu sai tekemään kierroksen lentokentän kautta. Ystävälliset virkailijat saivat pienellä lisämaksulla siirrettyä lentoa muutamalla päivällä. Toivottavasti päätös oli oikea. Tai noh, tietysti se oli, pari laskupäivää lisää ei tee ikinä pahaa.

Pohjoisen-kiertueen jälkeen palasimme Utahiin, Salt Lake Cityyn. Neljästään matkustaessa majoitukset ovat halpoja, jos vain suostuu tinkimään siitä, ettei saa 160-senttistä sänkyä kokonaan itselleen. Niinpä kiva motelli hyvällä paikalla aamupaloineen kaikkineen tulee maksamaan henkeä kohden alle 25 dollaria/yö. Hostelliin emme siis enää palanneet, emmekä sitä Avenues-nimistä mestaa kellekään suosittele.


Tänään kävimme Altassa, koska siellä paistoi aurinko. Luntakin oli.


Harjanteilla puhalsi viileä tuuli. Pojat menossa taas valvomattomille alueille.


Oli pitkästä aikaa upea päivä, vaikka näpit vähän jäätyivät kuvia räpsiessä.


Marko fiilistelee sen minkä näkee.

Legendaarisin kohde Amerikassa on nyt tsekattu. Onhan se iso. Ja hieno. Ja jyrkkiä pätkiä. Ja hyvää lunta. Ja pitkiä traverseja, tarkkoja ski patroleja sekä sinkkisäätä. Viimeiselle ei toki voi mitään, toiseksi viimeisille jotain puun taakse piiloutumalla, ensimmäiset taas vain taitavat olla yksi Jacksonin Holen monista ominaisuuksista.

Ja Corbets käytiin katsomassa, mutta ylhäältä ei nähnyt alastuloa pidemmälle ja hissiliputkin olisivat saattaneet lähteä patrolien haltuun, kuruun kun ei saanut mennä. Alhaalta se näytti aika lyhyeltä. Joku sen laskenut voinee kertoa lissää?

Mutta mutta, Jackson Hole sai olla ensimmäinen kohteemme, jossa satoi lunta. Edellisessä postauksessa oli vielä vähän epävarmaa, mutta kyllähän sitä uutta lunta pajahti paikoittain puolisen metriä.


Kun toiset vielä nukkuivat...


... toiset olivat jo siivoushommissa. Heh. (laskemiseen liittyvä "vitsi")


Kun keli on sinkkinen ja sateinen, lunta tulee ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, niin pitäisi ymmärtää, että kamera kannattaa jättää kämpille. Mitään kovin historiallista ei välttämättä synny, kuten alapuolelta voi todeta.


Antti jahtasi faceshottia.


Amerikassa offareille pääsee vain porttien kautta. Ne ovat kovin dramaattisia.


Vai pitäisi reissussa tehdä vielä päätöksiäkin. Uh.


Hengailimme Jacksonissa muutaman päivän. Sinä aikana saimme pari hyvää käännöstä, joissa kylmää lunta lensi korkealle ilmaan. Pehmessä lumessa on kyllä kiva hiihdellä, varsinkin jos on paukuttanut kumpareita pari viikkoa.


Antti laskettelee.


Eihän tämä mikään erikoinen ole, mutta aika hauska kuitenkin. Tältä se ehkä tuntuu, kun vauhdilla menee. Luulisin.


Jacksonista ei voi puhua mainitsematta tramista eli tuollaisesta isosta hissistä, joka vie sata laskijaa kerrallaan ala-asemalta toppiin eli reilut 1200 vertikaalimetriä yhdeksässä minuutissa. Mikäpä sen parempaa kuin kuunnella kasarirokkia ja katsella tulevia laskulinjoja. Alppihisseissä soi yleensä tirolilaishumppa, jos sekään.


Hissisysteemi uusittiin juuri ennen kauden alkua. Uusi hissi on kiva, vanhoja koppeja näkee muun muassa parkkipaikoilla odotustiloina.


Ja taas hiihdeltiin. Emme tietenkään menneet patroleja piiloon narujen alitse, vaan hiihtelimme ihan rinteen vieressä mahtavaa lunta.


Olen viime aikoina ottanut kuvia suoraan laskulinjalta, eli sovimme laskijan kanssa mistä hän suunnilleen menee ja itse sitten sommittelen vähän sen mukaan Tulos on yleensä aika aito, kuten tässä. Ilmeestä näkee, että nyt mennään.


Jenkkikeskuksissa tuntuu pysäköintisysteemi olevan edistyneempi kuin Euroopassa. Lääniä nimittäin riittää.  Isolle parkkikselle pääsee ilmaiseksi, kun autossa on kolme tai enemmän matkustajaa. Parkkipaikalta keskukseen ja takaisin kuljetaan aika reteällä bussilla.


Yksi laskupäivä takana, monta edessä.

Big Sky on mahtava hiihtokeskus. Aivan keskellä jorpakkoa sijaitseva mesta pääsi yllättämään täysin. Big Skyn maisemaa hallitsee Lone Peak, reilu kolmetonninen kivinen vuorenhuippu. Se nousee ympäröivästä maisemasta irti kuin suomalaiset speedot shortsien täyttämästä hot tubesta ja on ihan oikeaa maailmanluokan laskua.

Parasta paikassa on tietysti se, ettei siellä käy jengiä, koska lähellä ei ole isoja kaupunkeja eikä siten myöskään hirveää lentoliikennettä. Siellä kelpasi elää ja olla.


Korkeuseroa tulee riittävästi. Kaikki topilta tulevat kurut olisivat laskettavissa, jos lunta vain olisi riittävästi.

No mutta, Montana on itsessään upea osavaltio. Jokia, mäkiä, vuoria, rauhaa, kaikkea sitä mitä Robert Redfordin Montanassa kuvatuissa elokuvissa näytetään.


Missourin vartta ajellen.

Löysimme toki sivistystäkin, kuten kauppakeskittymän. Siellä oli Subway, johon paukkasimme vetämään alle neljän euron foot-long -systeemeitä.

Kun kerran Amerikassa ollaan, niin otin tietysti isoimman juoman, joka maksoi alle 1,3 euroa. Juotavaa mukiin kertyi 44 ozia eli noin 1,3 litraa. Mukin kannen halkaisija oli kännykkäni mittainen.


Hah! (c) Janne Malinen


Montanasta löytyi myös aivan mieletön vanhojen autojen kauppa. Vanhimmat vehkeet olivat 1920-luvulta, tuoreimmat sitten joitakin vuosikymmeniä nuorempia.


Joku varmasti osaisi kertoa auton merkin ja mallin, mutta itse huomasin lähinnä tuulilasin For Sale -kyltin.


Ovea auki.

Löysin monien autojen keskeltä myös "sitten kun olen rikas ja voin tilata kontin Jenkeistä" -suosikkini:


1000 dollaria olisi hintaa. Ja pientä laittoa kaipaisi...

Kuten arvata saattaa, kauppaa pitää suht aidonnäköinen jenkki, kaivan nimen tähän kun löydän käyntikorttinsa.


Kertoi, että samana päivänä joku suomalainen oli ostamassa ja hakemassa kahta 1950-luvun amerikanrautaa mukaansa. Ostaja ei ollut meidän joukossa.


Vaikka laskettelu on kivaa itsessään, tekee uusi ja pehmeä lumi touhusta jotenkin vieläkin mielekkäämpää. Ja olisihan sitä pehmeää lunta kiva nähdä, kun kerran tänne asti on vaivautunut.

Nyt luonto sitten vaihtoi puuteripelissä meidän puolellemme, ainakin toivottavasti. Alkoi sataa.


Tiestä tuli valkoisehko. Ei näkynyt pomppivia peuroja, vaikka kuinka kuikuilimme.


Tässä sitä Ameriikan pyydaa nyt on, oikein sivupeililtä tarjoiltuna.


Pistetään vielä yksi kuva. Kuulemma Jenkit valittavat kalliista bensasta. Ohessa kuitti tankkauksesta, 14,5 gallonaa on noin 55 litraa.


22,7 dollaria on noin 17,5 euroa, eli bensa, kylläkin matalaoktaanisempi kuin suomalainen, maksaa noin 31 eurosenttiä litra.

Että tällaista täällä.

Marko loikkaa Grand Thargeessa.

Grand Thargeen takamaastot olivat niin hiljaisessa kuosissa, että menimme sinne vielä uudestaankin. Edellisenä päivänä paikalliset kaverit olivat rakentaneet bäkkärille vaatimattoman hyppyrin, jossa tulee lentoa yli 30 metriä. Ja jotta kukaan ei olisi ominut heidän koko päivän työtään, nukkuivat tyypit yön teltassa hyppyrin vieressä. Reipasta, etten sanoisi.


Teltassa ei kuulemma tullut yöllä kylmä. Jed kiipeää vauhdinottoon.

Hyppyrihän oli sellainen komea bäkkärinokka, jollaisia näkee yleensä leffoissa. Oli hienoa nähdä, kuinka jätkät vetivät ilmoja ihan omaksi huvikseen, puhtaasta ilosta lautailua kohtaan. Se, että minä ja Marko sattuivat kuvaamaan, oli vain bonusta.


Jed ja ensimmäinen yritys. Nosegrab pysyi pitkään ja alastulo oli höyhenen kevyt.

Jenkeissä offarihiihdosta on tehty hirmu vaikeaa. On kaiken maailman naruja, ski patrolleja ja portteja, joiden läpi pitäisi alueille kulkea. Ja nimikin pitäisi aina silloin tällöin kertoa. Kommandokaksikko Antti ja Janne uhmasivat tätä käytäntöä ja menivät narun ali kohti omaa harjannetta. Kivan laskun saivat.


Antti lojottelee alaspäin.


Meille oli tiedossa hissilippuja Big Skyhin, joten keskiviikko alkoi reippaalla heräämisellä aamuneljän jälkeen. Toisilla meistä oli enemmän virtaa, toisilla jotain muuta vielä veressään. Lähtö onnistui joka tapauksessa.

Ajelimme Montanaan, monen elokuvan tapahtumaosavaltioon. Yllättäen matkalta ei ole kuvia, koska GMC:n takapenkillä oli mahdottoman mukava nukkua.

Big Sky on mieletön laskupaikka. Laaja, korkea, vuoristoinen, kivinen, metsäinen ja vähän luminenkin, muttei yhtään isoa kaupunkia lähellä. Viime kauden kiireisimpänä viikonloppuna kävijöitä oli 6 000 päivässä. Verbierissä tavallisen modernin hissin nostokapasiteetti on saman verran tunnissa.

Mahtava mesta, huomenna käymme vähän skinnailemassa.


Paikallista hirvenkuolaa.

Jätimme Utahin mormonit hetkeksi ja lähdimme ylös pohjoiseen, tarkkaan ottaen Wyomingiin.

Jackson Hole on yksi legendaarisimmista laskettelukeskuksissa maailmassa. Itse keskus sijaitsee 12 mailin päässä Jacksonin kylästä, joka on vähän kuin Verbier: hienoja sisustuskauppoja, kalliita autoja mutta myös rentoa hiihtotunnelmaa.

Meitä varoiteltiin majoituksen kalleudesta, mutta löysimme erittäin siistin motelli/hotellin aamiaisella, hot tubilla ja saunalla suht keskustasta 21 dollaria/yö/henkilö. Se siitä kalleudesta, kun siivojakin käy joka päivä vaihtamassa pyyhkeet.


Ajomatka Utahista Wyomingiin näytti periamerikkalaiselta. Preeriaa, pitkiä teitä ja tunnelmallisia tienvarsidinereita.


Etupenkin kreisiä menoa. Janne ohjaa laivaa, Marko navigoi.


Autotie kierteli lähes koko matkan vuoristomaisemissa, noin 2000 metrissä. Pojat tauolla.


Pihviä.


Tuplahampurilainen tuli 2 x 200 gr jauhelihapihvin kanssa. Ei jäänyt Antillekaan nälkä.


Powder Mountainilta poispäin.


Skibussi.


Grand Thargee on yksi Wyomingin keskuksista. Hiljaisempi kuin Jackson Hole ja freesiä lunta oli vielä vähän tarjolla, sekä kalliota.


Antti jaloilleen tulleen kallioloikan jälkeen.


Marko tulee perässä.


Kiva taivaanrannan kajo.


Varjo.


Luonnon oma salama. Ja Antti.


Let´s call it a day, sanois jenkki.

Ekalla kaudella homman järkevyyttä ei kyseenalaistanut yhtään. Toisellakin kaikki tuntui järkeenkäyvältä. Kolmannella sitä vähän alkoi mietiskellä. Neljännellä enemmänkin, vuoristotaudissa. Viidennellä entistä enemmän.

Että mikä se syy olikaan, joka saa pitämään elämän laskupainotteisena, aika monen muun asian kustannuksella. Ja oliko se syy hirveän hyvä, verrattuna vaakakupin toiseen painoon.

Että kannattaako lentää toiselle puolella maailmaa, laskettelemaan. Huomata tulleensa keskelle korkeapainetta, joka ei näytä antavan tilaa rehelliselle matalapaineelle.

No, onneksi Amerikassa on paljon jännää ja erikoista, kuten sopiva sijainti kartalla sekä ihan riittävän korkeat vuoret. Kyseinen yhdistelmä takaa lumelle hyvät mahdollisuudet pysytellä kylmänä ja pehmeänä.

Pääsimme puikkailemaan metsäisiä seiniä kaikessa rauhassa, tervehenkisen pienen haikkaamisen jälkeen. Oli mukavaa. Rentouttavaa. Hiki lämmitti kevyesti selkää, kädet hakivat rytmiä käännökselle.

Jannen puikkatreeni.


Antti ihailee jälkiään.


Janne ja Utahille tyypillinen jyrkkä metsäpätkä.

Iltapäivällä laskimme toiselle puolelle tavanomaista harjannetta, josta pääsee pois vain tiettyä reittiä pitkin. Reitti ei ollut meillä kovin hyvin tiedossa, mutta sitä etsiessämme lanailimme pitkin kurunpohjia, metsiä ja lumisia aukeita. Myöhäisiltapäivän aurinko paistoi, oli hyvää seuraa.

Onko muka olemassa parempaa tapaa viettää aurinkoista talvipäivää?


Yksi parhaista kuvistani, väitän. Klassinen, mutta silti. Tai ehkä juuri siksi.

Muutkin kuin vain me odottelevat jo uutta lunta.


Josh Lambert, ski patroller and Akila, the rescue dog at the patroller´s hut. Snowbird 15/1/2009.

Koska bensa on halpaa ja auto iso, ajelimme katselemaan uusia hiihtoalueita. Löysimme pari porvarillisen näköistä rinnehiihtokeskusta, joten päätimme huristella lammaskebabien ja kreikkalaispatonkien jälkeen toiseen suuntaan.

Ostimme hissiliput Altaan, joka on yksi ilmeisesti Utahin tunnetuimmista keskuksista.

Kivalle näytti, mutta valitettavan läpilasketulta. Edellisestä lumisateesta on jo jonkin aikaa, joten pehmeän lumen tilaa piti hakea haikkaamalla. Reilun puolen tunnin hikoilun jälkeen pääsimmekin laskemaan kauden ekat kunnon laskupätkät. Kivaa oli.


Antin linja mäessä.

Amerikkalaiseen holhous- ja rajoitusmentaliteettiin totuttautuneena oli pelottava kokemus istua hississä, jossa ei ollut turvakaidetta edessä. Vähän oli ilmava olo.


Vapaahisseilyäkö se sitten on?

Autot ovat järkyttävän kokoisia. Ohessa malliesimerkki sellaisesta.


Vieressä Antti, alle 180 senttiä.


Kyllästyin vanhoihin ja naarmuisiin laskulaseihini, joten yritin helpottaa Usan taantumaa ostamalla uudet. Olen aika tyytyväinen värivalintaan.

Salt Lake City on aika kuiva paikka, mutta hiihtokeskuksissa tuntuu olevan vähän enemmän menoa. Altassa istahdimme kevyelle after skille. Hetken ehdimme chillailla, kun Antti huomasi, että joku yrittää viedä hänen suksensa. Nopeasti perään ja sukset takaisin omistajalleen. Ne olivat kuulemma kaverin sukset, sanoi pilvipäisen oloinen urpo selitykseksi. Ja kun sukset ovat kokoonpanossaan suht uniikit.

Mutta kaiken kaikkiaan kiva päivä. Pehmeää lunta ja taas uusi paikka nähty. Aurinko paistoi edelleen lämpimänä.


Altan affemestan baaritiski.

Kiitos Tommin kommentin, aloitimme Amerikan hiihtokeskuksiin tutustumisen Brightonin keskuksesta. Valinta oli loistava.

Aurinko paistoi, linnut lauloivat, puut olivat kuurassa, mäet olivat hiljaisia ja pehmeää luntakin löytyi.

Siellä sitten hiihdeltiin ja katseltiin paikkoja.

Kokeneehkossa laskuporukassa laskemisessa on se hyvä puoli, että uusiin paikkoihin tutustuminen käy helposti. Kartan pohjalta voi hahmottaa pinnanmuotoja ja oletettavia reittejä. Tunnusmerkkien pohjalta ei ajaudu välttämättä 15-metrisen kallion päälle, vaan osaa ohittaa vaaranpaikat.


Mutta reissuumme. Lähtö oli niin vauhdikas, etten ehtinyt listata tänne blogiinkaan oikein mitään. Amerikan turneella ovat mukana Antti, Marko, Janne ja allekirjoittanut. Kuvat samassa järjestyksessä.





Tarkoituksenamme on siis lasketella täällä vähäsen ympäriinsä. Minä muutaman viikon ajan, Antti ja Marko viikon pidempään.

Meillä on myös kulkuväline, se on alla.


Bensa maksaa muuten täällä noin 35 eurosenttiä litralta. Ja on muka kallista, pah.

Ensimmäinen laskupäivä on tosiaan takanapäin. Yllä lähtötilanne, alla tarina päivästä, hieman lyhentäen.

Touhu on rullannut perinteiseen tapaan:


Antti ihastelee siteidensä laajoja ja jopa tuntemattomia ominaisuuksia.


Vähän on ollut erimielisyyksiäkin, joiden vuoksi Janne halusi ottaa vähän etäisyyttä, kas näin.


Seurasin perässä.

Janne ei kuitenkaan luovuttanut, vaan suksi kohti pöheikköä. Sieltä hänet löysin, vaikkei lähelle päästänytkään.


Puut olivat kivassa kuurassa.

Päädyin katselemaan maisemia.




Noh, loppulaskupäivä menikin ihan mukavissa tunnelmissa.




Ja siitä kokemuksesta ja sen hyväksikäytöstä reittivalinnan suhteen:




Vielä yksi asia. Auringon voima on täällä jotakin aivan käsittämätöntä. Se paistaa pitkin päivää hirmu kirkkaana. Eikä se osoita laskeutumisen merkkejä edes viiden aikaan iltapäivällä, vaan mäestä saa ajella pois tiukkaan vastavaloon. Valohoito kelpaa kyllä.

Vuotta 2008 leimasi kiire, varsinkin viimeistä viittä kuukautta. Eipä blogikaan päivittynyt kovin usein, kun en ehtinyt.

Mutta äsken alkoi hiihtoloma. Juhlistin sen alkua käymällä kuvailemassa jääkiipeilyä Haukilahden bussipysäkin vieressä.


Artturi kiipeää.

Kokeilin ensimmäistä kertaa tositilanteessa myös uutta käytettyä kamerarunkoa. Nyt repusta löytyy Canonin 40D. Olen tyytyväinen hankintaan kaikin puolin. Varsinkin sarjakuvaus 6,5 kuvan sekuntinopeudella on varsin miehekkään kuuloinen.

Iltapäivän sinisyys vaihtui alkuillan Suomi-pimeyteen, mutta onneksi kuu valaisi kauniisti. Otin mielestäni - parilla varauksella - yhden parhaista kuvistani pitkään aikaan. Se alla.


Krögeri yrittää päästä kalliosta läpi.

---

Muttapa, nyt ollaankin sitten Amerikassa. Pitkät lennot, muutaman tunnin torkut välissä, epämiellyttävä Nykin palvelutaso sekä autonvuokraushäslingit ovat takana ja olemme nyt siis Utahissa, Salt Lake Cityssä. Tässä lähistöllä on useita keskuksia alle tunnin ajomatkan päässä, joten otimme kyliltä hostellin ja tutustumme nyt reissun aluksi alueeseen mormonikaupungista käsin.


Keltaiset taksit Nykissä. Olo oli kuin leffoissa. Tai sarjoissa. Ah, yhteinen kulttuuriperimä.


Amerikassa autot ovat aivan järjettömän kokoisia. Tähän mahtui hyvin neljä matkustajaa, neljä yli kaksimetristä suksipussia ja monta kassia ja reppua. Bensa maksaa 40 senttiä litralta.


Paluumatkalla täytyy käydä katsomassa tuota skylineä vähän tarkemmin.


Aurinko nousi ja värjäsi meren värillään.

Jahas, pojat söivät pekonit, päästään lähtemään mäkehen. Heippa!